TAISTELU UUSIEN JA VANHOJEN OLOJEN VÄLILLÄ.

Surkeasti olivat vanhan valtiohovimestari Ture Jönsinpojan toiveet

pettäneet.

Hänellä oli kolme poikaa, mutta ainoastaan nuorin, tuomiorovasti

Göran, kuului hänen puolueeseensa.

Molemmat vanhemmat, Juhana ja Lauri, olivat kuninkaan vilpittömiä

ystäviä.

Ture herra oli sitä mieltä, että Kustaa oli saanut aikaan Juhanan ja

Kristina Gyllenstjernan naimiskaupat ja samalla kumonnut kaikki hänen

oivalliset suunnitelmansa.

Juhanan itsepintaisuuden hän kyllä tunsi ennestään, mutta ettei nyt

Kristina rouva edes poikansa tähden...

Ture herra koetti kaikkia keinoja: hän vetosi järkeen, hän selitteli

ja pyysi, mutta turhaan. Kristina sanoi, että hänen poikansa on liian

helläluonteinen. Hänestä voi tulla hyvä perheenisä, mutta kuninkaaksi

ei hän sovi, ja äiti on aina varoittanut ja tulee aina varoittamaan

häntä kallistamasta korvaansa sellaisille puheille sekä kehoittamaan

häntä pysymään kuninkaansa uskollisena alamaisena ja rakastavana

ystävänä.

Tuollaista kunnianhimon puutetta ei Ture herra voinut käsittää. Hän

oli ollut naimisissa Kustaa herran tädin, Anna Vaasan kanssa ja

monta vuotta laamannina Länsigötlannissa ja _siihen_ perusti hän

vaatimuksensa. Kuinka mainiosti hän osaisikin johtaa nuorta Sturea;

jos todellakin oli niin hullusti, että hän luuli olevansa kykenemätön

hallitsemaan, niin ei hänen todellakaan tarvitsisi muuta kuin

pidellä valtikkaa käsissään, sillä kyllä Ture herra pitäisi huolta

hallinnosta.

Harvoin joutuu ihminen siihen pulaan, ettei toinen _huoli_ korkeinta

mahtia, ja sentähden Ture herra yhä pysyi toivossa. Jolleivät muut

tahdo murtaa Kustaan valtaa, niin kyllä hän sen tekee; parempi käydä

suoraan asiaan käsiksi kuin ruveta vehkeilemään lapsen selän takana,

sillä silloin joutuu jonkillaiseen vastuunalaisuuteen.

Hänen täytyi nyt hankkia muita liittolaisia.

Miksi hänen vanha, kelpo ystävänsä Hans Brask oli lähtenyt pois!

Olisipa hän nyt ollut taistelemassa hänen rinnallaan, yhdessä he

olisivat repineet alas kaikki nuo uudet liisteröimiset ja asettaneet

vanhat, pysyväiset tavat takaisin paikoilleen.

Eräänä päivänä, kun Ture herra juuri näitä ajatteli, ilmoitettiin

hänelle, että huntuun verhottu nainen tahtoo häntä puhutella.

-- Päästäkää hänet sisään.

Pitkä, komea nainen, astui huoneeseen.

-- Olemmeko kahden? kysyi hän heti. Ture herra sulki kaikki ovet.

-- Meitä ei kukaan häiritse. Nainen siirsi huntua syrjään.

Hän oli Pyhän Klaaran luostarin abbedissa, suuren Hans Braskin sisar.

-- Jalo rouva! huudahti Ture herra.

Nainen heittäytyi tuolille istumaan ja purskahti itkuun. Ture herra

otti nenäliinansa ja painoi sen silmilleen.

-- Minä sain kirjeen, virkkoi nainen sitte murtuneella äänellä.

-- Olivan luostaristako?

-- Niin, hän on yhä siellä.

-- Minulle hän ei ole kirjoittanut.

-- Oi, hänen sielunsa on niin lamauksissa!

-- Käsitän sen.

-- Mutta hän ikävöi kotiin.

-- Todellako?

-- Olen monta kertaa pyytänyt häntä tulemaan.

-- Hänen täytyy tulla!

-- Hän ei voi.

-- Onhan hänellä kuninkaan suojeluskirje.

-- Sitä ei hän itse asiassa tarvitsisi. Sillä kerettiläiskuningas ei

uskaltaisi häneen kajota, mutta Hans Brask ei saata nähdä kirkkoa

ryöstettynä ja sen palvelijoita kodittomina; hän ei saata kuulla

kuinka jumalatonta oppia saarnataan kirkoissa, kuinka papit rikkovat

pyhän siveyslupauksensa ja menevät avioliittoon, kuinka paavin

käskyjä ja kehoituksia poljetaan.

-- Ajat ovat kamalat!

-- Viimeiset päivät ovat käsissä!

-- Voi Vesteråsin kauheaa resessiä!

-- Minä kysyin häneltä, miten hän saattoi tehdä niin tavattomia

myönnytyksiä.

-- No, mitä hän sanoi?

-- Minut valtasi ikäänkuin halpauksen tila, eikä minulla ollut

ainoaakaan ystävää, joka olisi jakanut kanssani huolet.

-- Pyydän anteeksi, minä sen kyllä tein; oikein osoittaakseni, miten

minä heitä halveksin, annoin rummunlyöjän astua edelläni koko kadun

mitan ja ilmoitin suoraan, että minusta vaan ei tehdä luterilaista

eikä kerettiläistä.

-- Varmaan hän oli liian lamautunut... ajatelkaa, että hänen oli

täytynyt luopua Munkebodastaan.

-- Se oli raakalaista menettelyä; minä kyllä rukoilin hänen

puolestaan.

-- Hän pyysi minua viemään teille kiitoksensa.

-- Olisin tahtonut tehdä paljon enemmän.

-- Tiedän sen, siksi tulinkin luoksenne.

-- Onko teillä joku ehdotus?

-- Tarjoan teille liittolaisia.

-- Piispa Maunu Haraldinpoika Skarasta on ystäväni, kuiskasi Ture

Jönsinpoika.

-- Häntä seuraa moni muu.

-- Sitte Thord Bonde ja Aksel Posse.

-- Entä Måns Bryntenpoika?

-- Valtiomarskiko?

-- Niin juuri.

-- Kuninkaan hyvä ystäväkö?

-- Oli sitä.

-- No mutta kuinka?

-- Mustasukkaisuus muutti välin.

-- Kummaltako puolen?

-- Måns Bryntenpojan puolelta.

-- Olisiko kuningas ensi kerran...

-- Hän antoi tai otti suudelman, se on tunnettu asia.

-- Kenelle, keneltä?

-- Tuolta karanneelta luostarineitsyeeltä.

-- Häpeällistä!

-- Häneltä saattaa odottaa mitä tahansa.

-- Mutta entä niinkutsuttu mies...?

-- Seisoi tyynenä vieressä ja katseli.

-- Entä Måns Bryntenpoika?

-- Hänkin sai seisoa katselemassa, mutta ei siinä kyllä.

-- No mitä sitte?

-- Neitiä kiellettiin tulemasta Tukholmaan.

-- Måns herran tähdenkö?

-- Sekä hänen että muiden tähden.

-- Vai niin, herra Kustaa Eerikinpojan tähden! Ja Ture Jönsinpoika

hieroskeli tyytyväisenä käsiään.

-- Eikä siinäkään kyllä.

-- No mitä vielä?

-- Kun oltiin matkalla eteläänpäin, kysyi Måns, miksi neidin piti

jäädä sinne.

-- No, mitä Kustaa Eerikinpoika vastasi?

-- Sinun tähtesi ja sentähden, ettei minun arvoni sinun kauttasi

tulisi loukatuksi.

-- Asiahan on päivänselvä.

-- Mikä estää miestä muutaman kuukauden kuluttua tuomasta häntä tänne.

-- Tietysti ei mikään.

-- Måns Bryntenpoika joutui mitä hulluimman mustasukkaisuuden valtaan.

-- Se valitettavasti ei ole kestävää laatua.

-- Näyttääpä tällä kertaa miltei olevan, sillä hän on jo kerran

käynyt siellä pohjoisessa.

-- Todellako! huudahti Ture herra.

-- Mutta sillä kertaa ei mies ollutkaan niin taipuisa ja Måns sai

palata näkemättä kaunotarta.

-- Hän mahtaa olla hurmaava.

-- Mutta nyt teidän pitää hankkia nainen, joka, jos suinkin, on vielä

hurmaavampi.

-- Pitääkö minun?

-- Kyllä, joku joka kuuluu meidän puolueeseemme.

-- Miksi?

-- Kuninkaan ja hänen välinsä ei vielä ole rikottu. Sen täytyy

tapahtua tytön kautta.

-- En todellakaan tiedä.

-- Eikö täällä nyt löydy yhtään nuorta, kaunista neitoa?

-- On montakin, mutta ei sellaista, joka ottaisi opetusta meiltä ja

rupeaisi meidän kätyriksemme.

-- Sellainen täytyy löytyä! huudahti abbedissa pontevasti.

-- Te voitte hänet löytää, jalo rouva.

-- Minä?

-- Niin, muut eivät siihen kykene.

-- Mistä minä sitte hänet otan?

-- Teidän viisas päänne kyllä keksii keinon.

-- Hänen täytyy vihata kerettiläiskuningasta, kerettiläiskuninkaan

lankeemus on hänen menestyksensä ehto!

-- Måns Bryntenpoika on hyvää sukua ja saattaa vaatia ylhäisen

morsiamen.

Rouva abbedissalle näkyi käyvän työlääksi lausua sanottavansa.

Herra Ture sen kyllä näki, mutta hän ei varmaan tietänyt, arvasiko

hän oikein... Hänen täytyi varovasti tiedustella.

-- Tietysti, sanoi hän painolla. Abbedissa vilkaisi häneen.

-- Ymmärrättekö minut? kysyi hän ikäänkuin vaanien.

-- Luulen ymmärtäväni, vastasi Ture herra syvästi huoaten.

-- Maailma on niin paha, sanoi abbedissa, -- että uskollisen

kristityn täytyy riistää sydän rinnastaan ja heittää se susien

syötäväksi.

-- Se on totta.

-- Måns Bryntenpoika on, likinnä teitä, rikkain ja mahtavin herra

koko Itägötlannissa, mutta sen ohessa on hän kuninkaan ystävä ja se

joka ryöstää häneltä tämän ystävän, tekee Jumalalle otollisen teon.

-- Samaa mieltä olen minä.

-- Minä olen siis tullut siihen johtopäätökseen, että se on

velvollisuuteni.

-- Pyhä velvollisuus, hurskas sisareni.

-- Sattumalta, voinpa melkein sanoa kuin ihmeen kautta, tunnen minä

nuoren tytön...

-- Onko hän kaunis? kysyi Ture herra, maiskuttaen suutaan.

-- "Kuin synti" olin melkein sanomaisillani.

-- Todellako! ja Ture herran silmät loistivat.

-- Hyvin nuori.

-- Onko viisas?

-- Viisas, viekas!

-- Onko suurtakin sukua?

-- On isän puolelta.

-- Entä äiti?

-- Kuollut.

-- Sitä parempi.

-- Hän on monta vuotta...

-- Ollut luostarissa... sen arvasin.

-- Isän hartaasta pyynnöstä...

-- Saako isä tietää...

-- Hän luulee, että olen päästänyt pois tytön.

-- Mutta jos hän sattumalta saisi...

-- Olkaa huoleti, hän ei koskaan ole häntä nähnyt.

-- Sitä parempi.

-- Nyt on kysymys siitä, mihin tyttö on sijoitettava?

-- Ja millä nimellä?

-- Jonkinlaisena kasvattajattarena, olen ajatellut.

-- Eli ehkä seuranaisena?

-- Se sopisi ehkä paremmin.

-- Niilo Olavinpoika Vinge on herra Månsin likeisin naapuri... hänen

vaimonsa on kivuloinen...

-- Eikö hänen ja herra Månsin väli ole...

-- Niinhän sitä sanotaan. Niilo Olavinpoika on mustasukkainen ja

tahtoisi mielellään taloon seuranaisen, joka vetäisi huomiota

puoleensa.

-- Tahdotteko te ottaa pitääksenne huolta tytöstä?

-- Mielelläni!

-- Kuinka pian?

-- Onko hän sitte jo valmis?

-- On ollut jo kauvan.

-- Vai niin... hän tietää siis jo...!

-- Ei vielä tiedä mitään. Ainoastaan se puuttuu!

-- Entä mikä hänen nimensä on?

-- Rosanna.

-- Ihmeellinen nimi.

-- Se on hänen luostarinimensä, muuta hänellä ei ole.

-- Sangen omituista. Niin, kyllä minä olen valmis milloin tahansa.

-- Ensin teidän täytyy kuulostella, tahtooko Niilo Olavinpojan emäntä

ottaa vastaan hänet.

-- Kyllä, jos mies vain tahtoo!... Mutta voinhan minä kaikissa

tapauksissa huomispäivänä käydä siellä. Saanhan siis sanoa, että te,

mikäli mahdollista, autatte meitä?

-- Kiihkeämmin kuin kukaan teistä olen minä toimiva, sillä kun te

laimenette, niin minä yhä pysyn pystyssä.

-- Me voitamme, siitä olen varma.

-- Silloin veljeni, piispa, palaa, virkkoi abbedissa pontevasti, --

ja kirkko pääsee entiseen mahtavuuteensa.

-- Amen, hurskas sisar.

He erosivat kumpikin haaralleen, toimiakseen saman päämäärän hyväksi

ja se päämäärä oli Kustaan karkoittaminen.

Ture herra läksi seuraavana päivänä Länsigötlantiin neuvottelemaan

ystäviensä kanssa.

Ensinnä kävi hän tervehtimässä Niilo Klaunpoikaa. Se oli vanha,

katolismielinen herra, joka aina kokosi ympärilleen pappeja, mutta

hänellä oli tytär, jonka sanottiin taivuttavan tahtonsa alle

jokaisen, joka vaan joutui hänen likeisyyteensä.

