MÖLSÄ: Leväten leuto elämä.
AADOLF: Hyvä on lapsen lasna olla, kultakehdoss' kellahdella. — Tule
tänne sänkyyn sinäkin, Riikka. Täällä on hyvä köllötellä.
RIIKKA: Nukkukaa nyt jo pois.
ELJAS: Ja kun tulette tuomarin eteen, joka kysyy, minä sinä siellä
kuljeksit — mitäs vastaat?
AADOLF: Aasina minä siellä kuljeksin, porsaana olisin tahtonut olla.
ELJAS: Porsaana elit ja porsaana kuolit.
AADOLF: "Aasi", sanoi minun vaimoni aina. Voisiko vaimo siis erehtyä?
Vaimo? Nyt ei häntä ole. Riikka, minun armaani, tule, anna kätesi
mulle.
RIIKKA (pitelee Aadolfin kättä): Hyst, hän nukkuu.
ELJAS: Nukkuiko hän?
RIIKKA: Hän nukkui. Oli aikaista hakea näin paljon juomatavaroita
Justuksen kellarista.
LEMPI: Karoliina itse antoi.
RIIKKA: Minä en osaa uskoa vieläkään, että sinä olisit Justus-vainaan
tytär.
LEMPI: En minä itsekään.
MÖLSÄ: Olisi siinä ollut mitä periä.
LEMPI: Ei noilla väliä.
ELJAS: Olisi ollut somaa vaihteen vuoksi tulla rikkaaksi.
MÖLSÄ: Olisi saanut herras-sulhasen.
ELJAS: Olisi ostettu entinen vaimo irti ja menty naimisiin.
RIIKKA: Usko miesten puheisiin!
ELJAS: Aina ne ovat vihaisia meille miehille, mutta paljon vähemmän ne
meitä rakastaisivat, jos olisimme naisia.
LEMPI: Antaa Eljaksen olla!
RIIKKA: Etpä naimisiin pääse.
LEMPI: Kun on naimisissa, pian pohja näkyy.
ELJAS: Annahan, kun talon maalaus on tehty, lähdetään houkuttelemaan
eroa, jos rahoitta onnistutaan.
RIIKKA: Ette onnistu rahoitta.
MÖLSÄ: Hulluhan nainen olisi, jos turvansa jättäisi.
LEMPI: Mitäpä noista! Ikäväänkin avioliitossa kuolisi.
RIIKKA: Jos osaat pitää pientä vilpinvirettä, pikkuliukasta petosta,
jota mies vaatii, kyllä se ajan kuluttaa.
MÖLSÄ: Jassoo? Vai vilpinvirettä. Osaa ne naiset sen synnin sarvista
kiinni ottaa. Eikä ne viitsi valehdella edes.
RIIKKA: Vielä tässä valheet ja muut pehmennökset — muka miehen tähden!
Ei kannata!
KAROLIINA (tulee sisään): Mitkäs juhlat ne täällä vielä ovat?
RIIKKA: Samaa juhlaa vaan.
KAROLIINA: Ja mikäs pensas se tässä köllöttää?
RIIKKA: Hyst! Se on hän itse. Juuri nukkui.
KAROLIINA: Nukkuupa kuin henkihieverissä.
LEMPI: Oliko Karoliina kotonaan tänä yönä?
KAROLIINA: En uskaltanut mennä. Nukahdin vähä naapurissa, nyt olen
sinne matkalla.
LEMPI: Mitä te pelkäsitte?
KAROLIINA: Ajattelin, että jos se heräisi siitä vielä, niin minäpä
vasta säikähtäisin.
LEMPI: Olisinhan minä voinut tulla mukaan.
RIIKKA: Ei kai kuollut herää?
ELJAS: Ennenkuin viimeisellä tuomiolla.
MÖLSÄ: Herää se, kun sattuu. Jos oikein heittiö on, kummittelemaan
käypi.
ELJAS: Jos on valekuollut, niin herää.
KAROLIINA: Elkää, ihan puistattaa.
RIIKKA: Ryyppää vähä, että kylmänväreet painuvat maahan, josta ovat
tulleetkin.
KAROLIINA (puisteleiksen): Huu, se on sittenkin niin hirveä asia.
RIIKKA: Kuolemako?
KAROLIINA: Ei kuolema. Kuolemahan tappaa vaan, ja sitä sitten on, mikä
on, vaan valekuolema ja kummittelu. Onko sitä sitten vai eikö ole
ihminen?
RIIKKA: Ei nyt pelätä.
