AADOLF: Aa-a!
JUULIA: Haa, ja sinä juokset siihen ja keskeytät kohtauksen. Juoksee
hengästyneenä kuin hullu. Tule, tule toki puoliasi pitämään! On, on nyt
loukattu sinun oikeuksiasi, on viety omasi! (Osoittaen Veijoa
harmissaan.) Tämäkö olisi se naisen ryöstäjä? Koulupoika!
Tyttökoululaisten valloittaja, piparkakkusydänten särkijä! Oo — ja
sinä jätät minut hänen käsiinsä, voi voi. Viepi, viepi jo! Ha-ha-haa!
(Taputtaa) Ole rauhassa, hyvi lindini, metsäkyyhkyseni, saalistasi ei
kukaan vie! Saat pitää, saat! Ei hän kelpaisikaan muille.
VEIJO: Minä selitän.
AADOLF (panee sormet korviinsa): Kun on pari kertaa ollut naimisissa,
tietää, mihin selitykset vievät. Ei kiitos! Te näyttelitte ja oli
vahinko, etten saanut seurata mukana. Rakastan teatteria ja etenkin
näyttelijättäriä. Olen iloinen, että kotona harjoitetaan taidetta.
Turkin sulttaani satoine uskollisine vaimoineen ei ole niin onnellinen
kuin minä oman uskolliseni kanssa. — Ja jos onkin maailmassa ollut
joskus joku onnellisempi — no niin — ollut on ollutta. Ja se on
totta, että huonot korvat vaikuttavat haitallisesti näköön, niinkuin
Juulia niin sattuvasti sanoi. Mutta näen, että hän on kaunis, eikö hän
ole kuin ruusu?
VEIJO: Ainakin piikeistä päättäen.
AADOLF: Ha-ha-haa, sukkelasti sanottu ja uskaliaasti!
JUULIA (Veijolle): Kiitos!
AADOLF: Puku tekee puolet naista!
VEIJO: Hyvä taulu, hyvä kehys. Jos taulun ilmaiseksi saa, kehys ainakin
maksaa.
JUULIA: Ahaa.
AADOLF: Hänelle on siinä niin paljon sopivaa ajatusta ja huvia ja
meille niin vähä vaivaa.
VEIJO: Laskujen maksussa.
JUULIA: Ahaa!
AADOLF: Mutta mamma, kuule, kuule, unohtui pääasia. Nyt saadaan laskusi
maksetuksi, lähettivät sanoman, että nyt —
PIIA (juoksee sisään): Hän kuolee!
JUULIA (Aadolfille): Miksi et sitä heti sanonut? Pöllökö sinä olet.
AADOLF: Olen hidas. Ja kävihän Lempikin sanomassa.
PIIA: Pyysivät heti tulemaan sinne.
JUULIA: Lähtekäämme. Oi, suuri hetki saapuu.
AADOLF: Suru, kun taittuu elämä?
JUULIA: Suru! Hänen elämänsä juoksu ei tule kauniimmaksi. Ei kannata
muu kuin kauneus.
AADOLF: Mutta kuolema — on tärkeä kysymys —?
JUULIA: Oletko toki. Minulla on ollut aina paljon tärkeämpiä
kysymyksiä, näitä elämän kysymyksiä. Anna viittani, Piia.
Piia ottaa viitan ja Veijo auttaa sen hänen hartioilleen.
JUULIA: Joudu, joudu, Aadolf.
AADOLF: Ehkä palaamme surusanoman kanssa.
JUULIA: Odottakaa meitä. Kuka tietää, miltä tuntuu, jos hyvinkin —
surettaa, ja suru on raskas — kukaties, yksin kantaa.
PIIA: Me koetamme silloin keventää kuormaanne, mamma.
Aadolf ja Juulia menevät.
VEIJO: Kuljen kuin sadussa ja vuorenpeikkojen pauloissa. Mitä tehdä,
neuvokaa te minua.
PIIA: Minkä suhteen?
VEIJO: Tämän kaiken. Kaikki olisi ollut niin samantekevää, mutta sitten
tulitte te. Mikä hullu sattuma!
PIIA: Onko teillä usein noita sattumia?
VEIJO: Se ei ole ollut minun vikani yksin.
PIIA: Kenenkäs?
VEIJO: Naisten. Jos kaikki naiset olisivat niinkuin te, emme rakastuisi
kuin yhden ainoan kerran miestä päälle.
PIIA: Te tahdotte puolustautua syyttämällä toisia.
VEIJO: En puolustaudu ollenkaan. Istun mustassa penkissä mielelläni,
jos siitä on apua.
PIIA: Koska nyt satun tietämään pikku osan seikkailuistanne.
VEIJO: Ei siksi, vaan siksi, että luulen sen hyödyttävän.
PIIA: Ahaa. Hyötyjä siis.
VEIJO: Epäilemättä. Tahdon hyötyä tästä.
PIIA: Seikkailusta?
VEIJO: Sanokaamme niin.
PIIA: Ja leikistä —?
VEIJO: Sanokaamme niin. Me leikimme elämää aikaamme tappaaksemme,
teemme sen keinotekoiseksi, se leikki on jonkunlainen elämän korvike —
PIIA: Mutta jos tyttökin vaan leikkii aikansa kuluksi?
VEIJO: Niin leikkiköön. Mutta jos tähtiin on kirjoitettu heidän nimensä
vierekkäin, unohtuu leikki ja muuttuu todeksi —
PIIA: Heidän onneksensa tahi onnettomuudeksensa?
VEIJO: Hoo, mitä on onni ja onnettomuus! (Ottaa Piian käden.) Minä olin
äsken hirveän onneton, nyt olen hirveän onnellinen.
PIIA (vetää pois kättänsä): Ee-i.