Hän oli hyvän ja lujaluontoisen näköinen nainen, noin 40 vuoden

iässä. Kosijoita hänellä oli ollut yllin kyllin, mutta hän vastasi

heille, että talo tarvitsee isännän ja koskei isä jaksa pitää isännän

virkaa, niin hänen täytyy olla siinä, sillä pappien käsiin ei talo

saa joutua niin kauvan kuin hän elää.

Kerrottiin että Ture Jönsinpoikakin oli aikonut kosia häntä,

mutta hän oli liian alhaista sukuperää, jotapaitsi ei neiti ehkä

olisi huolinut hänestä. Mutta aina kun Ture Jönsinpoika matkusti

maatiloilleen, kävi hän hänen isäänsä tervehtimässä.

Tällä kertaa tapasi hän siellä koolla tavallista suuremman

pappisseuran.

Adela neiti asteli heidän joukossaan täyttämässä heidän maljojaan,

mutta hän oli suuttuneen näköinen.

Ture herralle soi hän vain niukan tervehdyksen ja virkkoi:

-- Tänne te sovitte!

Puheltiin juuri siitä, että paljon kansaa oli kuollut nälkään

Roslagenissa ja saaristossa.

-- Sitähän pettukuningas tahtoo! huusi muuan papeista.

-- Odottakaa, odottakaa, saatte vielä nähdä pahempiakin! huusi toinen.

-- Jota enemmän kerettiläisyys pääsee voimaan, sitä suuremmaksi käy

hätä, huusi kolmas.

-- Minä olen kuullut, puuttui Adela neiti puheeseen, -- että kuningas

Liivinmaalta ja muista maista olisi ostanut tuhansia lasteja viljaa,

jota on jaettu kihlakuntiin ja pitäjiin pitkin koko maata.

-- Sen hän teki ansaitakseen!

-- Ja kuitenkin myydään vilja markasta tynnöriltä, jotta, ei kukaan

pääsisi pettämään köyhiä ja korottamaan hintaa. Enpä luule, että te,

arvoisa isä, menettelisitte sillä lailla.

-- Minä olen samaa mieltä kuin neiti Adela, vastasi herra Ture, --

en luule, että hän sen tekee ansaitakseen, vaan päästäkseen yhteisen

kansan suosioon, joka ei vielä pidä hänestä.

-- Hän on jumalanpilkkaaja, pakana! huudahti herra Niilo Klaunpoika

kiivaasti.

-- Isä kulta, nyt te puhutte mitä olette kuullut munkkien puhuvan.

-- Ja he puhuvat kokemuksesta, vastasi siihen luostarinjohtaja; --

niin armottomasti ei kristitty menettele.

-- Niin, niin, pahoin ovat asiat, sanoi Ture herra, -- mutta

toivokaamme että kaikki kääntyy parempaan päin.

-- Minä puolestani luulen, että kuningas tarkoittaa hyvää, lausui

Adela, -- mutta pahinta on, että häneltä puuttuu ymmärtäväisiä

ystäviä, jotka tahtoisivat käsittää hänen menettelynsä hyväksi.

-- Kuka tässä rupeaa olemaan sellaisen miehen ystävä?

-- Omat poikanne, herra Ture.

-- Olette oikeassa, heillä on vähemmin järkeä kuin saattaisi odottaa.

-- Mitä te siitä sanotte, Ture herra, virkkoi Niilo Klaunpoika, --

että kuningas on lausunut olevansa teihin tyytymätön Länsigötlannin

laamannina?

-- Minkätähden? kiivastui Ture ja lensi tulipunaiseksi.

-- Hän väittää, että palvelukset, jotka te olette tehnyt kruunulle

ovat pienet verraten niihin suuriin läänityksiin, maaosuuksiin ja

taloihin, jotka te saitte ja jotka otettiin luostareilta.

-- Mitä palveluksia hän sitte vaatii minulta? En ikipäivinä tule

häntä palvelemaan.

-- Hän mahtaa sen tietää, huomautti muuan arvoisa kappalainen,

laskien tyhjentyneen viinikannun käsistään, -- koska hän väittää,

ettei perintö ole laillisesti saatu, vaan Ruotsin lain mukaan palaava

takaisin.

-- Älköön hän ruvetko! ja ärsytetyn kalkkunan lailla hyppäsi Ture

herra edestakaisin pitkin lattiaa, vihan vimmassa sättien kuningasta.

-- Niin, huonolla kannalla ovat asiat maassamme, valitti

luostarinjohtaja, -- mutta me elämme kaikki siinä toivossa, että te,

herra Ture Jönsinpoika, joka olette maan mahtavin ja rikkain mies,

pelastatte meidät siitä kovasta sorrosta, jonka ikeen alla huokaamme.

Nuo lempeät sanat vaikuttivat herra Tureen kuin elohopeasirpaleet, ne

saivat hänet ihastuksesta vapisemaan, mutta sitte ne sulivat yhteen

ja niistä syntyi mitä naurettavin itserakkaus, itserakkaus jonka

vertaista tuskin lienee historiassa.

Ture herra lupasi voimiensa mukaan koettaa täyttää ystäviensä toiveet

ja vahvistaa heidän luottamustansa häneen; sentähden hän juuri on

matkalla ystävien ja sukulaisten luo; mitä taas siihen tulee, mistä

juuri puhuttiin, niinhän toivoo, että huhu on perätön, sillä muuten

Kustaa Eerikinpoika katkerasti saa katua tekojaan.

Ja niin hän läksi matkaan, mutta kauvan väikkyi hänen silmissään

ivallinen hymy, joka oli ollut Adelan huulilla, kun hän, ojentaen

kätensä hyvästiksi, oli sanonut: "onnea matkalle!"

Hän kulki talosta taloon ja kaikesta päättäen täytyi kapinan menestyä

erinomaisesti, sillä kaikkialla vallitsi tyytymättömyys kuninkaaseen.

Kronikka sanoo, että vaikka hän koetti työskennellä niin, että kansa

ymmärtäisi hänen tarkoittavan hyvää, niin ei mikään auttanut, ja aina

katseltiin kuningasta karsain silmin.

Nyt saapui Ture herra Niilo Olavinpojan luo.

Siellä kerrottiin, että muutamat nunnat ja munkit, jätettyään

Vadstenan luostarin, olivat menneet naimisiin ja perustaneet koulun.

Talon emäntä oli vimmoissaan. Hän sanoi, ettei hän tahdo hengittää

samaa ilmaa kuin nuo kadotuksen lapset ja että hän varmaan tietää,

ettei niin jumalattomia vanhempia löydy, että he tahtoisivat panna

lapsensa heidän kouluunsa. Epäilemättä heidän sentähden täytyy kuolla

nälkään, Jumalan kiitos!

Niilo herra tuuppasi Ture herraa kylkeen ja kysyi, eikö hänen

emäntänsä ole erinomainen olento.

Mutta kun sitte puhe kääntyi Måns Bryntenpoikaan, niin rypisteli

Niilo herra kulmakarvojaan ja arveli, että lienee parasta puuhata

ilman häntä, sillä karkulaisiin ei ole luottamista.

Mutta silloin rupesi Ture herra kertomaan, että Tysten kaunis emäntä

oli tehnyt kuninkaan ja Måns herran mustasukkaisiksi toisilleen.

Jo menivät Agneta rouvan korvat pystyyn.

-- Pitikö hän enemmän Måns herrasta? kysyi hän. Sitä ei Ture herra

varmaan tietänyt, luultavasti hän jakeli suosionosoituksiaan

molemmille, tai oikeammin sanoen kaikille kolmelle. "Kai sentään

miehenkin piti saada osansa", nauroi Ture tyytyväisenä.

Agneta rouva itki maailman pahuutta.

Niilo herra raappi korvansa taustaa.

-- Eninten minua hämmästyttää, sanoi hän, -- että kuningas, josta ei

koskaan ole kuultu...

-- Hän kuuluu olevan hurmaava, sanoi Ture herra.

-- Karannut nunna! huokasi Agneta rouva.

-- Måns Bryntenpojan suosiota ei kukaan vielä lie hyljännyt, sanoi

Niilo herra matalalla äänellä.

-- Mutta hän ei koskaan ole unohtanut, että kunniallisille rouville

tulee osoittaa kunnioitusta, vastasi Agneta rouva hiukan punastuen.

-- Eihän kukaan voi kieltää häntä ihailemasta kauneutta, vai kuinka,

herra Ture?

Hän ojensi Turelle kätensä, jota tämä tulisesti suuteli; Agneta rouva

oli kaunis nainen, Ture ei ollenkaan ihmetellyt Måns Bryntenpojan

käytöstä.

-- Mutta jos hankkisimme tänne toisen! Tämä lause vaati likempää

selitystä.

Ja Ture herra kertoi, että löytyi nuori tyttö, joka oli saanut

kasvatuksensa Pyhän Klaaran luostarissa, joka oli oikein ensi luokan

kaunotar ja joka vihasi kerettiläiskuningasta.

-- Ettehän vaan tarkoittane, että meidän pitäisi ottaa hänet

taloomme! huudahti Agneta rouva.

-- Miksei? sanoi herra Niilo.

-- Ei ikinä, ei ikinä! vastusteli rouva loukkaantuneena.

-- Arvelin vaan, että herra Måns silloin usein tulisi käyneeksi

täällä... käyhän hän muutenkin...

-- Ei, sanoi Agneta rouva ilkkuen, -- hän tietää ettei herrani pidä

siitä.

-- Hm, minä myönnän... mutta jos meillä nyt on tällainen syy, että

mahdollisesti voimme voittaa hänet puolellemme, niin ovat kaikki

epäilykset poistettavat.

-- Ja minunko pitäisi katsella... ei ikinä, ei ikinä!

-- Niinkuin tahdotte; minun täytyy sitte kääntyä toisaalle, sillä

Måns Bryntenpoika on voitettava.

-- Tämä on inhoittavaa peliä!

-- Sitä en myönnä. Tuo nuori tyttö ei tiedä mistään, mutta hänen

luja uskonsa pyhään kirkkoomme ja hänen tavaton kauneutensa voittaa

ja lumoo urhean ritarin ja silloin hän on valmis taistelemaan hänen

uskonsa puolesta ja voittamaan.

-- Entä sitte?

-- Sitte ei mitään muuta. Tyttö on täyttänyt tehtävänsä ja palaa

luostariin, jossa hänet vihitään nunnaksi. Hurskaat ystävättäret

saavat lohduttaa häntä.

-- Minun puolestani hän mielellään saisi naida hänet, sanoi Niilo

herra.

-- Sellainen epäsäätyinen avioliitto!

-- Tyttö taitaa olla määrätty luostariin... Ehkäpä Thord Bonde ottaa

vastaan hänet... niin saa talon nuori tytär kilpailla Rosannan kanssa

ritarin suosiosta.

-- Olettepa te varma Måns Bryntenpojasta.

-- Minulla on syytä varmuuteeni.

-- Mitä syytä?

-- Hän kärsii ylenkatsotun rakkauden tuskia ja oleskelee paraikaa

maatilallaan.

-- Onko hänen ja kuninkaan väli rikkoutunut?

-- Ei vielä, he ovat siinä taitteessa.

-- Minä en kai saa rauhaa teiltä, jollen suostu, sanoi Agneta rouva,

hymyillen lempeintä hymyään, -- mutta millä perustuksella hän

oikeastaan voi tulla tänne?

-- Eiköhän olisi paras seuranaisena?

-- Todellakin, niin voin pitää heitä silmällä; Måns herra ei ole ujo.

-- Mistä sinä sen tiedät? kysyi hänen herransa epäilevin katsein.

-- Me naiset näemme aina sellaiset asiat!... No, herra Ture, koska

holhokkinne tulee meille?

-- Koska vaan sallitte.

-- No pitäkää sitte huolta, että se tapahtuu niin pian kuin suinkin,

ennenkuin muut ehtivät toimia ennen meitä.

-- Mitä sinä tarkoitat?

-- Että herra Niilo Olavinpojan jo tänä päivänä täytyy lähteä Måns

herran luo viemään minulta ne terveiset, että hänen pitää käydä meitä

tervehtimässä.

-- Mistä syystä?

-- Sen ilmoitan hänelle itse.

-- Mutta minä en vielä koskaan... sitäpaitsihan meidän pitää odottaa

tytön tuloa.

-- Nyt näette, herra Ture, ettei hän tahdo.

-- Tietysti tahdon, mutta eihän tässä nyt niin kiirettä ole.

-- Onpa kyllä! Sillä nyt juuri painaa häntä suru -- Agneta rouvan

ääni oli ylenkatseellinen, -- ja se, joka ensinnä ojentaa hänelle

lohduttavan käden, on hänen silmissään enkeli.

-- Ethän toki tarkoittane, että minun...

-- En, minä itse tulen hänen silmissään siksi, virkkoi rouva nauraen;

-- kun minä suostun ottamaan osaa vehkeisiinne, niin tahdon toimia

niinkuin hyväksi näen.

-- Nyt on menestyksemme varma! huudahti Ture innokkaasti; -- jollen

pelkäisi epäluulon syntymistä, niin totisesti lähtisin itse herra

Månsin luo.

-- Kyllä minä lähden, mutta en ymmärrä, että tässä mitään kiirettä

on, sanoi Niilo herra.

Mutta hyvästi jättäessä puhui hän Turelle:

-- Lähettäkää hänet taivaan nimessä tänne niin pian kuin suinkin!

-- Voitte luottaa minuun! huusi herra Ture, mutta lisäsi nauraen

itsekseen: -- onpa se Måns Bryntenpoika onnen suosikki!

Muuan vierailu oli häneltä vielä tekemättä.

Bron kirkkoherra Jaakko Ulner, joka asui likellä Tivedeniä, oli

kiihkeä katolismielinen ja työskenteli voimiensa takaa Kustaa

Eerikinpoikaa vastaan.