KAROLIINA: Kun on yö vielä ja kaikki pahat liikkeellä.
ELJAS: Ei se siitä nouse enää.
KAROLIINA: Mutta jos voisi, nousisi se Justus. Olen siitä varma. Ei se
lepoon hyvällä suostu. Ja tekisi se sen toisten uhallakin,
pelotteleisi, kummitteleisi ja järjenkin toisilta veisi.
RIIKKA: Hyi tuota, ihan puistattaa. Tarttuu pelko vielä minuunkin.
ELJAS: Sen uskon, että jos voisi, nousisi ja tulisi tänne ryyppäämään
lähtiäisensä. Ja tulisivat ne monet muutkin.
RIIKKA: Elkää, elkää enää!
LEMPI: Nousisi tekemään meille testamentin, Karoliina.
KAROLIINA: Elä, hyvä lapsi! Jos tulisi!
LEMPI: Sitten se kuultaisiin, nyt ei kukaan Karoliinaa usko.
KAROLIINA: Ei tarvitse uskoakaan, ennen minä olen rahoitta kuin
kummitukselta tahi haamulta niitä haluaisin — tahi kuolleen rauhaa
toiveillani rikkoisin!
RIIKKA: Ennen toki. Olethan sinä nuori vielä ja voit saada toisen
miehen.
MÖLSÄ: Jaa-a. Siellä kaupungissa on yksi leski, minun sukulaisiani,
mitä, jos minä sinulle paikkaa kysäiseisin?
KAROLIINA: Elähän kiirehdi. Suru on vienyt minut niin kalvakaksi, kuka
minua enää ottaa?
MÖLSÄ: Jassoo, kalvakaksi? Ottaa, ottaa ne silti. Parhaissa lihoissasi
vielä olet.
KAROLIINA: No, no, elkäähän nyt, konstaapeli. Mietitään, mietitään
ensin.
RIIKKA: Kelpaat sinä vielä!
KAROLIINA: Ettäkö kelpaan? No ei nyt sentään tiedä. Riippuu
ottajastakin. Ei niin, etteikö ottajoita voisi jokunen olla, mutta sitä
on ollut niin kiinni siinä Justuksessa.
MÖLSÄ: On, on ottajoita toki.
RIIKKA: Jassoo? Taitaisi Mölsä itsekin meinata?
MÖLSÄ: Mikä ettei, jos ei parempia ottajoita ole.
KAROLIINA: Ei nyt sentään. Minä, näetkös, olen herrasväkeä ja minulla
on herrasvaatimukset.
MÖLSÄ: Konstaapelihan minäkin olen, ja virkamieshän se on sekin.
KAROLIINA: Voipi olla. Mutta minä olinkin oikean herran rouva ja monta
rappua olisi astuttava alas meiltä teille.
MÖLSÄ: Pistetäänhän se entinen nyt ensin maan rakoon ja tuumitaan
sitten!
RIIKKA: Se ei vetele, ei vetele.
MÖLSÄ: Helpommalla siinä leipänsä saa.
KAROLIINA: Ei se ole niin helppoa — talonpojan kanssa.
RIIKKA: Paksunahkaisempi siinä olla pitää. Työkseen siinä häpeillä saa.
MÖLSÄ: Mutta perille siinä vaan tulee siinäkin, niin että keikahtaa.
Ajaa vaan huristaa syntikuormineen tietä, joka on lavia kuin Nissilän
isännän sontarattaat — ajaa hurottaa päähän asti, ihan taivaan
tanhuoille, vaikka onkin nainut talonpojan kanssa ja vähä useamman
kerran.
RIIKKA: Puhuu kuin puuta heinää, tökertää tökerö. Tässä ei nyt ole
kysymys autuuksista eikä sinun naimisistasi, taitaa se nyt maailman
tärkein asia olla. Ehdit vielä puolesi pitää.
MÖLSÄ: Jaa-a, ettäkö puoleni? Saakin siinä nerokas olla, jos mieli
puolensa pitää ja osansa ottaa, tämä pitkäkynsi. Vaan minä kun kaupat
teen, teen tiiviit, enkä aio katua. Jos Karoliina olisi minusta
intressattu —?
RIIKKA: Hää, tee kaupat, tee, petä toisia, loiski syntiä. Oh, kaiken
muun anteeksi antaa, vaan ei pöllömäisyyttä. Sille ei Jumalakaan naura.
Kosipas nyt Karoliinaa, vainaja ei vielä haudassa. Anna nyt hänen
ensimmäistään ensiksi loppuun surra.
