Oli 24. päivä joulukuuta. Quartier Latin tarjosi sinä iltana
omituisen näyn. Jo kello neljältä iltapäivällä olivat kaikki
panttilainakonttorit, rihkamakauppiaat ja kirjakojut tulvillaan
meluavaa yleisöä, joka myöhemmin illalla rynnäköllä valloitti liha-,
leikkele- ja siirtomaantavarakaupat. Ja vaikka kauppa-apulaisilla
olisi ollut sata kättä, kuten autuaalla Briareuksella, eivät he
sittenkään olisi ehtineet palvella kaikkia asiakkaitansa, jotka
sananmukaisesti tappelivat tavaroista. Leipuriliikkeet olivat
piiritystilassa viinikauppiaat möivät loppuun kolmen viininkorjuun
tulokset, eikä taitavinkaan tilastomies olisi kyennyt laskemaan kaikkia
niitä kinkkuja ja makkaroita, jotka tänä päivänä myytiin kuuluisassa
Borelissa Dauphine-kadun varrella. Ukko Cretaine, jolla oli liikanimenä
»Pikkuleipä», möi tänä iltana kokonaista kahdeksantoista uunillista
tunnettuja voikakkujaan. Kaikista taloista kajahteli laulu ja nauru,
ikkunat oli kirkkaasti valaistu, ja todellinen karnevaalitunnelma
täytti tämän kaupunginosan.
Vietettiin vanhan tavan mukaan jouluiltaa.
Marcel ja Rodolphe palasivat tänä iltana kymmenen tienoissa jokseenkin
alakuloisella tuulella kotiin. Kävellessään pitkin Dauphine-katua
he huomasivat erään liha- ja maustekaupan olevan tungokseen asti
täynnä väkeä ja pysähtyivät herkkutaituruuden tuotteiden viehättäminä
hetkiseksi näyteikkunan eteen. Tällöin muistuttivat molemmat
taiteilijamme erään espanjalaisen romaanin henkilöä, jonka katseesta
kinkut alkoivat kutistua kokoon.
— Tuota sanotaan tryffelikalkkunaksi, huomautti Marcel osoittaen
uhkeaa paistia, jonka punertavan, ohuen nahan läpi selvästi kuulsivat
tryffelien herkulliset möykyt. — Tunnen jumalattomia ihmisiä, jotka
julkeasti syövät tuommoisia, laskeutumatta edes polvilleen, jatkoi
maalari ja loi lintupaistiin katseita, jotka olisivat voineet vaikka
paahtaa sen.
— Ja mitä arvelet tuosta lampaanpaistista? sanoi Rodolphe. — Mikä väri!
Näyttää kuin se olisi peräisin juuri sellaisesta lihakaupasta, jota
kuvataan eräässä Jordaensin taulussa. Lampaanliha on muuten jumalien ja
myös sylikummini, rouva Chandlierin, lempiruokaa.
— Katsoppa noita kaloja sitten! huudahti Marcel osoittaen muutamia
taimenia. — Ne ovat ahtolan taitavimpia uimareita. Nuo pikku eläimet,
jotka eivät näytä juuri miltään, voisivat ansaita hyvästi rahaa
näyttelemällä temppujaan. Ajatteles, ne nousevat kuohuvaa koskea
ylös yhtä vikkelästi kuin me tänä iltana ottaisimme vastaan pari
illalliskutsua. Kerran olin vähällä päästä niitä syömään.
— Entä nuo suuret kullanväriset hedelmät, joiden lehvät muistuttavat
itämaan kansojen miekkoja! Niillä on nimenä ananas. Ne ovat kuuman
vyöhykkeen renettiomenia, sanoi Rodolphe.
— Vähät minä niistä, vastasi Marcel. — Jos on puhe hedelmistä, ottaisin
ennemmin tämän häränlihakimpaleen, tuon lampaanjalan taikka tuon pikku
kinkun, jonka hyytelö kuultaa läpi kuin merenvaha.
— Oletpa oikeassa, myönsi Rodolphe, — kinkku on ihmisen ystävä, kenellä
se kerran on. Mutta minä puolestani en hylkäisi tuota fasaaniakaan.
— Uskon sen, sanoi Marcel. — Fasaani on kruunupäiden ruokaa.