Ture herra ja tämä pappi olivat mitä parhaimmat ystävät ja aina kun

Ture tuli Länsigötlanniin, niin kävi hän tervehtimässä pappia.

Tällä kertaa tapasi hän hänet arkihuoneessa tutkimassa nuoria

pappiskokelaita.

Hänen kädessään oli rusikkasauva, ja se joka antoi epätyydyttävän

vastauksen, sai siitä iskun kädellensä, olkapäähänsä tai päähänsä,

aina erehdyksen suuruuden mukaan.

Ture herran astuessa sisään saivat kaikki lupaa, yksi lähetettiin

ruokkimaan kanoja, toinen katsomaan, olivatko vasikat hypänneet aidan

yli, kolmas kantamaan vettä lehmille, ja vasta jaeltuaan nämä käskyt,

sai pappi aikaa ryhtyä seurustelemaan korkean vieraansa kanssa.

-- Suvaitseeko teidän armonne astua tänne huoneeseen? virkkoi

pappi ja avasi oven sanktuarioonsa, pieneen kamariin, jossa oli

uuni, kirjoituspöytä, sänky, tuoli ja korkea vaatekaappi. Ei ollut

niinkään helppoa pujahdella pieneen suojaan kaikkien noiden suurten

huonekalujen lomitse, mutta pappi veti esiin mukavan nojatuolin ja

käski arvoisaa patroonaansa istumaan; sitte hän katosi hetkeksi, pian

palatakseen kädessä kaksi vaahtoavaa olutkannua, jotka hän asetti

pöydälle. Itse hän istuutui sängynlaidalle ja hänen rinnastaan pääsi

syvä, valittava huokaus.

-- Mitä kuuluu, mestari Jaakko?

-- Huonosti ovat asiat ja väitetään, että ne vaan pahenevat.

-- Kyllä, jos kuninkaan hallitusta jatkuu.

-- Yksin teidän armonne voi sen ehkäistä. Se olisi suurtöistä suurin.

Hänen imartelevat sanansa vaikuttivat Ture herraan kuin vesipisara

kuivaan kieleen. Mutta hän tarvitsi vettä kokonaiseen myllyyn, jolla

hän aikoi jauhaa murskaksi kerettiläiskuninkaan ja sentähden hän

säälivällä äänellä virkkoi:

-- Kovat ajat ovat käsissä, mestari Jaakko.

-- Ja päivä päivältä ne pahenevat; kansa ei enään tiedä, ketä sen

tulee kuulla.

-- Pappejaan tietysti.

-- Niin se tekeekin ja pyhä Neitsyt tietää, että me uskollisina

kirkkomme velvollisuuksille mahtavasti saarnaamme uutta oppia,

ruotsalaista veisuuta ja kaikkia noita muita uusia hullutuksia

vastaan.

-- Aivan oikein!

-- Mutta löytyy sellaisiakin, jotka vastustavat meitä ja mieluummin

seuraavat kuninkaan käskyjä.

-- Eikö niitä sitte saata rangaista?

-- Mikäli suinkin voi, heidän tietämättään mistä salama tulee... ja

pappi hymyili ilkeää hymyä.

-- En oikein ymmärrä...

-- Kas, teidän armonne, meidän aikoinamme käy aivan niinkuin ennen

syntiinlankeemusta: nainen viettelee miehen. Silloin viekotteli

käärme hänet, nyt...

-- Ymmärrän, ymmärrän, keskeytti hänet Ture herra, -- te tarkoitatte,

että naista voi johtaa sekä hyvään että pahaan.

-- Niin juuri. Nykyään ajavat nuoret naiset miesten päähän, että

kuningas tarkoittaa maan onnettomuutta, ettei häneen saata luottaa,

ja se vaikuttaa. Vanhat naiset taas puolustavat pappejaan siihen

määrään että he mieluummin kuolisivat nälkään kuin antaisivat

pappiensa elää puutteessa.

-- Tuo tietää hyvää, mestari Jaakko.

-- Vaara ei uhkaakkaan siltä taholta, vaan... Eikö teidän armonne

suvaitse maistaa olutta?

Ture herra joi, ummisteli silmiään ja joi uudestaan.

-- Mainiota olutta! Onko se kotona tehtyä?

-- Kyllä se on täällä tehtyä, mutta itse nimismiehen muori onkin sen

panija. Hänen sisarensa on kipeänä.

-- Se teidän naisenneko?

-- Niin, teidän armonne, vastasi pappi, syvästi huoaten. -- Onko

teillä montakin lasta, mestari Jaakko?

-- Kahdeksan niitä oli... mutta nyt niitä on yhdeksän.

-- Mitä te arvelette siitä kuninkaan määräyksestä, että aviottomien

lasten tulee periä niinkuin...?

-- Sitä pitää vastustaa, teidän armonne.

-- Tietysti. Mutta minua kummastuttaa, että te, jolla itsellänne on

niin monta...

-- Juuri sentähden. Mikä niille riittäisi? Nyt pitävät pitäjän

mahtavimmat heistä huolta.

-- Eivätkö he muuten tekisi sitä?

-- Ei, he saisivat itse elättää itsensä. Nyt tulee pojista

tavallisesti pappeja ja tytöt menevät naimisiin tai joutuvat

luostareihin.

-- Vai niin, no sitte minä ymmärrän.

-- Meidän omaisuutemme lankeaa luostarille, joka siitä hiukkasen

rikastuu, ja siten se hyvä työ, jonka teimme toisille, tulee omaksi

hyödyksemme.

-- Erittäin hyvä asia; mutta te olitte juuri sanomaisillanne jotakin,

kun keskeytin teidät.

-- En muista; ehkä aioin kertoa mestari Laurista tai Nydalan

luostarista.

-- Kertokaa kummastakin.

-- Ehkä ensin saan täyttää kannun.

-- Tehkää se.

Ja mestari Jaakko läksi, pian palatakseen takaisin. Sillaikaa nautti

ritari ajatellessaan mitä halpamaisia asioita hän pian saisi kuulla

Kustaa Eerikinpojasta.

Pappi palasi ja istuutui sohvaan.

-- Teidän armonne ei taida tietää, että tukholmalaisella Olavi

Pietarinpojalla on veli?

-- Olen kuullut hänestä puhuttavan.

-- Tuo toinen on kiivasluontoinen ja äkkipikainen, mutta tämä on

tyyni ja tarkka kaikissa toimissaan; hän ei koskaan kiivastu eikä

ennen aikaa ilmaise ajatuksiaan.

-- Vaarallinen mies!

-- Hyvin vaarallinen, teidän armonne. Hiljan pidettiin Jönköpingissä

kokous ja muuan mies meikäläisistä kuvaili silloin kansalle, miten

paljon turmiota uusi oppi tuottaa. Talonpojat kuuntelivat ja sanat

näyttivät heitä vakuuttavan, mutta silloin tuo Lauri sattumalta astuu

pitäjäntupaan ja kuulee kaikki.

-- No, mitä hän sitte saattoi tehdä?

-- Saatana valtasi hänet ja hämmästyttävällä viekkaudella ja

kavaluudella kumosi hän kaikki papin puheet ja puhdisti kuninkaan

lumivalkeaksi.

-- Kai he häntä vastustivat?

-- Tietysti, mutta paha kyllä kiivastuivat meikäläiset, jotavastoin

hän pysyi aivan tyynenä; seurauksena oli, että hän sai kansan

puolelleen ja silloin rupesi hän juttelemaan heille, että kuningas

ainoastaan tarkoittaa heidän parastaan ja ettei heidän pidä antautua

hänen vihollistensa vaikutuksen alaisiksi.

-- Mutta minä en käsitä... papit...

-- He karkasivat tiehensä ja sanoivat, että Lauri on pahan hengen

vallassa, muutamat tosin seurasivat heitä, mutta useimmat jäivät

kuuntelemaan ja ovat nyt kuninkaan ja Laurin kiihkeimpiä ystäviä.

-- Mutta mitä hän sitte saattoi sanoa heille?

-- Että kansat ovat lapsia, joiden täytyy muuttaa tapoja aina

sen mukaan kuin vanhenevat; on vanhoja totuttuja tapoja, jotka

ovat ikäänkuin kasvaneet kiinni heihin, mutta jotka estävät heitä

tulemasta vapaiksi, ajatteleviksi ihmisiksi; ne tahtoo kuningas

kitkeä pois aivan niinkuin rikkaruohot kitketään puutarhasta, jotta

hyvät yrtit vapaasti saisivat kasvaa. Mutta niitä ei yhdellä kertaa

saa pois, vaan ne pääsevät mätänemään ja hajuamaan, ja se haju se

juuri nyt pistää kaikkien nenään ja levittää levottomuutta ja harmia

pitkin maata.

-- Sitä eivät he kai ymmärtäneet.

-- Ikävä kyllä he sen ymmärsivät aivan hyvin.

-- Se mies täytyy toimittaa pois!

-- Kerrotaan kuninkaan suuresti suosivan häntä.

-- Kai hänet nyt jostakin saa kiinni.

-- Minulla on tuuma.

-- No, antakaappa kuulla!

-- Täytyy saada aikaan kiivas sanasota, ja sitte kun mielet ovat

kuohuksissa...

-- Tappelu!... Minä ymmärrän, minä ymmärrän!

-- Niin kävi Nydalan voudin.

-- Tapettiinko hänet?

-- Siitä minun juuri piti kertoa.

-- Tapahtuiko se hiljan?

-- Viikko sitte.

-- Mitähän kuningas sanoo?

-- Saamme kuulla.

-- Voitteko te pitää puolianne?

-- Voimme. Eiväthän kuolleet puhu.

-- Aiotteko saada aikaan useita tuollaisia kepposia?

-- Jumalan avulla teemme lopun kaikista vastustajistamme, teidän

armonne. Taivas huutaa kostoa siitä, että maalliset herrat määräävät

miten kirkkojen ja luostarien omaisuus on käytettävä, päättävät miten

paljon saadaan ottaa niiden tarpeisiin ja antavat loput kruunulle.

-- Rangaistus tulee! huusi Ture Jönsinpoika ja tyhjensi kannunsa, --

luottakaa siihen, että kosto tulee!

-- Minä kyllä koetan voimieni mukaan vaikuttaa rahvaaseen.

-- Niin, ymmärrättehän te, mestari Jaakko, että olisi hyvä saada se

aisoihin.

-- Se onkin minun tarkoitukseni ja sentähden emme me papit laisinkaan

vastusta, kun smålantilaiset ja länsigötit täällä panevat toimeen

pieniä kahakoita.

-- Niin juuri, me tulemme sitte perässä ja palautamme järjestyksen,

puuttui Ture herra puheeseen.

Samassa huomasivat he, että pihaan oli saapunut joukko talonpoikia,

jotka nähtävästi odottivat ensi tilaisuutta päästäkseen kirkkoherran

puheille. Sen saattoi huomata heidän levottomista katseistaan ja

liikkeistään.

-- Puhutelkaa heitä tuolla ulkona, sanoi Ture herra papille, -- ja

minä tulen mukaan.

He läksivät molemmat pihaan, mutta talonpojat joutuivat hämilleen

nähdessään herra Turen.

Mestari Jaakko alentui kattelemaan jokaista erikseen.

-- Tervetuloa, rakkaat pitäjäläiset, sanoi hän, -- vaikka tosin näen,

ettette kaikki kuulu seurakuntalaisiini.

-- Kyllä se nyt on sillä lailla, virkkoi pieni, siististi puettu

talonpoika ja viittasi pariin pitkään toveriinsa, -- että tuo tuossa

on vävypoikani ja tuo toinen vävypoikani sisarenpoika.

-- Tervetuloa, tervetuloa! vastasi pappi, toistamiseen paiskaten

kättä. -- Voinko jollakin lailla auttaa teitä?

-- Olisimme tässä tahtoneet vähän neuvotella pappimme kanssa, mutta

eihän nyt taida sopia.

Mestari Jaakko ja Ture herra katsahtivat toisiinsa ja edellinen

lausui:

-- Länsigötien laamanni on niin nöyrä herra, että hän mielellään

kuulee asianne ja auttaa, jos suinkin voi. Tulkaa nyt vaan

arkihuoneeseen ja ottakaa tuoppi olutta.

Ensin talonpojat hiukan kursailivat, mutta sitte he seurasivat kutsua

ja istuutuivat penkille pöydän ääreen.

Ture herra puhutteli muutamia heistä sangen armollisesti, mutta

kun mestari Jaakko sitte veti esiin suuren nojatuolin ja pyysi

häntä istumaan, niin hän mielihyvällä heittäysi siihen ja seurasi

keskustelua ainoastaan kuulijana.

Likainen piika kantoi sisään oluen, asettaen kunkin miehen eteen

tuopin. Hänen mentyään joi pappi talonpoikien kanssa ja virkkoi sitte:

-- Jos nyt sitte ryhtyisimme asiaan.

-- Asia on sellainen, virkkoi muuan miehistä, -- että tuo Lauri

Laurinpoika on tuottanut meille paljon päänvaivaa.

-- Koska hän kerran kuuluu seurakuntalaisiini, niin minun kai pitää

parantaa vaivanne, vastasi mestari Jaakko.

-- Se on sillä lailla, sanoi talonpoika, -- että kyllä me

pitäjäläiset olemme tyytyväiset kuninkaaseemme, mutta tuo Lauri

Laurinpoika haukkuu häntä ja sanoo, että te, mestari, oikein voitte

selittää meille kummoinen hän on.

-- Voitteko te kieltää, että hän ahdistaa kristinoppia ja tahtoo

poistaa sen?

-- Meillä on nyt niin hyvä pappi, jonka kuningas itse on asettanut

virkaan, ja hän saarnaa niin, että sydän rinnassa hyppii, vieläpä

ruotsin kielellä.

-- Ettekö tiedä, että se on paavia vastaan?

-- Mutta Jumalaa vastaan ei se totta maar olekkaan.

-- Ettekö tiedä, että pyhä isä on Jumalan sijainen maan päällä?

