AADOLF (kuiskaa): Pyydä paremmin.
RIIKKA: Herra kulta, menkää, menkää laudalle lepäämään.
JUSTUS: Siinä oli niin peevelin paha maata, ikkunakin oli jätetty auki.
AADOLF: Mutta sinä et saa narrata meitä. Jos olet kuollut, pysy
kuolleena. Elä ylös nouse! Sitä emme salli!
RIIKKA: Me olemme kristityitä.
AADOLF: Ja se on luonnonvastaista. Ihmisen pitää elää eläessänsä
tarpeeksensa ja kuolla kuoltuansa. Ja piru vieköön, jos narraat meitä,
me emme sitä salli, ei vaimot enkä minä!
RIIKKA: Ee-i, sitä ei sielu siedä.
JUSTUS: Mutta oletteko te hulluja, vai olenko minä hullu, vai olemmeko
me kaikki hulluja?
RIIKKA: Minä pyydän nyt hyvällä: menkää, menkää rauhassa lepoonne!
JUSTUS: Karoliina-pahus oli pannut niin vähä alusta ja peittoa, että
siinä tuli kylmä. Tännehän se Karoliina tuli?
RIIKKA (viekkaasti): Ei ole täällä. (Koettaa peittää sohvaa
hameellaan.)
JUSTUS: Tännehän se juoksi, minä näin.
RIIKKA: Ei, ei ole täällä.
JUSTUS: Kenenkäs hame se sohvan takaa näkyy. Tule pois, Karoliina.
KAROLIINA (nousee pois kauhuissaan): Ee-elä kummittele, hyvä Justus!
JUSTUS: Tehän tuota kummittelette (koettaa ottaa Karoliinaa kädestä).
Tule, lähdetäänpäs nyt kotiin.
KAROLIINA: Ei, en lähde vielä — tuonen tuville. Minähän olen nuori ja
jaksan vielä elää ja työtä tehdä (väistyy kauemmas).
RIIKKA: Ei hän nyt lähde täältä.
JUSTUS: Sepä kummaa.
KAROLIINA: Elä pyydä, ee-en voi! En tahdo perintöjäsi, en mitään.
Kiitän, kun pääsen kaikesta eroon ja säilytän terveen mielen.
JUSTUS: Te näytte olevan juovuksissa kaikki. Ha-ha-haa! Antakaa nyt
ryyppy minullekin, että tajuan teitä. Karoliina on ottanut niin, ettei
seisoallaan pysy. Ai, senkö tähden sinä olet pannut kukkia käteeni,
oletpa ollut hutikassa, vekkuli!
KAROLIINA: Kun sinä kuolit. Voi, voi, nyt ei ole muistavinaankaan
maallisia.
AADOLF: Sinä kuolit.
RIIKKA: Te kuolitte, raukka.
JUSTUS (muistelee): Mehän joimme niin riivatusti, miten minä siis
kuolin?
KAROLIINA: Niinkuin kuollaan, sinä kylmenit, et vastannut, kun
kysyttiin, et tiennyt tuon taivahallista, et tuntenut meitä ja kuolit!
AADOLF: Yritit kuolla jo ennemminkin ja me hieroimme eläväksi taas.
JUSTUS: Ahaa, sitä taas. Sanoinhan minä, että siinä virolaisessa oli
niin riivatusti sitä peevelinmoista sotkua. — Juo litra, niin jo ampuu
miehen kellelleen. Juupelinmoista, Aadolf.
AADOLF (jolle selviää asia): Juupelinmoista. No, siitäkö sinä
kellistyit?
JUSTUS: Tottahan. Vähemmästäkin.
KAROLIINA: Niin kuolit, raukka.
JUSTUS: Niinpä nukahdin. Vaan oletpa tuossa sinäkin nukahtanut, veli,
ha-haa, koska ovat noin mukavat nukkumapaikat.
AADOLF: Joimme tässä — vaimoni erojuhlia.
JUSTUS: Eroaako hän?
AADOLF: Se on niin, että tuota, — miten se nyt lie? Tuo Karoliina
lainasi minulle sieltä teiltä juomatavaroita.
JUSTUS: Se on oikein. Ha-ha-haa.
KAROLIINA (jo rohkaistuneena): Kun sinä elit, eihän se ollut ihan
hurskasta elämää — vai?
JUSTUS: Eihän se ihan sitä ollut.