MÖLSÄ: Surkoon, surkoon toki.
ELJAS: Antaa heidän rauhassa sureksia.
RIIKKA (siirtyy Karoliinaa lähemmä): Kun tarkemmin ajattelen, oli syy
sinun, et osannut olla kylliksi varovainen.
KAROLIINA: Hyvä on maalla sanoa, kun merellä vahinko sattuu. Minä olin
varovaisempi vielä kuin varovainen, niin varovainen, etten uskaltanut
olla varovainen. Mutta hän ei ollut ehtinyt tehdä testamenttia, niinpä
vaan arvelen. Ei hän vihollisen leiriin olisi kaikkea viskannut.
Testamentti on viimeinen linnoitus vihollista vastaan, kuka sitä ei
varustaisi. Johan tänne sitten häpeäkseen syntyisi, täällä vaan
häpeäkseen eläisi ja täältä häpeäkseen kuolisi.
RIIKKA: Et ole itkenyt oikein, se keventäisi tuskaasi.
KAROLIINA: En surkeuttani itke, en. Mutta onhan se sydämessä joku
kolkka, jossa vainajata itkeä voisin. Itkeä? — Sillä sammuneet,
sammuneet ovat silmät, jotka minua katselivat usein, ei tähyile
saalista kotkan katse, ei vaaneksi vihollista, ei näe aurinkoa, ei
rikkautta, minkä itse keräsi. — Ooh, vieras sen kaikki vei, kun
loppuun lopahti elon juoksu, kun vaaneksi viekas kuolo ja saaliikseen
miehen sai —.
RIIKKA: Kun vaaneksi viekas kuolo ja saaliikseen miehen sai —
(Pyyhkivät silmiään.)
AADOLF (herää, eikä muista, missä hän on): Olenko minä vielä, vai enkö
minä enää ole? Ah, olen tuonen mailla, nyt muistan. Ja kaikki te olette
saattaneet minut tänne saakka. Elkää itkekö, vaimot. Täällä on hyvä
olla. Montako minulla vaimoa olikaan? — Oletteko te kaikki minun
omiani? Riikka, sinähän olit viimeinen? Vai oliko se Karoliina?
KAROLIINA: Enhän minä teillä ole ollut, veljellänne vaan olin.
AADOLF: Hän taisi kuolla ennen minua, mitenkä minä muistelen?
KAROLIINA: Kuollut on, kuollut.
AADOLF: Ja olitkos Lempi minun tyttöni?
LEMPI: Ei, hän erehtyy.
KAROLIINA: Hän oli Justuksen.
AADOLF: Ahaa, Mölsä, pitipäs sinun tulla tänne, pitipäs lähteä
konstaapelismiehenkin matkalle. Mutta missä on muu saattueeni, minne se
joutui.
RIIKKA: Ei täällä ole muita.
AADOLF: Näin unta — se oli kai elämä, se oli viehättävää kuin
saippuakupla, tyhjää täynnä, se heijasti hiukan jotakin kaunista,
pingoittui ja särkyi.
LEMPI: Unen kangastusta.
RIIKKA: Te joitte kuin porsas ja nukahditte hiukan.
AADOLF: Miksi täällä on niin hiljaista — kuin jokin ääni, maallinen,
olisi hävinnyt ja haipunut. Ei enää kaiu korvissani se — mikä?
RIIKKA: Juulia-rouvan ääni.
AADOLF: Se, juuri se. Missäs hän nyt on? Ai, hän jäi sinne.
RIIKKA: Hänhän otti eron.
AADOLF: Hän otti eron, se on totta. Ja nythän sinä, Riikka, olet minun
vaimoni?
RIIKKA: Mikä lienen.
AADOLF: Nyt on niin hyvin kaikki. Tämä rauha ja sopusointu — tekee
hyvää sielulleni.
KAROLIINA: Olisi pitänyt osata hallita vaimoansa.
AADOLF: Minähän hallitsin vaimoani ja olisin hallinnut useampiakin.
Mutta mitä hyödyttää hallita liiaksi vaimopahaista. Kenelle siitä on
iloa. Ei minulle eikä hänelle. Johan hän ikävystyisi ihmispolo. — Kas
kun järki juoksee kuten ennenkin. On kuin eläisin, eläisin ja
rakastaisin elämää taas.
KAROLIINA: Tehän elätte!
RIIKKA: Te vaan nukuitte.
AADOLF: Annahan ryyppy, Riikka, että selviän taas.
RIIKKA (antaa): Kas tässä.