-- Niinhän sitä sanotaan, mutta hän, totta maar, ei taida tietää,

mitenkä täällä talonpoika elää.

-- Olkoon sen asian kuinka tahansa, puuttui puhumaan toinen miehistä,

-- mutta me tahtoisimme tietää, minkätähden täällä liikkuu niin

pahoja huhuja kuninkaasta. Onhan hän vapauttanut meidät tanskalaisten

ikeestä ja omin korvin olen kuullut, miten lempeästi hän puhuu.

-- Niillä puheilla hän teidät kietoo pauloihinsa, mutta ajatelkaa,

miten suuria veroja hän teiltä vaatii.

-- Minä kuulin hänen sanoneen, että se tapahtuu valtakunnan neuvoston

suostumuksella.

-- Mutta hän ei sanonut, miten hän sai valtakunnan neuvokset

suostumaan. Hän lausui heille niin kovia sanoja, että heidän henkensä

uhalla täytyi suostua.

-- Mahtaako tuo olla totta?

-- Kun hän puhuu teille lempeitä sanoja, niin hän vaan sivaltaa teitä

jäniksenkäpälällä, sitte voidakseen houkutella teidät sellaisiin

tekoihin kuin Vesteråsissa, jossa hän lempeällä äänellään ilmoitti,

ettei hän enään tahdo olla kuninkaana, sillä hallitus käy hänelle

liian raskaaksi; silloin ei kukaan muu kuin hänen isänsä sisaren

mies, länsigöötien laamanni, siunattu herra Ture Jönsinpoika

uskaltanut vastustaa häntä, ja hän sitte pani rummunlyöjän kulkemaan

edellänsä, jotta kaikki ymmärtäisivät, että tässä on mies, joka

tahtoo ja voi auttaa. Mutta kukaan ei uskaltanut sanoa hänelle

totuutta, ja kaikki he nöyrtyivät ja pyysivät häntä pysymään Ruotsin

kuninkaana.

-- Me olimme ikäänkuin noidutut, virkkoi pieni talonpoika.

-- No sitä en juuri tiedä, huomautti pitkä mies.

-- Muistatteko kuinka sitte kävi, kun hän taas oli päässyt varmalle

pohjalle, kuinka hän kohteli piispoja ja valtakunnan herroja, kuinka

hän määräsi veroja ja koko valtakuntaa vahingoittavia maksoja, eikä

säästänyt nuhteita eikä kovia sanoja, koska jo oli varma ettei kukaan

uskalla hiiskahtaa.

Talonpojat joutuivat kahdenvaiheille. Vihdoin puhui muuan miehistä:

-- Me tiedämme miten taa taalaisten kävi ja koska sekä he että muut

maakunnat nyt pysyvät paikoillaan, niin tyytymättömyys pian lakkaa.

-- Mutta minä sanon teille, että se on pelkoa ja ulkokultaisuutta. He

odottavat, että muut alkaisivat leikin.

-- Se ei ole niinkään helppo asia.

-- Olette oikeassa, -- sanoi herra Jaakko, -- se ei ole helppo asia,

varsinkin kun ei ole ketään, joka asettuisi johtajaksi, mutta minä

kehoitan teitä innokkaasti seisomaan vääriä toimenpiteitä vastaan,

sillä siihen te pystytte. Pitäkää te puolianne niinkuin Kyösti herra

pitää puoliaan; silloin hän huomaa, että olette vapaita miehiä ettekä

typeriä, oppimattomia palvelijoita.

-- Sitä ei hän saa meistä luulla, sanoi muuan miehistä, ylpeästi

nostaen yläruumistaan.

-- Näyttäkää että pysytte sanoissanne.

-- Muu ei tule kysymykseen, lausui toinen, nousten istualtaan ja

tuupaten naapuriaan kylkeen.

-- Täytetään kannut uudestaan, huusi Jaakko herra ja kutsui

palvelustytön.

Miehet arvelivat, että he jo liian kauvan ovat kuluttaneet Jaakko

herran aikaa.

Mutta hän vastasi, että hän ilokseen on jutellut niin viisaiden ja

valistuneiden miesten kanssa, ja sitte hän joi heidän terveydekseen

ja kysyi ikäänkuin sattumalta, ovatko he kuulleet, miten kamalia

Nydalassa on tapahtunut.

-- Vouti oli julmaluontoinen ihminen, virkkoi pieni talonpoika.

-- Eikä hän tahtonut jättää mitään luostarille, sanoi pitkä mies.

-- Sitäpaitsi kuuluu hän koonneen omaan taskuunsa minkä ehti, lisäsi

ensimäinen.

-- Minun mielestäni tuo kaikki näyttää ryöstöltä, sanoi mestari

Jaakko, -- ja tiedämmehän, että siitä aina koituu pahaa.

Nyt lausuivat talonpojat jäähyväiset. He kumarsivat syvään Ture

herralle, joka armollisella päännyökäyksellä vastasi heille;

sitte puristivat he mestari Jaakon kättä ja Jaakko neuvoi heitä

kotimatkalla miettimään asiaa.

-- Hammas hampaasta, silmä silmästä!

Isäntä ja hänen korkea vieraansa seisoivat pienen lyyjyikkunan

ääressä ja katselivat, miten talonpojat marssivat tiehensä. Sitte

kääntyi Ture herra isäntänsä puoleen sanoilla:

-- Mestari Jaakko, te saatte ensi piispanistuimen, joka tulee

vapaaksi, kunhan ohjakset ovat minun käsissäni.

Pappi kumarsi maahan asti.

-- Sellaiseen kunniaan olen minä liian halpa, sanoi hän.

-- Te olette hämmästyttänyt minut harvinaisena kansanpuhujana.

Sitäpaitsi olette te ystäväni, mikä on vielä parempi.

Sitte käski Ture herra satuloida hevosensa ja läksi matkaan.

Mutta mestari Jaakko oli joutunut niin hyvälle tuulelle, ettei hän

vielä suonut riemunsa loppuvan, ja koska hän tiesi viinin iloittavan

ihmissydäntä, niin läksi hän kellariin, jossa hän säilytti muutamia

pulloja oivallista, luostarista tuotua viiniä, valitsi pulloista

yhden ja peitti muut huolellisesti. Valitsemansa pullon otti hän

mukaansa.

Sitte hän sulkeutui huoneeseensa ja avasi korkin. Mestari Jaakko

oli todellakin tuntija, joten hän nautti viinin hajusta, sitte

kaasi hän sitä pikariin, haisteli vielä ja vihdoin joi... Kuinka se

lämmitti suloisesti! Hän asettui istuimelle... ja uneksi, että se oli

piispanistuin.

Odottamaton onni tekee ihmisen avomieliseksi ja myötätuntoiseksi,

sentähden Jaakko herrakin täytti pikarin uudelleen, vei sen sairaalle

vaimolle, jotta hän vahvistuisi, ja kertoi hänelle Ture herran

suuresta ystävällisyydestä.

Sitte hän palasi takaisin, sulki oven, istuutui tuoliin, avasi korkin

ja... niin, sitte ei hän tietänyt mistään ennenkuin seuraavana

aamuna; varmaankin oli hän kirjoittanut koko yön.

Ture herra taas palasi kotiin mitä parhaimmalla tuulella. Nyt

olivat hänen vaununsa valjastetut, hän tarvitsi ainoastaan pari

esiratsastajaa, ja siihen virkaan oli hän jo edeltäkäsin määrännyt

kolme poikaansa.

Hän kirjoitti siis Laurille ja Juhanalle ja pyysi heidän voimakasta

myötävaikutustaan; ovathan he molemmat kuninkaan uskotuita miehiä,

mutta se ei suinkaan mahda estää heitä auttamasta nyt kun isän kunnia

ja suuruus on kysymyksessä. Hän kirjoitti, että koko Länsigötlanti

ja Smålanti on leimahtanut täyteen kapinaan, että hän on määrännyt

heidät päälliköiksi ja että hän paikalla odottaa heitä luokseen.

Tuomiorovasti Görankin sai kutsun tulla, jota kutsua hän viipymättä

noudatti, mutta molemmat toiset pojat vastasivat kunnioittavasti,

että he, velvollisuuttaan noudattaen, ovat antaneet isänsä kirjeen

kuninkaalle, jolle he aina aikovat pysyä uskollisina; he pyysivät

isää luopumaan kapinasta ja ryhtymään rauhan rakentamiseen.

Ture herra suuttui, mutta Göranin lähetti hän pois, jottei hän

joutuisi epäluulon alaiseksi. Itse hän varovaisesti pysytteli

piilossa, oleskellen vuorotellen eri maatiloillaan, joita hänellä

oli sangen monta. Suunnitelmat eivät vielä olleet järjestyksessä,

hän ei voinut muuta tehdä kuin siellä täällä kiihoittaa mieliä,

pitää levottomuutta vireillä ja panna toimeen pieniä käsikähmiä ja

kahakoita etuvartijaston kanssa.

Luokaamme sillaikaa kuin nämä kostonhimon, kateuden, turhamaisuuden

ja omanvoitonpyynnön ainekset kiehuvat, katse kansallisiin rientoihin

Tukholmassa. Ja tätä tarkoitusta varten voimme seurata pientä Aatamia

hänen retkillään kaupungissa.

* * * * *

Kuningas oli antanut hänelle luvan vapaasti liikkua missä hän tahtoi,

sekä vapaan pääsyn luokseen milloin hyvänsä.

Ainoastaan niillä ehdoin hän saattoikin viihtyä kaupungin muurien

sisäpuolella. Välistä hän sentään läksi retkeilemään etemmäksi,

oikein hengittämään ja nauttimaan vapautta, niinkuin hänen sanansa

kuuluivat.

Muutaman viikon kuluttua tunsi hän olevansa kuin kotonaan kaikkialla

kaupungissa.

Alussa tietysti kaikki katselivat kuninkaan kääpiötä, mutta pian

olivat he hänet nähneet ja sitte sai hän liikkua missä mieli teki --

ja kaikkialla hän oli tervetullut.

Kauppapuodeissa hän usein istui pienellä jakkaralla myymäpöydän

päällä, kuunteli ihmisten puheita ja antoi tuontuostakin teräviä,

sattuvia vastauksia.

Suurella taitavuudella osasi hän yllyttää ihmisiä kaupantekoon ja

se tietysti ihastutti kauppamiehet. Mutta sensijaan hän taas tahtoi

rusinoita, viikunoita ja muita herkkuja, joita jakeli ostajille;

mutta jos kaupanteko hänen tähtensä keskeytyi, niin silloin hän äkkiä

katosi, jopa semmoisella kiireellä, ettei kukaan saattanut aavistaa,

mihin hän oli joutunut.

Mieluinten hän sentään kävi tervehtimässä suutareja, räätälejä,

kattilanpaikkaajia, puuseppiä ja muita käsityöläisiä. Usein hän

otti osaa keskusteluun, mutta usein hän myös kuunteli, jopa sangen

tarkkaavaisesti. Monasti unohtivat läsnäolijat hänet kokonaan, hän

kun istui lattialla, kyyristyneenä vuoleskelemaan puupulikkaa tai

nahkapalasta.

Alussa epäiltiin "kuninkaan kääpiötä", mutta pian hänen vaatimaton

käytöksensä poisti epäluulot ja hänet otettiin ilomielin vastaan

kaikkialle.

Tukholmassa olivat asiat toisin kuin maaseudulla, tosin sielläkin

löytyi joitakin, jotka olivat kuninkaaseen tyytymättömät, mutta

siellä olivat ihmiset sentään tilaisuudessa näkemään ja kuulemaan

häntä, jotapaitsi he usein katselivat asioita toisessa valossa kuin

maalla.

Aatami oli usein kuullut tuttaviensa puhuvan mustienveljesten

luostarista, jolta kuningas oli ryöstänyt kaikki aarteet, joten

munkit suorastaan kärsivät nälkää. Muutamat säälivät heitä, toisten

mielestä se teki hyvää laiskoille munkeille.

Eräänä päivänä joulukuussa v. 1528 ilmestyi kaupungin raastupaan

abbotti sekä kolme palvelevaa veljeä. He kertoivat hädästään ja

kysyivät, mihin keinoihin heidän oli ryhdyttävä.

Abbotti lisäsi heidän jo ennen kääntyneen kuninkaan puoleen sekä

hänen vastanneen, että jos heille käy liian vaikeaksi nähdä nälkää,

niin paras lie kiireimmiten jättää luostari ja hakea työtä maailmalta.

Munkkeja käskettiin seuraavana päivänä tulemaan takaisin kuulemaan

lisätietoja.

Heidän mentyään kertoi mestari Olavi, että hän kuninkaan käskystä

edellisenä päivänä oli tarkastanut luostarin ja todellakin tavannut

asiat sillä kannalla kuin munkit kertoivat.

Neuvosto keskusteli ja kysyi kuninkaan tahtoa, ja kun munkit tulivat

takaisin, saivat he toistamiseen kuulla, että jolleivät he voi tulla

toimeen luostarissa, niin ei kukaan saata pakoittaa heitä jäämään

sinne. Neuvosto ei ole käskenyt heitä asumaan siellä eikä myöskään

voi karkoittaa heitä sieltä pois. Jos he voivat elää luostarissa,

niin hallituksen täytyy se kärsiä, jolleivät voi, niin hankkikoot,

toimeentulonsa muualta.

Vihan vimmassa jättivät munkit luostarin, useat läksivät kerjäämään

ja yllyttivät retkillään ihmisiä kuningasta vastaan; muutamat hakivat

työtä käsityöläisiltä, nuorimman otti muuan vanha kultaseppä,

niinkutsuttu mestari Hannu luokseen oppiin.

Mutta tämä vanhojen tapojen rikkominen vaikutti kaikkialla sellaisen

mielten myrskyn, että täytyy kummastella, ettei viha leimahtanut ilmi

tuleen.