Jatkaessaan matkaansa he kohtasivat monia iloisia kulkueita menossa
kotiin juhlimaan Momusta, Bakkusta, Comusta ja kaikkia muita
us-päätteisiä pöytäjumalia, ja silloin he kysyivät toisiltaan, minkä
uuden Camachon häihin tarvittiin näin suuria ruokamääriä.
Marcel muisti ensimmäisen päivämäärän ja sen merkityksen.
— Tänäänhän on jouluilta, sanoi hän.
— Muistatko vielä, kuinka sitä viime vuonna vietimme? kysyi Rodolphe.
— Muistan kyllä, Marcel vasusi. — Olimme Momuksessa, ja Barbemuche
maksoi kemut. Enpä olisi uskonut, että niin hento olento kuin Phémie
saisi mahtumaan itseensä niin monta makkaraa.
— Vahinko, että Momus on ottanut meiltä pois pääsylippumme, huomautti
Rodolphe.
— Niinpä niin, sanoi Marcel, — päivät seuraavat toisiaan, mutta
erilaisina.
— Tahtoisitko viettää jouluiltaa? Rodolphe kysyi.
— Kenen kanssa ja millä? kysyi Marcel vuorostaan.
— Tietysti minun kanssani.
— Ja mistä rahat?
— Malta hiukan, sanoi Rodolphe. — Minä tunnen tuossa kahvilassa
muutamia miehiä, jotka pelaavat korkeilla panoksilla. Pistäydymme
sinne lainaamaan joltakin onnenpojalta pari sestertiota, jolla saamme
kostuttaa hiukan sardiineja tai porsaanjalkaa.
— Mene sitten, vastasi Marcel, — sillä totta puhuen olen nälkäinen kuin
susi. Odotan sinua tässä.
Rodolphe astui sisälle kahvilaan, jonka kantavieraista suurin osa oli
hänen tuttujaan. Eräs herrasmies, joka juuri oli voittanut kolmesataa
frangia luovutti hänelle oikein mielellään, kuten sanoi, neljäkymmentä
souta, mutta oli kuitenkin ärtyneen näköinen kuin ihminen on pelinhimon
riivaamana. Jonakin toisena hetkenä ja toisessa paikassa kuin vihreän
pöydän ääressä olisi tuttava lainannut Rodolphelle ehkä neljäkymmentä
frangia.
— No? kysyi Marcel, kun Rodolphe tuli ulos kahvilasta.
— Tässä koko saalis, vastasi runoilija näyttäen hopearahaansa.
— Sillä saamme palasen leipää ja pisaran viiniä, sanoi Marcel.
Ystävysten onnistui kuitenkin hankkia tällä vaatimattomalta summalla
leipää, viiniä, särvintä, tupakkaa, valoa ja tulta.
Sitten he menivät kotiin. He asuivat tähän aikaan eräässä talossa,
jossa heillä kummallakin oli oma huoneensa. Kun Marcelin huone, joka
samalla oli hänen ateljeensa, oli suurempi kuin Rodolphen, valitsivat
he sen juhlasaliksi ja ryhtyivät sitten yhteisvoimin puuhaamaan ateriaa.
Lopulta he istuutuivat pöytään. Mutta pian he saivat alakuloisen
pöytävieraan. Menneisyyden aave oli tullut pikku pöydän ääreen kamiinan
viereen, jossa märät halot hiiltyivät lämpöä levittämättä.
Melkein tunnin ajan istuivat ystävykset äänettöminä mietteissään.
Molempia painoi varmaankin sama ajatus, jota he koettivat salata.
Marcel ensimmäisenä keskeytti hiljaisuuden.
— Kas niin, Marcel sanoi, — siinä sitä taas ollaan.
— Mitä tarkoitat? kysyi Rodolphe.
— Äläpäs ole olevinasi, vastasi Marcel. — Sinä ajattelet tällä hetkellä
sitä, mikä sinun pitäisi unohtaa... ja minun laitani on samoin, hitto
vieköön... en salaa sitä lainkaan.
— Vaikka niinkin, mutta...
— Sanon vain, että tämä saa olla viimeinen kerta. Hiiteen muistot,
jotka tärvelevät viinimme ja tekevät meidät surullisiksi, silloin kun
koko maailma iloitsee! huusi Marcel, viimeisillä sanoillaan viitaten
siihen iloiseen meluun, jota kuului viereisistä huoneista. — Niin, tämä
olkoon viimeinen surullisten muistojemme hetki, ja nyt ajatellaan muuta!
