JUSTUS: Kysy, peijakas vie, häneltä sitten.
AADOLF (vasemmalle): Juulia, Juulia, ole hyvä, tule tänne!
JUULIA (tulee): Mitä nyt? (Huomaa Justuksen ja kauhistuu.) — Näettekö,
aave, haamu, kummitus? Hän, hän, ihan selvään hän, Justus. (Pakenee
Aadolfin turviin.) Suojele minua, suojele minua!
JUSTUS (ojentaa kättänsä): Minä se olen.
JUULIA: Elkää tulko, menkää, menkää laudallenne lepäämään.
JUSTUS: No elkää peljätkö.
JUULIA: Menkää rauhaanne, menkää, emme tahdo teidän omaisuuttanne,
emme.
JUSTUS: Ettehän toki.
JUULIA (Aadolfille): Hän kaipaa maahan — ooh, kuinka minä pelkään,
minä vapisen, olen ihan märkä (vaipuu istualleen).
AADOLF: Mutta, kultaseni, hän on elävä ja kulkee omassa ruumiissaan
vielä.
JUULIA (turvautuu Aadolfiin): Omassa ruumiissaan, ooh, sitähän minä
pelkään!
KAROLIINA: Hän on vaan hän!
RIIKKA: Justus-herra vaan.
LEMPI: Hän on ollut valekuollut.
JUULIA: Eikö hän ole kuollut?
KAROLIINA: Kun hän joi, nääs, oikein miehen tavalla sellaista —
hörönlöröä — sehän kuuluu kellistävän miehen tainnoksiin, jos sitä
litran vaan juo — niin tuli meille erehdys. Ja hän on nukkunut siinä
sitten yksin tein ja on nyt herännyt.
JUULIA: Eikö hän ollutkaan kuollut? Ettekö te kuollutkaan?
JUSTUS: En, ikävä kyllä.
JUULIA: Sepä harmillista.
JUSTUS: Toiste sitten.
JUULIA: Vaan mitäpä iloa minulle siitä sitten enää?
KAROLIINA: Kun emme arvanneet etsiä sitä testamenttia tämän saappaan
salataskusta.
JUULIA: Ooh!
KAROLIINA: Siellä se oli. Ja niinpäs oli kuin hän oli luvannutkin.
Junnutar ja minä — ei sitä suotta luota ihmisyyteen!
JUULIA: Osh!
KAROLIINA: Että sanoinhan, että ei nyt naureta vielä. Se se nauraa,
joka viimeksi nauraa.
JUULIA: Oh!
KAROLIINA: Että nyt me tämän tyttären kanssa pidämme taloa ja kotia,
kun tämä vainaja niin tahtoo.
JUULIA: Oh, kuolen!
AADOLF: Elä, elä kuole, tulee liian monta vainajaa.
JUSTUS: Juulia ei nyt sure minun tähteni — eihän Juulia ole pitänyt
minusta koskaan.
KAROLIINA: Piti hän silloin, kun laudalla lepäsit.
JUSTUS: Siinä sitä onkin moni miellyttävin. Aika kolttoset tuli tässä
tehdyksi.
JUULIA (nousee): Haa, lyökää, lyökää puukkoja sydämeeni, lyökää
kirveellä rintaani, tässä seison koko maailman pilkkana, tuskannuolen
satuttamana, oman sukuni pettämänä!
JUSTUS: Se tuoniherra veitikka, hänelle käy kateeksi hyvät päivämme.
JUULIA (Karoliinalle katkerana): On sinulla nyt onnea!
KAROLIINA: Mitäs minä onnella nyt, kun on hyvinvointi.
JUULIA: Mutta missä, missä on minun kohtaloni?
AADOLF: Tässä se olisi.
KAROLIINA: Riikanhan piti hänet ottaa.
JUULIA: Vai ottaa minun mieheni! Ei minulta niin vaan miestä viedä,
tarvitsen minä hänet nyt itsekin.