Lisäksi oli kaksi nunnaa kadonnut Pyhän Klaaran luostarista ja

abbedissa oli raivostuneena lähettänyt heitä etsimään. Pian saatiin

kuulla, että joku ylhäinen herra oli vienyt toisen kanssaan

ulkomaille, toinen pakeni ahdistetun kauriin lailla ja sortui vihdoin

mestari Hannun puodin ovelle, aivan tajuttomana.

Vanha mies kantoi itse hänet huoneeseen.

-- Kas kohtalon sormea, -- virkkoi hän. -- Arvelen, ettei hyvä Jumala

minua soimaa, jos hoidan niitä, jotka hän lähettää luokseni.

Koko kaupungissa ei puhuttu muusta kuin mustista veljistä ja noista

molemmista nunnista.

Suurin syy lankesi tietysti kuninkaan niskoille ja hänestä lausuttiin

niin kovia sanoja, että Aatamista monasti näytti siltä kuin sulku

olisi särkynyt ja koko vesitulva ollut syöksymäisillään hukuttamaan

maata ja kansaa.

Mutta kun hän taas astui kuninkaan huoneeseen ja näki hänet tyynenä,

tasaisena, työssä kanslerinsa Lauri Antinpojan kanssa, aina valmiina

ystävällisesti hymähtämään tai nyökäyttämään päätä kääpiölleen, niin

valtasi hänet ylpeä tunne siitä, että hän saa palvella sellaista

herraa, ja hän päätti kourin kynsin valvoa hänen turvallisuuttaan.

Kustaan kasvoissa tosin ei näkynyt huolten merkkejä, mutta sensijaan

oli niitä kätkössä syvällä hänen sielussansa. Hän tiesi, että

kirkolliset ja valtiolliset liikkeet ovat likeisessä yhteydessä

keskenään, mutta niistä riippuu maan kehitys ja Kustaa ei suinkaan

ollut mies, joka väistyy, kun vaara uhkaa; päinvastoin painoi hän

sen leveää rintaansa vastaan ja sanoi: "painikaamme, tässä kaatuu

jompikumpi meistä!" Hän oli julistanut kirkonkokouksen pidettäväksi

kynttilämessunpäivänä Lauri Pietarinpojan johdolla, joka oli

arkkiteininä Upsalassa ja samalla kuninkaan edusmiehenä.

Läsnä oli useita piispoja, Olavi Pietarinpoika ja suuri joukko

luostariveljiä. Piti päätettämän mitä kirkonmenoja oli säilytettävä

ja miten varovaisella tavalla voitaisiin poistaa vanhoja

väärinkäytöksiä. Sitte piti Pyhää Raamattua joka päivä luettaman

ja selitettämän tuomiokirkoissa ja maalaispappeja kehoitettaman

kuulemaan näitä selityksiä.

Samoin piti meneteltämän tuomiokirkkokouluissa, joihin kuoripappien

on saapuminen saamaan opetusta. Piispojen tulee vähitellen

vähentää juhlapäiviä, sillä ne johtavat ihmiset kaikellaisiin

synteihin. Sitävastoin ovat vihkivesi, pyhien kuvat, kellonsoitto,

kynttilämessu-kynttilät, voitelu, pyhiinvaellukset y.m.

säilytettävät, kunnes kansa oppii käsittämään näiden menojen

turhuuden.

Kokouksen päätös herätti mitä erilaisimpia mielipiteitä.

Kauhistuneina katselivat munkit tulevaisuutta, evankeeliset

arvelivat, ettei saatukaan aikaan mitään eivätkä tahtoneet myöntää

oikeiksi Olavin sanoja: "tässä maassa on kansaa kohdeltava

varovaisuudella".

Huhtikuussa samana vuonna oleskeli Kustaa linnoissa Mälari-järven

rannoilla, käyden tervehtimässä valtakunnan herroja; hän viihtyi

erinomaisesti iloisissa seuroissa ja oli silloin aina iloisista

iloisin. Erittäin mielellään oleskeli hän nuorten, hyvin

kasvatettujen naisten parissa, ja kun tuo uljas, kaunis kuningas

kullankarvaisine kutrineen, sinisilmineen, astui heidän joukkoonsa,

niin syttyi jokaisen silmä säteilemään. Omituinen hohde ympäröi

Kustaan aikaisempia vaiheita eikä se sammunut, vaikka hänen

tielleen sittemmin asettui kaikellaisia vaivoja ja vastuksia.

Hänen miehekkyytensä, hänen tyyni, rohkea luonteensa sekä ennen

kaikkea hänen ehdoton siveellisyytensä herätti sekä kunnioitusta

että ihailua, ja nämä tunteet hän aina näki, kun katseli ruskeihin,

sinisiin tai mustiin silmiin. Hän nautti niistä, mutta ei turhamaisen

narrin lailla, vaan niinkuin mies, jolla on paljon työtä ja jota

huolet painavat, nauttii, kun hän joskus heittäytyy iloitsemaan

elämästä ja kauneudesta ja saamaan vakuutusta siitä, ettei elämä

ihmiselle tarjoa yksin orjantappuroita, vaan myöskin ruusuja.

Mutta ilonpäiviä ei koskaan kestänyt kauvan. Ensi kuukausina oli hän

Upsalassa ollut ankarassa työssä sekä kanslerinsa Lauri Antinpojan

että Lauri Pietarinpojan kanssa, joka viimeksimainittu yhä enemmän

voitti kuninkaan luottamuksen. Sitte hän antautui lepäämään ja toivoi

saavansa olla rauhassa, koska taalalaiset varmaan vielä muistavat sen

ankaran läksytyksen, jonka hän viime vuonna heille antoi.

Silloin tuli hänen luoksensa nuori pappi, jonka hän itse oli

lähettänyt Länsigötlantiin ja joka nyt oli palannut.

Synkin katsein otti kuningas hänet vastaan.

Hän kertoi, että kun hän astui koulutaloon Skarassa, niin häntä

vastaan sinkoili kiviä ja kirveitä, joten hän töintuskin sai henkensä

pelastetuksi. Erään hänen virkaveljensä, joka aikoi saarnata

Vadstenan kirkossa, oli kansa ajanut ulos saarnatuolista ja pois koko

kirkosta.

-- Ottakaa oppia katolisilta, sanoi Kustaa, -- he voittavat

ensin kansan ystävyyden ja sentähden heihin luotetaan; te

sitävastoin vaaditte, että järjestyksen pitää olla valmiina teitä

vastaanottamassa; te ette ole Kristuksen sotureita, vaan laiskoja

maanviljelijöitä, jotka tahdotte niittää, vaikkette ole kylväneet.

Ja kuningas läksi hänen luotaan.

Hän käsitti, että nuo tapahtumat saattoivat olla yksityisiä

paavillismielisten vihan purkauksia, ja sentähden eivät ne häntä

huolestuttaneetkaan.

Samana päivänä, ainoastaan pari tuntia myöhemmin, sai hän tietää,

että Smålannissa ja Länsigötlannissa oli kapina ilmitulessa.

Seuraavana päivänä toi sanansaattaja uuden surusanoman: kuninkaan

sisar, Margareeta rouva, Hojan kreivin puoliso, oli otettu kiinni ja

pantu vankeuteen Jönköpingissä. Sitäpaitsi sai kuningas tietää asian,

jota tähän saakka oli pidetty salassa: että kapinalliset olivat

karanneet kuninkaan voudin niskaan Nydalan luostarissa ja lyöneet

hänet kuoliaaksi.

Tivedeniin oli kokoontunut tuhat hyvillä aseilla varustettua

Länsigötlannin talonpoikaa; heidän hallussaan oli Hofvan tärkeä sola,

joten ei sieltäpäin saattanut toivoa mitään viestejä. Asema oli siis

aika arveluttava.

Kustaa käsitti paikalla, että Ture Jönsinpoika on sieluna tässä

yrityksessä. Olivathan ritarin molemmat pojat jo viikkoja sitte

ilmoittaneet hänelle siitä.

Tyytymättömien joukko oli tietysti liittynyt yllyttäjään. Neuvosto

oli hiljan tuominnut Ture herran luovuttamaan kolmannen osan

kirkollista perintöään ja se oli luultavasti sytyttänyt kapinan

tuleen; tosin siihen oli vaikuttamassa papillisiakin harrastuksia,

mutta niitä ei Kustaa saattanut luulla varsinaisiksi syiksi kapinaan;

herrojen suuri uskallus edellytti muita, salaisia syitä.

Kuningas päätti kanslerinsa kanssa toimia suurella varovaisuudella.

Kirjeitä lähetettiin ensin itägöteille, joita varoitettiin ottamasta

osaa kapinaan ja kehoitettiin vaikuttamaan mokoman "parlamentin"

rauhoittamiseen.

Sitte kehoitti kuningas heitä auttamaan hänen rakkaan sisarensa

vapauteen.

Mutta Holger Kaarlenpoika, Björkvikin herra, ja Maunu

Johanneksenpoika Säbysta, molemmat ritareja ja neuvoston

herroja, korkeasti kunnioitettuja miehiä ja kuninkaan ystäviä,

kirjoittivat hänelle, että he tekevät mitä ikinä voivat kapinan

tukahduttamiseksi. Sitäpaitsi luulevat he, että itägötit pysyvät

alallaan eivätkä kiinnitä huomiota smålantilaisten kirjoituksiin ja

viekottelemisyrityksiin.

Eikä kirjeitä lähetetty yksin niihin osiin maata, jotka olivat

kapinallisten maakuntien likeisimmässä naapuruudessa, vaan myöskin

Taalaihin ja Gestriklantiin sekä useille yksityisille henkilöille,

joissa kirjeissä heitä kehoitettiin kaikin voimin vastustamaan

kapinaa ja pysymään kuninkaalle uskollisina.

Jönköpingin kaupungille kirjoitti Kustaa:

"Olemme kuulleet, että te, hyvät miehet, jonkun väärän huhun

takia, joka on liikkunut joukossanne ja jonka mukaan Tukholma ja

Uplanti olisivat nostaneet kapinan, olette pidättäneet sisaremme

ja hänen seurueensa kaupungissanne, jottei hän joutuisi joukkojen

käsiin. Tästä me teitä suosiollisesti kiitämme ja tahdomme, mikäli

mahdollista, valvoa etujanne ja pysyä teille suosiollisena."

Kuningas tahtoi kauniissa valossa esittää tuon teon, joka hänestä

itse asiassa oli yhtä uhkarohkea kuin hyödytön. Mitä oli Margareeta

rouvalla tekemistä maan riitojen kanssa!

Muutamia päiviä myöhemmin hän kirjoitti:

"Ehkei sisartani pidätetty pahassa tarkoituksessa, ehkä se vain on

huhu."

Yhtä maltillisesti hän kirjoitti voudin murhasta.

"Ehkä virkamiehemme, vastoin meidän käskyjämme, itse ovat tehneet

itsensä syypäiksi johonkin, mutta senjohdosta ei tarvitse ryhtyä

mihinkään toimenpiteisiin, sillä asia voidaan kyllä sittemmin tutkia,

jotteivät syyttömät, joilla ei sen kanssa ole mitään tekemistä,

joutuisi kärsimään."

Mutta tämän ulkonaisen tyyneyden alla asui Kustaassa voima ja

vakavuus, jotka takasivat, että hän kyllä aikoo käyttää valtaansa,

kun tarvitaan.

Uplannin ritaristo, rälssi ja voudit saivat käskyn olla kuningasta

vastassa Tukholmassa huhtikuun 23 päivänä. Strängnäsin piispa

ja valtioneuvos Knut Antinpoika sekä kaksi porvaria Tukholmasta

lähetettiin Länsigötlantiin kuninkaan edusmiehinä.

Hojan kreivi, joka juuri samaan aikaan oli palannut Lyypekistä, sai

kuninkaalta kirjeen, että hänen kiireen kautta ja niin suurella

varustuksella kuin suinkin, piti lähteä Länsigötlantiin.

"Meidän täytyy nyt tarttua miekkaan", kirjoittaa kuningas; "hyviä

sanoja olemme runsaalla mitalla jaelleet. Kavallus on levinnyt niin

laajalle, ettemme tiedä keneen enään voimme uskoa. Kaupunkiimme

Tukholmaan sekä rälssiin ja ritaristoon Uplannissa sentään voimme

luottaa. Yhteinen kansa Itägötlannissa, Taalaissa ja Uplannissa on

niinikään luvannut pysyä alallaan."

* * * * *

Palaamme nyt Ture herraan ja hänen hengenheimolaisiinsa, jotka

sillaikaa eivät suinkaan ole olleet toimettomina.

Olemme lukijalle kuvanneet mestari Jaakon, ja hänen kaltaisensa oli

suurin osa papistoa. Eivätkä evankeeliset olleet paljonkaan paremmat.

Evankeelisilla tarkoitetaan kuninkaan asettamia pappeja, jotka olivat

sitoutuneet saarnaamaan niiden uusien mielipiteiden mukaan, jotka

olivat alkaneet liikkua pitkin maata.

Useat heistä olivat kiihkomielisiä miehiä, jotka pakkokeinoilla

tahtoivat poistaa kaikki väärinkäytökset yhtaikaa. Sentähden rupesi

kansa vihaamaan heitä ja hakemaan turvaa munkeilta, jotka taas

vuorostaan yllyttivät mielet kerettiläiskuningasta vastaan. Hän on

kaiken pahan alku ja juuri.

Mutta suurin osa näitä uusia pappeja oli samaa mieltä kuin heidän

vanhemmat virkaveljensä. He ymmärsivät kääntää viirinsä tuulen

mukaan ja palvelivat salaa voimiensa takaa vanhaa puoluetta, siitä

yksinkertaisesta syystä, että se antoi palvelijoilleen paljon

suuremmat tulot ja laajemman vallan.

Kuvaavaa on, että nämä kiihkomieliset tavallisesti olivat naimisissa,

jotavastoin vanhoilliset noudattivat selibaattia.

