Iso arkihuoneen tapainen. Takana lasiveranta maalaisine näköaloineen.
Oikealla sohvaryhmä ja keinutuoli. Hiukan vasemmalla keskellä
ruokapöytä tuoleineen. Takana vasemmalla ruokakaappi. Ovia oikealla
keittiöön ja kamariin, vasemmalla sänkykamariin ja kamariin sekä
perällä ovi ulos verannalle.
Aamu.
RIIKKA (järjestellen huonetta): Liiku hiljaa.
MATTI (paimenpojan ressukka auttaen siivoamisessa): Kyllä, mamma.
RIIKKA: Mitä, enhän minä ole sinun mammasi.
MATTI: Muuten vaan taas meni vahingossa. Ei olisi yhtään hullumpaa, jos
minullakin olisi mamma.
RIIKKA: Mitäpä tuolla tekisit?
MATTI: Pääsisin ihmisten kirjoihin. Vaan kun ei ole mammaa eikä pappaa,
saa olla paimenpoikana aina. Minä en tahdo enää olla paimenpoikana,
minulle kasvaa kohta parta.
RIIKKA: Kyllä partaa saat vielä odottaa. No, miksikä tahdot tulla?
MATTI: Tahdon tulla herraksi niinkuin muutkin herrojen pojat.
RIIKKA: Vai herraksi.
MATTI: Niinkuin isäpappakin.
RIIKKA: Vai isäsi? Kuka se isäsi sitten on?
MATTI (viittaa peukalollaan sänkykamariin): Sanovat, että se on tämä
meidän Aadolfi.
RIIKKA: Ole nyt jo vaiti. Ajavat sinut vielä pois, kun tuollaisia
puhelet.
MATTI: Eivät ne uskalla. Joutuisivat minusta maksamaan ja häpeätä vaan
tulisi — eikä niillä ole rahoja kaikkeen lystiin.
RIIKKA: Ole vaiti!
MATTI: Pappa kun on pantu pois viralta (on ryyppäävinään) — ja mamma,
papan toinen rouva, ei kun kolmas rouva —
RIIKKA (uhkaa): Nyt minä annan tällä harjalla, niin että tuntuu.
MATTI: Elkää, minä huudan, ja ne kuulevat kaikki —. Niin, minun piti
sanoa, että se kolmas rouva snajuupi toki sen verran, että minusta on
maksettava, jos minä suuni oikein suureksi aukaisen ja maailmalle
huutelen, niin että parempi heidän on olla hiljaa kuin hiiret — ja
painaa minua vaan villaisella.
RIIKKA: Voi taivasten tekijä tuota poikaa. Et sinä ole sinne päinkään.
MATTI: Olenpas. Sinnepäin minä toki olen, ja jos ette kohta ala
tunnustaa minua pojaksenne, niin voi sattua, että —
RIIKKA: Että mitä?
MATTI: Että minä en kohta tunnusta teitä äidikseni.
RIIKKA: Nyt lopeta jo hyvällä.
MATTI: Tämä, sanovat, (osoittaa itseään) on sen viralta erotetun
metsäherran ja emäntäpiika Riikan poika, tehty sillä välillä, kun
ensimmäinen rouva kuoli ja toisesta ei ollut tietoa — mitä?
RIIKKA: Hyst! Kiusanhenki, lopeta jo.
MATTI: Vaikka en ole vielä alkuunkaan päässyt.
RIIKKA: Keksi sinä ensin, miten herrasväet tulisivat rikkaammiksi, niin
ehkä auttaisivat köyhää paimenpoikaakin.
MATTI: Vai köyhää. Tilan ainoa miespuoleinen perijä.
RIIKKA (uhkaa): Menetkö!
MATTI: Kauanko te, äiti, olette tässä tilalla palvellutkaan?
RIIKKA: En sano.
MATTI: Jo entisen rouvan aikana, kohta kaksikymmentä vuotta. Ja
mitenkäs vanha minä olen, milloinpa synnyin?
RIIKKA (heittää harjalla): Nyt alatko mennä, vai sinä yhä minua
äidittelet.
MATTI (mennessään): Äidin poika, äidin poika, äidin poika — vaan jos
pappoja ei kaikille riitä, olkoon, kunhan on oma mammakin vaan.