AADOLF: Jos se menee sisään, olen. Jos se juoksee pitkin ruumistani, en
ole. Peevelin hieno keksintö. Katsokaa kaikki. (Juo.) Se meni sinne,
tunnen, tunnen sen. Olen, olen. Parempi olla kuin ei olla. Riikka,
vaimoni. Missä on meidän poikamme Matti?
RIIKKA: Hyst, vielä höpsii, on unesta ihan sekaisin.
AADOLF: Me olimme kihloissa Riikan kanssa ennen, siitä on liki
viisitoista vuotta. Mutta Riikka ei silloin tullut minulle.
RIIKKA: Piika — herralle! Hevosetkin sille nauraisivat.
AADOLF: Ja mulle kävi hullusti — ei, kun Riikalle kävi hullusti, tahi
Matille kävi hullusti, kun hän tuli maailmaan omin lupinsa.
RIIKKA: Nyt olkaa jo vaiti.
AADOLF: Ei ole vaikenemisesta hyötyä enää. Juulia erosi, olen vapaa ja
sinun omasi.
RIIKKA: Voi voi, kun nyt olisi hiljaa vaan.
AADOLF: Meitä sitovat ensiluokan yhdyssiteet, lujat kapalovyöt, kohta
viidentoista talven takaiset. Nyt saa poika sanoa minua papaksi ja
mammaa mammaksi.
RIIKKA (pyyhkii silmiään): Ah, kuitenkin!
AADOLF: Ohoijaa, en ole koskaan ollut näin onnellinen. Elämä, ole nyt
hyvä pojallesi. Elä rusikoi minua enää. Anna rauhaa oman Riikkani
rinnalla. (Ottaa Riikan käden omaansa.)
KAROLIINA: Olisipa minullakin vielä mies, miten ihanaa elää sen
rinnalla ja omana. Minä en vastusteleisi, minulle saisi tehdä mitä
tahansa, minä miestä rakastaisin, en mitään pyyteleisi.
RIIKKA: Et rikkautta enää?
KAROLIINA: Kun on oma mies, muuta ei tarvitse, oli rikas tahi köyhä.
Sitä minä en ennen ymmärtänyt. Miten minä miestä kaipaan ja rakastan,
sen tietää Luoja yksin. Rakastan hänen koukkujansa ja konstejansa ja
kuriansa!
LEMPI: Kyllähän mies on aina mies, huonoinkin mies, se uljas luonto,
komia nähdä ja rakas tehdä tuttavuutta.
KAROLIINA: Ooh, jos minullakin mies olisi — se uljas luonto, se komia
tehdä tuttavuutta!
AADOLF (nousee ylös Riikan tukemana): Se väkevä luonto, se uljas tehdä
tuttavuutta! Urhokas, säikkymätön, oi minua jehua, peevelinmoinen urho!
Tulkoonpa nyt riita, sanasota. Antaa sataa, antaa sataa tulta ja
tulikiveä: pam, pam, pam! Takkasomykky (kumartaa). Ei partakarvakaan
palanut. Haa, tämä vaimon mies, oman vaimonsa urhokas sankarismies.
(Menee Riikan taluttamana istumaan.)
Juulia tulee ulkoa.
JUULIA: Mitäs siivoa tämä on? Oletteko juoneet koko yön? Aadolf, kyllä
minä sinut opetan.
AADOLF: Elä, elä.
JUULIA: Aa, minä en voikaan enää sinua opettaa.
AADOLF: Niin ikävä, et voikaan enää minua opettaa. Käyhän istumaan, ole
hyvä. Olemme juoneet koko yön — oikein peevelinmoisesti kerran!
JUULIA (suuttuu taas): Ja huone on tässä kunnossa. Elkää luulko, että
maailma tähän loppuu. Pian siivoamaan, naiset!
Naiset alkavat siivota. Mölsä ja Eljas vievät pulloja pois.
JUULIA (muistaa): Anteeksi, enhän minä täällä saakaan enää komentaa.
Sehän on teidän oma asianne. Juhlikaa, olkaa hyvät, elkää antako
häiritä itseänne. Ei tahdo muistaa, ettei ole enää tässä pikku pesässä
kiinni. Oh, olenhan minä nyt vapaa, vapaa ja rikas.
KAROLIINA: Joo, joo, sopii kehua. Nyt taidankin minä lähteä kotiin.
JUULIA: Ja pakkaa vaan siellä tavarasi, että olet muuttoon valmis.
KAROLIINA: Kiitoksia, paljon kiitoksia. Ähää, ei muuta kuin lähde ja
soita suolla mennessäsi. Ähää!