Länsigötien hengellinen päämies, Skaran piispa Maunu Haraldinpoika,

sama herra, joka oli luovuttanut kuninkaalle Leckön linnan ja

selittänyt, että hän tyytyy olemaan niin rikas tai köyhä kuin hänen

armonsa suvaitsee tahtoa, hän oli nyt rohkaissut mielensä ja yhdessä

Länsigötlannin herrojen kanssa päättänyt nostaa Ruotsin kirkon sen

entiseen mahtavuuteen.

Smålannissa oli tyytymättömyys kytenyt aina vuodesta 1526, jolloin

kansalle oli määrätty sen omasta mielestä laiton vero; sentähden se

vimmoissaan olikin tappanut miehet, jotka tulivat sitä kantamaan.

Muistettava on, että kansa täällä oli niin köyhää, ettei sillä aina

ollut varaa sekoittaa edes jauhoja pettuleipäänsä ja että jokainen

koottu aurtua oli pisara sen sydänverestä.

Sentähden kyti kansan mielessä vihan ja katkeruuden kipinöitä ja

kun papit ja munkit suurine suineen puhalsivat niihin, niin ne pian

leimahtivat kuluttavaan tuleen.

Juuri sitä herrat tahtoivat; smålantilaisten pitää omasta vapaasta

tahdostaan alkaa, sitte herrat kyllä tulevat perässä ja näyttävät

kansalle, mistä pelastus on löydettävä, ja jos herrat vain saavat

varman jalansijan, niin he kyllä näyttävät Kustaalle.

Köyhät smålantilaisemme kuulivat pappien neuvoja ja saivat sitte

tietää, että itse Jönköpingin pormestari Niilo Arvinpoika, säälien

heidän hätäänsä, tahtoo ruveta heidän johtajakseen. Sehän oli jo kuin

saavutettu voitto.

Ensi urotyökseen otti tuo suuri mies kiinni kuninkaan sisaren

Margareeta rouvan ja panetti hänet vankeuteen.

Niilo Arvinpoika oli hyvä puhuja ja hän yllytti Jönköpingin

neuvoston ja asukkaat ottamaan osaa kapinaan. Sitte kuulutti

hän kokouksen pidettäväksi, ensin Svenerumissa, sitte Lekarydin

kirkolla sunnuntaina huhtikuun 4 päivänä. Kahdeksan kihlakunnan

kansa saapuikin, pidettiin kapinallisia puheita ja päätettiin

lähettää kaikellaisia Jönköpingin kaupungin sinetillä varustettuja

kirjoituksia rälssimiehille, kauppakaupunkilaisille ja talonpojille

sekä Itä- että Länsigötlannissa.

Kirjoitukset olivat lähteneet pappien kädestä, sen osoitti jo se,

että valitukset aina alkoivat kertomuksilla siitä epäkristillisestä

komennosta, jonka luterilainen kerettiläisyys tässä köyhässä maassa

on saanut aikaan ja joka nyt uhkaa hävittää kaiken järjestyksen,

sitäpaitsi he niin monta kertaa olivat saaneet maksaa suuria veroja

ja laittomia maksoja, j.n.e.

Vihdoin kehoitettiin arvoisia isiä, rehellisiä herroja ja kunnon

miehiä heidän uskonsa, kunniansa, uskollisuutensa ja kristillisen

valansa nimessä kaikin voimin parantamaan tätä samaista

epäkristillistä komentoa. Viimeiset sanat kuuluvat: "Ja jollette te

sitä tehdä tahdo, niin olemme me pakoitetut hankkimaan itsellemme

toisen johtajan ja nostattamaan aseisiin niin mahtavan sotajoukon,

että me itse Jumalan, hänen armollisen äitinsä ja kaikkien Ruotsin

suojeluspyhien avulla sen kukistaa tahdomme."

Olemme jo maininneet Holger Kaarlenpojan ja Maunu Johanneksenpojan.

He pitivät kuninkaalle antamansa lupaukset ja heidän mahtavaa

vaikutustansa on kiittäminen siitä, että itägötit pysyivät alallaan

eivätkä välittäneet noista kirjoituksista.

Ture Jönsinpoika hieroi tyytyväisenä käsiään; asiat kehittyivät

erinomaisesti, melkeinpä paremmin kuin hän oli saattanut toivoakaan;

smålantilaiset tahtovat hankkia itselleen toisen johtajan... kenen

muun he saattaisivat valita kuin hänet?

Abbedissan kirjoitus, joka kaikesta päättäen oli laadittu erinomaisen

kiihtyneessä mielentilassa ja jossa kerrottiin nunnan karkaamisesta

ennenkuin abbedissa vielä oli saanut tietää, mikä suuri onni häntä

odotti, vaikutti Ture herraan miltei lohdutuksen lailla, sillä samaan

aikaan hämmästytti häntä se tieto, että Måns Bryntenpoika on kosinut,

saanut myöntävän vastauksen ja melkein suinpäin nainut suuresti

kunnioitetun Ervallan neidin Brigitan.

Hänen perheensä ei koskaan ollut pitänyt Kustaasta, joten siltä

taholta saattoi odottaa parasta.

Sitä Niilo Olavinpoika, näkyikin odottavan, vaikka hänen emäntänsä

kivuloisuus yhä jatkui.

Sillaikaa matkustivat kuninkaan valtuutetut pitkin maata ja

pääsävelenä toivomuksissa huomattiin olevan, että jos kuningas

eroaa kansleri Lauri Antinpojasta ja mestari Olavista, niin asiat

selviävät; he ovat syynä kaikkeen sekasortoon.

Ture herra riensi Smålantiin.

Muut länsigötiläiset herrat seurasivat häntä, mutta pitivät ensin

keskuudessaan kokouksen, jonka tarkoituksena oli valita henkilö

valtaistuimelle Kustaan jälkeen.

Vaali päättyi Måns Bryntenpojan eduksi; hän oli vanhaa vapaata

Liljehökin sukua, komea vartaloltaan, miehekkään kaunis, hyvä

puhuja ja käytökseltään miellyttävä, oikullinen, kevytmielinen,

huikentelevainen luonne, joka helposti teki lupauksen, mutta harvoin

sen piti, ja jonka oli mahdoton kestää yhtämittaista työtä.

Ture Jönsinpoika kyllä tiesi, että vaalin piti tapahtua ja hän oli

antanut siihen suostumuksensa; mutta Måns Bryntenpojan ehdokkuutta

ei hänen tarvinnut pelätä ja omat toivomuksensa hän piti viisaimpana

vastaiseksi salata.

Nyt lähetettiin sanakapulat kiertämään pitkin koko Länsigötlantia;

kaikki sen asukkaat, sekä vapaasukuiset että aatelittomat haastettiin

yleisiin maakäräjiin Larfin pappilaan.

Lasken kihlakuntaan aivan likelle Larfin kirkkoa, suurelle, laajalle

aukealle, jota kutsuttiin Larfin kankaaksi ja jolla länsigötit olivat

tottuneet pitämään käräjänsä, kokoontui huhtikuun 20 päivänä useita

aatelisia ja kaupunkilaisia sekä suuri joukko talonpoikia.

Ylvästellen, täynnä itseluottamusta, lausui Ture Jönsinpoika

lähimmilleen, että hän, ikäänsä nähden pitää itsensä oikeutettuna

ensin käyttämään puhevuoroa tässä tärkeässä tilaisuudessa.

Kaikki myönsivät hänelle sen.

Hän nousi nyt korkealle kivelle.

Mutta hänen lyhyt vartalonsa ei tehnyt hyvää vaikutusta.

Valtiohovimestari yskiskeli siinä kauvan aikaa.

Sitte tervehti hän kokoontuneita ja toivotti heidät tervetulleiksi.

Senjälkeen kiitti hän kelpo länsigötejään siitä, että he aina ovat

pitäneet häntä päämiehenään ja osoittaneet hänelle kuuliaisuutta ja

hyväntahtoisuutta.

Nyt loi hän suruisan katseen ympärilleen ja rupesi valittamaan,

että heidän nykyinen kuninkaansa on luopunut kristinuskosta ja

ruvennut luterilaiseksi sekä tahtoo tuoda uuden opin valtakuntaan.

Kruunaustilaisuudessa oli hän kyllä vannonut samat valat, jotka

keisarit ja kuninkaat vannovat, mutta heittänyt pois ritariston ja

kirkon miehiä koskevan pykälän, jossa vakuutetaan heidän oikeuksiensa

voimassapito. Tämän johdosta ja nojalla ei ritaristo ja kirkko

myöskään katso velvollisuudekseen pitää hänelle vannomaansa valaa. Ja

sellainen hätä on nyt käsissä, että heidän täytyy valita itselleen

uusi, kelpo herra, herraksi ja kuninkaaksi, maalle ja itselleen

onneksi.

Nyt kapusi piispa Haraldinpoika kivelle Länsigötlannin laamannin

rinnalle.

Tämä oli pitkä, lihava mies, joka tarvitsi niin paljon tilaa, että

Ture herran täytyi väistyä syrjään.

Korkealla, kiihkeällä äänellä selitti piispa, että paavilla on

täysi valta ja voima vapauttaa kaikki siitä valasta, jonka he ovat

vannoneet kuningas Kustaalle, ja hän, piispa, takaa että se tapahtuu.

Mutta nyt täytyi piispan taas astua alas, sillä Ture herralla ei

ollut tilaa ja hän tahtoi puhua.

Mahdollisesti useita nauratti, mutta silti vallitsi yleinen

hiljaisuus.

Taas antoi Ture herra kimeän, ohuen äänensä kaikua. Hän selitti

kokoontuneelle kansalle aikovansa esittää sille kuninkaaksi toisen

kelpo herran, josta hän edeltäkäsin tietää kaikkien pitävän; sillä

hän on aina ymmärtänyt, etteivät hyvät länsigötit tahdo ruveta

luterilaisiksi, vaan pysyvät samassa vanhassa uskossa kuin isät ja

heidän esi-isänsä. Jos he nyt tahtovat kieltää kuningas Kustaan,

niin hän heti mainitsee, ketä herraa hän tarkoittaa, ja suostumuksen

merkiksi pyytää hän heitä nostamaan kätensä ja vastaamaan "kyllä!"

Mutta kädet eivät nousseet eikä suostumuksen huutoja kuulunut.

Sitävastoin syntyi joukossa tavaton vilkkaus, keskustelu ja väittely.

Vihdoin astui esiin kaksi nuorta talonpoikaa, jotka kansa oli

valinnut puhumaan puolestaan.

Heidän käytöksensä ei ollut ylimielinen, mutta siinä oli tuota tyyntä

itsetietoisuutta, joka aina syntyy, kun ihminen tietää lausuvansa

julki oman ja muiden mielipiteen.

-- Meillä ei ole syytä moittia kuningas Kustaata, alkoi vanhempi

miehistä, -- päinvastoin on hän vapauttanut meidät ja koko Ruotsin

valtakunnan julman Kristian kuninkaan ikeestä ja varjellut meitä

väkivallasta ja vääryydestä, hankkinut meille levon ja rauhan ja

ylläpitänyt lakia ja oikeutta maassa.

Näin puhuttuaan kääntyi mies toverinsa puoleen ikäänkuin sanoakseen:

"jatka nyt sinä!"

-- Niin, virkkoi toinen ja loi ympärilleen varman katseen, -- mitä

herrat sanovat uudesta uskosta, siihen emme me yksinkertaiset

talonpojat ymmärrä vastata; asiat voivat ehkä olla aivan toisin kuin

huhu kertoo. Kansalle kävisi liian kalliiksi yhtämittaa vaihtaa

kuninkaita, sillä herrain vaihdokset harvoin hyödyttävät ja edullisin

maalle on luja hallinto. Talonpojat saattaisivat vaan itsensä ja

lapsensa pitkällisiin levottomuuksiin ja saisivat kärsiä kaikki

pahat, jotka tavallisesti seuraavat tuollaisia häiriöitä, jos nyt

ryhtyisivät kapinoimaan; näiden syiden tähden pidämme viisaimpana

pysyä uskollisina sille valalle, jonka monta vuotta sitte vannoimme

kuningas Kyöstille.

Koko kansanjoukko nosti nyt kätensä ja tuhatkertainen "niin"-huuto

kaikui yli kentän, todistaen, että Kustaalla Ruotsin kansan joukossa

oli ystäviäkin ja etteivät kaikki olleet unohtaneet, mitä hän tämän

kansan hyväksi oli tehnyt ja yhä oli tekevä.

Kronikka kertoo, että herrojen kasvoille laskeutui pilvi, ja

luultavaahan onkin, etteivät he niin hyvin osanneet teeskennellä,

ettei mitään olisi huomattu. Olihan tämä häpeällinen tappio.

Aivan niinkuin jos joku kuvittelisi omistavansa siivet ja pääsevänsä

lentämään taivaaseen ja sitte äkkiä putoisikin maan päälle.

Tai viekkaasti voivansa nostaa pois kruunun toisen päästä ja äkkiä

tuntisi, että tuhannet kädet pitelevät sitä juuri tuon saman pään

päällä.

Tai kuvittelisi olevansa suuri mies ja sitte huomaisikin, ettei

kukaan muu ole samaa mieltä.

Tai seisovansa korkeilla kirkonportailla ja sitte tuntisi lankeavansa

maahan ja tietäisi itse olevansa syypää lankeemiseensa.

Korkeat herrat olivat sangen nolot ja masentuneet; kruunu riittää

yhdelle ainoalle, mutta korkeita kunniapaikkoja kaikille. Ja nyt,

nyt...

Ja entä piispa!

Saatamme kuvitella hänen punaiset, lihavat kasvonsa, pulleat posket,

tuijottavat silmät, läähättävän hengityksen, joka tunkee puoleksi

avoimesta suusta, ja arvata, mitä hänen mielessään liikkui.

Ture Jönsinpoika seisoi kuin ukkosen lyömällä; sitte hän kiireesti

kapusi alas kiveltä.

Mutta silloin sanoi piispa hänelle, että heidät ehkä otetaan kiinni

ja vangitaan; kun ei heidän yrityksensä onnistunut, niin he joutuvat

siitä edesvastuuseen.