RIIKKA (uhkaa): En mitään niin kadu kuin sitä, etten ole ennemmin
kurittanut sinua. Paranna nyt elämisen tapasi ajoissa.
MATTI: Kyllä, jos elämä vaan tähän loppuu. Mutta koska olen poikasi,
laitakin niin, että saan alkaa tulla herraksi, (oven raosta) pane
kouluun, pane kouluun poikasi. (Vetää päänsä pois, menee.)
RIIKKA: Ha-ha-haa. Hän uhkaa. Pahuksen poika!
MATTI (kurkistaa taas ovesta): Täältä tuo poika hym-hymmille (karistaa
kurkkuaan) sulhasia. (Iskee sisääntulijalle silmää.) Käykää vaan
sisään, herra konstaapeli. (Matti vetäytyy pois pokkaellen.)
Poliisikonstaapeli Mölsä tulee sisään liikaten.
RIIKKA: Oikeinko sitä nyt sisähuoneisiin tullaan?
MÖLSÄ: Sanoi tuo Matti, että mene. Kyökissä on sitä väkeä niin paljon,
ja arveli se Matti, ettei täällä vielä herrasväkilöitä liiku.
RIIKKA: Sanoo sitten pian asiansa.
MATTI (kurkistaa ovesta, ilvehtii ja tekee kieltävän liikkeen): Minun
puolestani. Yhym.
RIIKKA (menee ovea kohti): Vai jo siinä taas. (Matti vetäytyy pois.
Riikka koettaa, että ovi on kiinni.)
MÖLSÄ (istuutuu ja pyörittelee hattuaan): Ajattelin kysyä, eiköhän se
Riikka nyt ottaisi ja olisi jo vähä intressattu minusta.
RIIKKA: Vai jo intressattu?
MÖLSÄ: Ajattelepa, että se vaimovainaa on kupsottanut, kupsottanut
siellä kuopassaan tänäpäivänä justikiin kuusi kuukautta. Jos
käväiseisin kosimassa hänen muistokseen, arvelin.
RIIKKA: Mainio muistomerkki.
MÖLSÄ: Se kun oudolta tuntuu tuo yksinäisen tupa. Myrtinkukat siinä
kuihtuvat, kuihtuvat, porsas nälissänsä vinkuu, vinkuu ja pitkäksi se
käy minunkin elämäni paljaalla kuivalla ruoalla. Seisot poliisipassissa
päivän, tulet tupaasi, eipä höyryä perunat pöydällä, eipä haise
läskinkäry nenääsi — poissa ovat paistajat, poissa. Ja vaikka pistät
poskeesi kuivaa ruokaa minkä kerkiät, ei se tepsi. Katsopas tätä
housunremmiä, katso, koeta mahaa, onko se virkamiehen maha, noo? Tyhjä
rukkanen.
RIIKKA: Niinpä näkyy nyt olevan. Sietäisi ottaa siihen apulainen.
MÖLSÄ: Jassoo, vai apulainen. Nehän ovat niin vietävän kalliita ja
laiskoja ne nykyajan piiat, ne vaan näpistelevät ja nylkevät taloa ja
sitä pahan synnin harjoitusta pitävät. Ei se kävele. Minua ei petetä.
Tämä vaimo, se on toista käytännön kannalta. Se säästää, ilmaiseksi
työn tekee.
RIIKKA: Vaan kyllä se vaimokin puolensa pitää, jos on mistä pitää.
MÖLSÄ: Jassoo. Vaan ei kaikkea katti saa, mitä naukuu. Kun on
virkamies, näin konstaapelismies, niin ei sitä ole tyhmä. Vaikka en
kersku. Kun on nappia nutussa, niin on oppia otsassa.
RIIKKA: Näkyypä olevan.
MÖLSÄ: Ja onhan Riikalla säästöjä?
RIIKKA: Mitä lie.
MÖLSÄ: Ei ilkiäisi sekaantua ihan varattomaan virkamies. Onhan tyttöä
monta, on komiaa. Mutta mitä siinä se maallinen kunnia, lankeemukseksi
se on etenkin vaimoväelle.
RIIKKA (jota nikotuttaa): Thyi, kun rupesi nikotuttamaan.