PIIA: Huomenta, äiti. Kuinka äiti nukkui?
JUULIA: Olen niin hirveän hermostunut taas. Isäsi kuorsaa kuin
sarvikuono. Ei, kuin sata sarvikuonoa köörissä kuorsaisi — ooh, minun
hermoni, minun hermoni!
PIIA: Sehän on hirveätä! Mutta minkä hän sille taitaa, vanha kämpyrä!
JUULIA: Ha-ha-haa, vanha kämpyrä, sanoitko sinä isääsi vanhaksi
kämpyräksi — ha-ha-haa. Se minua miellyttää! Kas, siinä tyttö!
Ha-ha-haa, oikein hyvää tekee nauru sellaisen yön jälkeen. Kuule,
kiirehdipäs kahvia, missä se viipyy, oo tätä elämää. (Synkkenee, kuin
yksin.) Oikein hävettää, oikein ellottaa, naimisissa vanhan ukon
(nauraa) vanhan kämpyrän kanssa, ha-ha-haa!
PIIA (menee nyökäyttäen päätään ymmärryksen merkiksi).
JUULIA (huutaa vasemmalle): Aadolf, Aadolf, (kuulostaa) etkö kuule!
Vieläkö se nukkui, vanha ha-ha-haa!
AADOLF (elähtänyt, juopon näköinen, lempeä, yli viidenkymmenen, hiukan
vähäkuuloinen välistä, välistä änkyttää, joskus täynnä nuorteaa
elinvoimaa, kuten verevät, iloiset ihmiset — kurkistaa ovelta, niin
että pää vaan näkyy): Hu-hu-huusitko minua, kultaseni?
JUULIA (matkii): Hu-hu-huusin, hopeiseni. Tule vetämään korsettini
nauhat takaa kiinni, kun roikkuvat taas.
AADOLF: O-odotas vähä, pistän housut jalkaani.
JUULIA: Ooh —!
AADOLF: Mitä?
JUULIA: Ei mitään (hiljempaa), senkin muumio.