Samaa mieltä olivat muut.

Silloin valtakunnan hovimestari taaskin hypähti kivelle ja ilmoitti,

että ritaristo on erittäin tyytyväinen talonpoikien vastaukseen.

Tarkoitus oli ainoastaan ollut valvoa kansan etua ja mukaantua

siihen, mikä kansalle oli parasta ja hyödyllisintä.

Sitte hän taaskin hyppäsi maahan.

Tällä omituisella tavalla päättyi kokous. Asiaa ei ratkaistu

miekanterillä eikä diplomatisilla vehkeilyillä, vaan kahden

talonpojan esiintymisen kautta; mutta heidän takanaan seisoi

kokonainen seurakunta ja sitä tuki ehkä koko Ruotsin kansa; sentähden

katsoivat herrat parhaaksi vetäytyä pois pelistä.

Niin suuri on yleisen mielipiteen mahti.

Sanansaattaja lähetettiin heti ratsain päästämään kotiin miehistöä,

joka valvoi Hofvan solaa.

Kokous hajosi kaikessa ystävyydessä ja talonpojat saattoivat olla

tyytyväiset itseensä ja toisiinsa.

Melkein samaan aikaan olivat kuninkaan lähettiläät kutsuneet kokoon

Jönköpingin porvarit ja joukon Smålannin talonpoikia Lekarydin

kirkolle.

Lähettiläät kehoittivat kansaa tarkoin miettimään asiaa; kapinoilla

ei voiteta mitään, jokainen mahtanee muistaa, mitä seurauksia niistä

on.

Smålantilaiset raappivat korvansa taustaa; oli kaunis, lauha

kevätilma, siemenjyviä ei tänä vuonna ole vähemmin kuin tavallisesti,

sato saattaa tulla hyvä, eikä vaimoväki kuitenkaan yksin tule toimeen.

He iskivät toisilleen silmää ja vastasivat, etteivät he puolestaan

voi päättää mitään, käykööt asiat niinkuin Länsigötlannin herrat

tahtovat. He kai paraikaa pitävät kokousta Larfin kankaalla ja

kokouksen päätökseen täytynee jokaisen mukautua.

Kapinan alkuunpanija lähetti heti sanan Niilo Arvinpojalle, että

hänen kiireesti pitää saapua paikalle.

Hän saapuikin empimättä ja häneltä kysyttiin heti, mihin ne kirjeet

olivat joutuneet, jotka hän oli saanut toimekseen lähettää pitkin

valtakuntaa.

Pormestari loi hymyillen katseensa levottomiin herroihin, otti

taskustaan käärön papereita ja viskasi ne tuleen, jossa ne heti

paloivat poroksi.

-- Nyt voitte, hyvät herrat, olla huoleti kirjeittenne kohtalosta,

sanoi hän.

-- Ettekö ollutkaan lähettänyt niitä? huudahtivat kaikki iloisesti

hämmästyen.

-- Kaikilla teillä oli kuninkaan väkeä vartioimassa, joten en

uskaltanut, vastasi Niilo herra.

-- Ja nyt ne ovat tuhkana, keskeytti Ture herra, päästäen rinnastaan

helpoituksen huokauksen.

-- Minun ei siis tarvitse nöyrtyä ylpeän kuninkaan edessä, mutisi

Måns Bryntenpoika.

-- Kaikkien pyhien kiitos, olemme pelastetut! huusivat kaikki kuin

kuorossa. Piispa yksin oli levoton.

-- Pitääköhän minun lähteä tieheni, vai uskaltanenko jäädä tänne?

kysyi hän Ture herralta.

-- Ei hätää mitään! tuli vastaukseksi, -- me jaamme saman kohtalon.

Mutta seuraavana päivänä oli Ture herra muuttanut mieltä. Hänen

poikansa Göran oli kirjoittanut, että kuningas on hyvin vihoissaan ja

että hän aikoo ankarasti rangaista syylliset.

Silloin piti Ture herra piispan kanssa pitkän keskustelun, jonka

jälkeen molemmat kiireimmän kautta jättivät valtakunnan.

Huhtikuun 25 p:nä kutsuivat kuninkaan lähetit Länsigötlannin rahvaan

kokoukseen Broddetorpin pappilaan.

Kun kauvan oli keskusteltu, kirjoitettiin vihdoin antautumus-ehdotus

kuninkaalle näytettäväksi.

Se sisälsi, että kapina katsottakoon olleeksi ja menneeksi samoin

kuin myös väkivalta kuninkaan sisarta kohtaan unohdettakoon, jotta

rauha ja lepo palaisivat ja vanhat kristilliset tavat vahvistuisivat

ja kerettiläinen luterilaisuus saataisiin tukahutetuksi; ja jotta

meidän rakas ja armollisin herramme saisi oikein uskollisia ja

kuuliaisia alamaisia, niin olemme kaikille, jotka ottivat osaa

tähän kapinaan, luvanneet, ettei heille tästä päivästä alkaen pidä

tapahtuman mitään pahaa. Jollei kuningas hyväksy tässä lueteltuja

kohtia, niin kolmen maakunnan rahvas vihollisena tulee nousemaan

häntä vastaan, vastaisessa tapauksessa rupeaa se hänen armonsa

uskolliseksi ja kuuliaiseksi alamaiseksi.

Sovintoehdotus nimenomaisine ehtoineen vanhan opin säilyttämisestä

lähetettiin kuninkaan hyväksyttäväksi ja allekirjoitettavaksi.

Se ei tehnyt häneen mitään vaikutusta, mutta sensijaan vaikutti

myötäseuraava kirje Holger Kaarlenpojalta ja Maunu Johanneksenpojalta.

"Rakas, armollinen herra, me pyydämme teitä Jumalan tähden, että

kuulisitte kansan suurta valitusta ja antaisitte meidän pysyä

vanhoissa kristillisissä tavoissamme, jotka jo kaukaisista ajoista

ovat vallinneet. Me sanomme teidän armollenne totuuden, ettei

talonpoika koskaan suostu ottamaan vastaan sitä oppia, jota nyt

pitkän aikaa on koetettu toimittaa maahan, jollei häntä pakoiteta

siihen, ja me edellytämme ja toivomme, ettei teidän armonne koskaan

anna siihen suostumustaan. Täällä moititaan suuresti Uplannin

saarnoja -- ja sanotaan, että kaikki saarnaaminen ja pränttääminen

tapahtuu teidän armonne kehoituksesta ja neuvosta."

Kirje loppui kiihkeällä pyynnöllä, että kuningas antaisi kaiken pysyä

entisellään.

-- He ovat sokeat ja paatuneet! huudahti Kustaa ja jätti kirjeen

kanslerille. -- Avoimin silmin he eivät näe ja kuulevin korvin he

eivät kuule!

-- Mutta tällä kertaa ei Herra ole lähettänyt sokeutta, vaan syynä

sokeuteen ovat vanhat ennakkoluulot ja pappisvehkeet, vastasi

kansleri.

-- En mistään hinnasta minä luovu siitä, mitä pidän kansani onnen

ja kehityksen ehtona, sanoi Kustaa päättävästi; -- minä voin tehdä

näennäisiä myönnytyksiä heikkouskoisten tähden, mutta ainoastaan

jotta sitte voisin ryhtyä toimimaan entistä tehokkaammin. Sano,

Lauriseni, eivätkö katolisuus ja protestanttisuus itse asiassa ole

sama usko?

-- Ovat, teidän armonne, katolisuus on aistimilla tajuttava

ilmestysmuoto, jossa kaikki tarkoittaa silmien häikäisemistä ja

aistillista huumausta, sentähden siitä johtuukin niin paljon

väärinkäytöksiä ja ulkonaisia uhrautumisen töitä. Katolisuudella

on esimerkiksi martyyrejä, joita ei protestanttisuus koskaan tule

saamaan, siksi että se on aatteellisuuden uskonto.

-- Mutta eihän se silti ole runottomuuden uskonto?

-- Ei, teidän armonne. Jumala on kauneuden ja ihanteellisuuden

juurikuva; jota enemmän me uskon ja rakkauden, tai toisin sanoen

järjen ja tunteen siivillä opimme likenemään häntä, sitä paremmin me

käsitämme mitä korkein runous ja kauneus on.

-- Olet oikeassa; sentähden varmaan, ehkäpä vuosisatojen kestäessä,

ihmiset tulevat pitämään uskontoamme kylmänä oppina; ainoastaan uskon

innostuksella se voidaan oikein käsittää.

-- Me emme myöskään itsestämme voi sitä käsittää.

-- Emme suinkaan, ainoastaan siten, että me, Jumala ja minä, liitymme

yhteen ja että meidän välillemme syntyy vuorovaikutus; maailma

ei sitä näe eikä tule näkemään, työmme ainoastaan olkoot uskomme

todistajina.

-- Juuri niin, teidän armonne.

-- Katolilainen sitävastoin ostaa syntiensä anteeksisaamisen,

hän herkuttelee pyhän savun ja kukkien tuoksussa. Katolisuus on

hekumoitsijoiden ja porttojen uskonto.

-- Ankara arvostelu!

-- Eikö paavien, piispojen, pappien ja munkkien elämä todista

sanojani oikeiksi? Eikö selibaatti ole peite, jonka alla kaikkinaisia

paheita harjoitetaan?

-- Kyllä, sen tietää Jumala.

-- Sentähden tahdon, että kansani saa kuulla selviä, yksinkertaisia

saarnoja, että Jumalan aurinko vapaasti pääsee loistamaan korkeista

kirkonikkunoista suoraan kansan sydämeen. Pois kaikki epäselvyys!

Pyhä sana ei tarvitse salaisia piilopaikkoja, sentähden tulee meidän

pitää huolta, ettei niitä ole kirkoissakaan.

Kustaa kohteli kansaansa kuin sairasta lasta, kärsivällisyydellä

antaen anteeksi sen oikut, silti loukkaamatta arvonsa vaatimuksia.

Hän vastasi länsigöteille, että vaikka hänellä kyllä olisi valta

rangaista tämän kapinan tuottamaa ylimielisyyttä ja harmia,

niin ei hän tahdo vuodattaa omien alamaistensa verta, sillä hän

ajattelee ensi sijassa kansansa onnea eikä omaa persoonaansa.

Valtakunnan onneksi ja neuvoskunnan pyynnöstä hän siis hyväksyy ja

kokonaisuudessaan vahvistaa kaikki Broddetorpissa harkitut pykälät,

kuitenkin sillä poikkeuksella, että kysymyksessä kirkosta ja opista

on noudatettava Vesteråsin resessiä. Kirjoitus vahvistettiin

kuninkaan sinetillä.

* * * * *

Tietysti kapinalliset herrat suurella levottomuudella odottivat tätä

vastausta.

Rahvaan myötävaikutusta eivät he tästälähin enään voineet toivoa, sen

osottivat kyllä kirjoitukset, joita joka päivä saapui.

Taalalaiset kirjoittivat toukokuun 5 p:nä:

"Jos te luulette, että me tässä asiassa asetumme teidän puolellenne,

niin tietäkää, ettei teidän meiltä pidä saaman mitään apua, vaan

tulemme me hengellämme ja koko voimallamme olemaan avullisina

rankaisemassa niitä, jotka tällaiseen riitaan ovat ryhtyneet. Ja

syytä on kyllä pelätä, että kaikki on saanut alkunsa kuningas

Kristianista ja hänen ystävistään."

Ture Jönsinpojan ja piispan lähdettyä olivat Måns Bryntenpoika,

Niilo Olavinpoika ja Ture Eerikinpoika jääneet kapinan päämiehiksi.

Tulevaisuus rupesi heitä pelottamaan ja tuontuostakin kysyivät he

toisiltaan, mihin olisi ryhdyttävä. He tahtoivat mielellään jäädä

valtakuntaan asumaan ja pysyä korkeissa viroissaan.

Måns Bryntenpoika sulki syliinsä nuoren vaimonsa ja vakuutti, ettei

mikään maailman mahti saa häntä eroamaan hänestä ja rakkaasta

Ervallasta.

-- Lankea polvillesi kuninkaan eteen ja rukoile armoa, pyysi nuori

rouva kyynelsilmin.

-- En, vastasi Måns, -- olen yhtä ylhäistä sukua kuin hänkin!

-- Annathan minun sitte tehdä sen?

-- En, hän ei saa sinua edes nähdä!

-- Hänen itsensä vai minunko tähden?

-- Teidän molempien. Agneta rouva sanoi herralleen:

-- Avioliittoni ei ole tuottanut minulle paljon iloa, mutta tätä

viimeistä iskua en kestä!

-- Rakkahin Agneta, itsehän sinä...

-- Minä kehoitin sinua tekemään niinkuin naapurimme, mutta näin

kehnoa loppua... en luullut että te niin pian peräytyisitte.

-- Se on herra Turen ja piispan syy.

-- Ja sentähden minun ja lasteni nyt pitää kärsiä.

-- Etkö sinä sääli minua?

-- Miehet kyllä pitävät puoliaan!...

Ture Eerikinpoika ei uskoutunut kenellekään, hänen vaimonsa ja

lapsensa eivät saaneet aavistaakaan, mitä hän kärsi. Mutta eräässä

kokouksessa, jonka herrat pitivät keskustellakseen siitä, mitä nyt

on tehtävä, lausui hän: "Te viekoittelitte ja houkuttelitte minut,

miksette antaneet minun olla rauhassa?"

Måns Bryntenpoika huomautti, ettei siitä nyt kannata puhua.

Kuninkaaltahan on tullut kirje, joten he tietävät, että Vesteråsin

resessi pysyy voimassa. Mutta paitsi tätä avointa kirjettä,

olivat Måns Bryntenpoika ja Ture Eerikinpoika saaneet kumpikin

yksityiskirjeen, jossa heille luvattiin kuninkaan suosio, jos he vaan

koettavat saada Ture Jönsinpojan palaamaan takaisin valtakuntaan.

Nämä kirjeet olivat kirjoitetut toukokuun 9 p:nä.