Naiset lähtevät. Riikka ja Lempi vievät osan tavaroista pois.
AADOLF: Saanko tarjota pikku lasin?
JUULIA: Kiitos. (Ottaa.) Ja kiitos kaikesta! Tietysti eroehdoista
sovimme.
AADOLF: Se on selvää. Ehdoista aina sovimme. Sinä saat tehdä, niinkuin
tahdot.
JUULIA: Kuka sinulle tulee nyt taloutta pitämään?
AADOLF: Riikka — ähää, on minun nykyinen — yhym, ähäm, öhöm —
morsiameni.
JUULIA (kiivastuu): Sen arvasin. (Lauhtuu.) Asia ei kuitenkaan kuulu
enää minulle.
AADOLF: Näes, tuli hankituksi se poika vähä niinkuin ennenaikojaan.
JUULIA (kiivastuu): Valehtelit ja petit minua, väitit aina, ettei se
ole sinun, niinkuin en olisi sitä tiennyt. Mikä häpeä!
AADOLF: Elä suutu, asiahan ei kuulu enää sinulle.
JUULIA: Ei, ei, Luojan kiitos, kunhan pääsen kunnialla eroon — osh,
senkin aasi!
AADOLF: Mitä, sanoitko minua aasiksi, kuten ennenkin?
JUULIA: Aasi, aasi, aasi!
AADOLF: Vaikka minulla ei ole aasin korviakaan. Sovitaan nyt pois.
Nythän sinä saat määrätä ehdot.
JUULIA (lauhtuu): Olkoon. Kun perintö on nostettu, otan minä sen
haltuuni.
AADOLF: Kiitos vaivastasi!
JUULIA: Ja sinulle jää tämä talo ja kaikki mitä tässä on.
AADOLF: Ja velat?
JUULIA: Ja velat.
AADOLF: Kiitos hyvyydestäsi.
JUULIA: Toivon, että sinä elät kuten ennenkin.
AADOLF: Elän, toivotaan, pitkän elämän. Koetan elää viimeiseen tippaan
asti. Koeta sinäkin.
JUULIA: Ja toimeen hyvin tulet. Onhan Riikka hyvä?
AADOLF: On hyvin hyvä vaimoihmiseksi.
JUULIA: Sinusta voi tuntua, että minä saan liikaa. Mutta muista, että
minä en ole saanut mitään tähän asti elämältä.
AADOLF: Se on paha se. Jaa — mutta, — saithan sinä minut!
JUULIA: Jaa-a. Saaliinpa siinä sai, lahjan erinomaisen.
RIIKKA (tulee Karoliinaa saattamasta): Karoliina pelkäsi mennä sinne.
JUULIA: Oh, tuo oppimaton ihmisparka!
RIIKKA: Näin se nyt kävi.
JUULIA: Pidä sinä nyt huoli Aadolf-herrasta. Muille en häntä jättäisi.
RIIKKA (niiaa): Minä koetan, jos rouvalla ei ole mitään sitä vastaan.
JUULIA: En ole sinulle mustasukkainen, en.
RIIKKA (niiaa): Kiitos, rouva.
AADOLF: Hätäkös meidän on, talo jää meille ja velat ja kaikki, mikä
ennenkin.
RIIKKA: Kyllä se rouva on hyvä.
JUULIA: Mutta sillä ehdolla, että kaikkeen, mitä tahdon, suostutaan.
RIIKKA: Se on selvä.
JUULIA: Puhuttelen tänään asianajajaa ja lähetän hänet selvittämään
kaikki.
AADOLF: En tahdo muuta kuin että sinä saat toivosi toteutumaan. Että
meillä kaikilla olisi hyvä olla täällä maan päällä ja eläisimme niin
pitkään kuin mahdollista. (Pyyhkii silmiään.) En ketään, en ketään
tahtoisi täältä pois.
JUULIA: No, elä itke, en siedä kyyneleitä. Surra ei saa, se on
pakanallista. Haa, vaan mitä sanotte: Kolme miljoonaa.
RIIKKA: Niin, rouva.
JUULIA: Ihmiset kuolisivat kateudesta, jos sen tietäisivät ja
tietäisivät, miten me nyt voimme hienosti järjestää asiamme. Onnea nyt
sitten vaan (kättelee Riikkaa, joka niiaa), onnea (kättelee Aadolfia),
parempaa kuin ensi kerralla, ei, kuin toisella kerralla.
AADOLF: Toinen oli Riikka.