-- Hän tietää siis jo, että he ovat paenneet! huudahti Niilo herra.

-- Ture Jönsinpoika on vielä Halmstadissa! virkkoi Ture Eerikinpoika.

-- Minä lähden paikalla sinne.

Kuninkaan kirje vanhalle sukulaiselle oli sekä sovinnollinen että

arvokas.

"Koskei tehtyä saa tekemättömäksi", kirjoitti kuningas, "ja koska

me kaikki voimme erehtyä, niin emme nyt ajattele rankaisemista,

vaan sitä mikä valtakunnalle on hyödyllisintä, omaan persoonaamme

katsomatta, ja sentähden me valtakunnan neuvoston ja teidän poikienne

rukousten tähden olemme antaneet teille anteeksi ja lahjoitamme

teille suosiomme ja ystävyytemme, niin totta kuin Jumala meitä

auttakoon. Pyydämme sentähden, ettette huolehdi tätä tehtyä tekoanne,

vaan palaatte takaisin valtakuntaan ja pidätte perintönne tästälähin

niinkuin tähänkin asti."

Ture Jönsinpoika luki ja huokaeli, huokaeli ja luki... hän kyllä

tahtoi, mutta hän ei uskaltanut, eikä uskaltanut piispa Maunu

Haraldinpoikakaan. Toukokuun 30 p:nä lähettivät he kuninkaalle

vastauksen, jossa he kiittivät häntä hänen hyväntahtoisuudestaan,

mutta Vesteråsin resessiä, josta kaikki nämä ikävyydet johtuvat,

eivät he tunnusta, mieluummin he antavat kaulansa katkaista kuin

vahvistavat asian, joka sotii kristityn velvollisuuksia vastaan.

"Parhaiten teidän armonne pelastaisi maineensa", kirjoittivat he,

"jos teidän armonne rankaisisi niitä, jotka ovat tuoneet maahan tämän

luterilaisuuden". He lisäsivät, että jos kuningas suostuu kumoamaan

Vesteråsin resessin, niin he mielellään palaavat maahan ja rupeavat

kuningas Kustaan uskollisiksi alamaisiksi.

Tämä vastaus sekä se lausunto, jonka piispa Maunu kirjoitti

Vesteråsin resessiä vastaan, vakuuttivat kuninkaalle, etteivät nuo

molemmat herrat palaa. Ja turhaan koetettiin saada Tanskan hallitusta

lähettämään heidät takaisin.

Ture Jönsinpoika läksi paikalla Ruotsin äkäisimmän vihamiehen,

maanpaossa olevan kuningas Kristianin luo.

Mutta tuomiorovasti Göran, joka ei tähän saakka ollut toimittanut

mitään, yltyi äkkiä jatkamaan isänsä työtä ja nostattamaan

pohjois-Ruotsin kansaa aseihin.

Tätä tarkoitusta varten otti hän palvelukseensa useita ratsumiehiä ja

läksi heidän kanssaan säterikartanoonsa Björnöhön Frötunan pitäjässä.

Täällä kokosi hän noin sadan miehen suuruisen joukon nuoria,

reippaita hurjapäisiä talonpoikia, jotka hän palkkasi.

Talossa ei hän uskaltanut viipyä kauvan, vaan läksi metsään, valmisti

itselleen siellä varustukset, joiden takaa haki niin hyvää suojaa

kuin suinkin ja otti talosta ruokatarpeet.

Mutta niin pian kuin hänen veljensä saivat tietää tämän, kirjoittivat

he hänelle, kehoittivat häntä luopumaan salahankkeistaan ja paikalla

rientämään kuninkaan luo.

Kustaa luuli todellakin tuomiorovastin pelkäävän että häntä

syytettäisiin osallisuudesta isän vehkeilyihin, sentähden kirjoitti

hän hänelle ja kehoitti häntä luottamuksella kääntymään herransa ja

kuninkaansa puoleen, niinkuin hänen veljensä Juhana ja Lauri ovat

tehneet, jotta he yhdessä voisivat päättää, mitä olisi tehtävä. "Ja

pyydämme me teitä hartaasti tekemään sen viipymättä. Me lupaamme

kristillisen uskomme ja kuninkaallisen kunniamme nimessä, ettei

teidän meidän puoleltamme mitään vaaraa tai vahinkoa kärsimän pidä."

Mutta tällaisen puheen puoleen ei tuomiorovasti tahtonut kallistaa

korvaansa. Hän oli niin varma siitä, että hän saa liikkeelle

kokonaisen talonpoikaisarmeijan, ettei mikään maailman mahti olisi

saattanut pidättää häntä toimimasta.

Miksei hän uskaltaisi ryhtyä otteluun tuon Kustaa Eerikinpojan

kanssa, niinkuin hänen isänsäkin?

Talonpoikien avulla oli Kustaa noussut mahtavuuteen, miksei hänen,

Göranin, saattaisi käydä samoin? Siitä syntyy sota vanhojen ja uusien

olojen välillä, vanhat voittavat ja Göran tulee lipunkantajaksi.

Kun muonat Björnössa alkoivat loppua, läksi hän miehineen rantaa

myöten pohjois-Rodeniin ja vieraili siellä pappien ja varakkaiden

talonpoikien luona. Mutta kaikkialla luetti hän kansalle isänsä

kuninkaalle kirjoittaman kirjeen ja kielsi kaikkia siitä päivästä

lähtien tottelemasta Kustaa Eerikinpoikaa.

Reipas elämä oli Göranin mielestä sangen hauskaa, päivä päivältä hän

varmistui ja alkoi tehdä uusia suunnitelmia -- joita hän piti Kustaa

Eerikinpojalle hyvin vaarallisina.

Kun hän vaan sai tietää, että jossakin toimi evankeelinen pappi, niin

hän heti riensi väkivallalla karkoittamaan häntä pois.

Nyt läksi hän Helsinglantiin ja siellä hänen tuumansa aluksi

onnistuivat erinomaisesti.

Eräänä sunnuntaina tuli hän Bollnäsin kirkolle. Kirkkoherra Jon,

kiivas katolinen, päätti silloin tuomiorovastin kanssa ennen

jumalanpalveluksen alkua vahtia, tuleeko kuninkaan uusi vouti

kirkkoon, ja sitte riistää häneltä aseet sekä vangita hänet ja kaikki

hänen miehensä.

Mestari Jon kehoitti seurakuntalaisiaan ottamaan osaa leikkiin.

Ja kun vouti ystävineen ja palvelijoilleen astui kirkkoon, ryntäsi

mestari Jon pitäjäläisineen, käsissä seipäät ja kirveet, häntä

vastaan, ja sillaikaa sulkivat tuomiorovasti ja hänen väkensä oven.

Syntyi hirveä meteli ja verta vuoti paljonkin, mutta vouti ja hänen

miehensä joutuivat tappiolle ja heidät ajettiin papin kellariin. Kun

huudot, herjaukset ja kiroukset olivat tauonneet, pidettiin, pyhän

savun leijaellessa, messu.

Sitte kuluttivat mestari Jon ja tuomiorovasti päivänsä mitä

hauskimmalla tavalla: he joivat ja juttelivat ja päättivät yksissä

voimin pelastaa onnettoman Ruotsin.

Mutta seuraavana päivänä joutuivat he riitaan siitä, kuka heistä

saisi korkeimman vallan. Mestari Jon oli sitä mieltä, että se kuuluu

arkkipiispalle, ja sen viran on hän jo pidättänyt itselleen, mutta

tämä loukkasi tuomiorovastia; sillä kertaa eivät he sentään joutuneet

tappeluun.

Toisena päivänä katselivat he toisiaan karsain silmin ja

tuomiorovasti mietti jo lähtöä.

Mutta hänen seisoessaan luhdissa miettimässä, viipyäkö vielä

seuraavaan päivään, näkyi tiellä suuri pilvi. Se likeni ja pian tunsi

hän tulijan Norralan mestari Eerikiksi. Jon oli kertonut, että tämä

Eerik käytti laastaritilkkua, joka peitti puolet hänen kasvoistaan,

sillä häntä oli kerran lyöty sapelilla luuhun saakka; mestari Eerik

oli nimittäin ollut mukana monessa tappelussa ja hän oli voimastaan

kuulu, mutta mestari Jon ei ollut hänen ystävänsä, sillä hän kuului

kuninkaan puolueeseen eikä sitäpaitsi koskaan juonut.

Tuomiorovasti näki arven kasvoissa ja käsitti paikalla, että mestari

Eerik tulee vapauttamaan voutia ja hänen väkeään, sentähden on hän

ottanut mukaansa kaikki pitäjäläiset. Nyt hän tosin olisi voinut

kutsua kokoon miehensä ja oikein kunniallisella kahakalla ottaa

vastaan mestari Eerikin, mutta -- mutta hän oli vasta syönyt vatsansa

ihan täyteen -- eikä hän tietänyt, missä miehet tällä hetkellä

olivat, ja soihan hän mielellään, että Jon sai törmätä yhteen mestari

Eerikin kanssa...

Näitä yleviä ajatuksia hautoen hiipi hän takaportista ulos metsään.

Norralan talonpojat ottivat kiinni kaikki hänen miehensä ja auttoivat

kuninkaan voudin sekä hänen ystävänsä ja palvelijansa pois kellarista.

Sitte saivat bollnäsilaiset käskyn lähteä etsimään tuomiorovastia.

Mestari Jon oli myöskin kadonnut; vasta illemmalla, kun kartanolla jo

vallitsi hiljaisuus, kapusi hän varovasti alas puusta, jossa hän oli

istunut koko päivän.

Bollnäsilaiset talonpojat rupesivat hirveällä kiireellä sovittamaan

kuninkaan voutia vastaan tekemäänsä ilkityötä hakemalla

tuomiorovastia.

He hakivat koko metsän, mutta eivät löytäneet häntä sieltä; oman

kirkkoherransa olinpaikan he kyllä tiesivät, mutta hän oli kuiva ja

laiha; niin korkealle ei tuomiorovasti ollut päässyt lentämään. Mihin

hurskas mies oli voinut joutua?

He olivat jo tuntikausia etsineet risukoista ja pensaistoista, kun

äkkiä edellimmäinen miehistä sanoi:

-- Hiljaa!

-- Mikä on? kysyivät toiset.

-- Katsokaappa tuonne!

He seisoivat pienen metsäjärven rannalla, keskellä järveä kiikkui

ruuhi.

-- Eihän tuo liene tuomiorovasti? kysyi joku.

-- On kyllä!

-- Sitte se raukka on hukuttanut itsensä.

-- Ja jo noussut veden pinnalle, lisäsi toinen.

-- Etkö näe että se on ruuhi.

-- Ja että hän makaa sen pohjalla.

Miehet hankkivat veneitä ja läksivät hiljaa vesille, jottei

tuomiorovasti huomaisi mitään.

Mutta heti kun he tarttuivat ruuheen, heräsi hän, ja hypähti pystyyn

ikäänkuin heittäytyäkseen järveen, mutta se oli varmaankin vain

kepponen, sillä samassa kävi hän kiinni erään talonpojan käsivarteen

ja pusersi sitä niin voimakkaasti, että mies horjahti.

Nyt kävivät talonpojat puolestaan kiinni häneen, mutta siitä suuttui

tuomiorovasti Göran niin sanomattomasti, että hän riisti kultavitjat

kaulastaan ja sormukset sormistaan ja heitti ne järveen.

Se on hänen oma vahinkonsa, arvelivat talonpojat ja veivät hänet

melkein kantamalla kuninkaan voudin luo, joka ratsain lähetti hänet

aluksi voudin kartanolle.

Tuomiorovasti Göran oli niin vihoissaan, ettei hän puhunut eikä

vastannut, ainoastaan söi ja joi.

Sitte vietiin hänet Upsalaan ja lähetettiin seuraavana päivänä

Tukholmaan.

Täällä pantiin hän sangen lievään vankeuteen; häneltä ei puuttunut

mitään, hänen veljensäkin saivat käydä häntä tervehtimässä, mutta

heitä hän ainoastaan nuhteli.

He olivat häväisseet nimensä, heidän esi-isiensä täytyy ylenkatseella

silmäellä heitä.

Järkevästi ei hänen kanssaan kannattanut puhua.

Mutta veljien hartaiden rukousten tähden pääsi hän muutaman vuoden

päästä vapaaksi ja sai takaisin säterikartanonsa Björnön, jossa hän

sittemmin hiljaisuudessa vietti loppuosan elämästään.

Mutta pahemmin kävi niiden herrojen, jotka Länsigötlannissa olivat

auttaneet Ture herraa ja Skaran piispaa.

Kuningas lupasi unohtaa menneisyyden, jos he vaan tekevät uuden

uskollisuusvalan.

Taas kokoontuivat he neuvotteluun.

Ture Eerikinpoika oli kuninkaan ehdotukseen taipuvainen.

-- Siten pääsemme koko pulasta, sanoi hän.

-- Ja kadotamme virkamme, lisäsi Måns Bryntenpoika.

-- Silloin minä olisin onneton, sanoi Niilo herra.

-- Miksi minä rupeaisin tunnustamaan asioita, joita ei voida

todistaa! huudahti Måns Bryntenpoika.

-- Mutta jos...

-- Mitä?

-- Niilo Arvinpoika on pettänyt meidät!

-- Minä näin itse hänen polttavan kirjeet.

-- Kaikkiko?

-- Koko käärön, joka oli hänen taskussaan.

-- Mitä minä teen?

-- Minä en voi paeta valtakunnasta. Näin valittivat molemmat

neuvottomina.

-- Asia on päivänselvä, alkoi herra Måns taaskin, -- samalla kun

me suostumme tekemään uuden uskollisuusvalan, tunnustamme itsemme

syyllisiksi ja luonnollinen seuraus siitä on, että kadotamme virkamme

ja arvomme, koska me olemme kuninkaan neuvosherroja ja ylhäisiä

luottamusmiehiä.

-- Niin, se on selvää!