— Niinhän me joka kerta sanomme ja kumminkin... vastasi Rodolphe
vaipuen haaveihinsa.
— Ja kumminkin palaamme aina yhteen ja samaan, jatkoi Marcel. — Mutta
se johtuu vain siitä, että me koettamatta täydellä todella unohtaa
päinvastoin käytämme pienempiäkin seikkoja verukkeena saadaksemme
muistot yhä uudelleen hereille. Pahinta on se, että elämme samassa
piirissä ja ympäristössä kuin nekin olennot, jotka niin kauan ovat
meitä kiduttaneet. Me olemme vähemmän intohimon kuin tottumuksen
orjia. Ja tämä kahle meidän täytyy murtaa, muuten joudumme tässä sekä
naurettavassa että häpeällisessä orjuudessamme suorastaan perikatoon.
No niin, menneisyys on mennyttä... irti kahleista, jotka meitä vielä
siihen sitovat! Hetki on tullut, jolloin meidän on astuttava eteenpäin,
katsomatta taaksemme. Meillä on ollut nuoruuden, kevytmielisyyden
ja hulluttelujen aika. Hyvä niinkin, voisihan siitä kirjoittaa
sievän romaanin, mutta tämä rakastuneitten hullujen huvinäytelmä,
tämä ajantuhlaus, jota olemme harrastaneet ikään kuin meillä olisi
ikuisuuksia käytettävänämme, pitää vihdoin lopettaa! Hyvällä
syyllä meitä silloin halveksittaisiin, jopa meidän täytyisi itse
halveksia itseämme, jos pitemmälti enää jatkamme tätä elämää syrjässä
yhteiskunnasta, melkeinpä syrjässä itse elämästäkin. Sillä voiko sitä
elämää, jota me vietämme, nimittää elämäksi? Ja tämä riippumattomuus,
tämä tapojen ja käytöksen vapaus, josta niin pöyhkeilemme, ovathan ne
perin vähäpätöisiä etuja. Todellinen vapaus on siinä, että voi tulla
toimeen yksin ja omin voimin. Mutta voimmeko me? Emme, sillä kuka
tolvana tahansa, jonka nimeä emme viittä minuuttiakaan haluaisi pitää,
kostaa pilkkapuheemme ja pääsee käskijäksemme sinä päivänä, jolloin
lainaamme häneltä sata souta hukattuamme tämän lainan saamiseen monen
sadan frangin arvosta sukkeluuksia tai nöyryytyksiä. Omasta puolestani
olen jo siihen kyllästynyt. Runoutta ei ole yksinomaan elämän
sekasorrossa, odottamattomissa onnenpotkauksissa, rakkaussuhteissa.
joilla on kynttilän elinikä, enemmän tai vähemmän huimapäisissä
hyökkäyksissä ennakkoluuloja vastaan, jotka kuitenkin iäti vallitsevat
maailmaa, sillä helpompaa on kumota jokin hallitus kuin piintynyt tapa,
vaikka se olisi naurettava. Ei ole vielä mikään neron tai lahjakkuuden
todiste, jos joulukuussa käyttää kesätakkia, ja voipa varsin hyvin
olla todellinen runoilija ja oikea taiteilija, vaikka syökin kolme
ateriaa joka päivä ja käyttää eheitä kenkiä. Mitä tahansa sanomme
tai teemme, jo» tahdomme päästä johonkin, niin meidän täytyy marssia
yleistä tietä pitkin. Nämä sanat ehkä hämmästyttävät sinua, Rodolphe,
ehkä syytät minua ihanteitteni pettäjäksi ja pidät minua turmeltuneena,
muta sittenkin puhun sisäisen vakaumukseni ja lujan päätökseni mukaan.
Tietämättäni on minussa hitaasti tapahtunut terveellinen muutos. Järki
on minussa päässyt voitolle, salakavalasti, jos niin tahdot, muta joka
tapauksessa tietämättäni ja ehkä tahtomattani. Mutta riittäköön jo,
järki on lopulta voittanut ja osottanut minulle, että olin väärällä
tiellä ja että edelleen sillä pysyminen olisi sekä naurettavaa että
vaarallista. Mitä meistä tosiaan tulee, jos pitemmälti jaksamme
tätä yksitoikkoista kulkurielämäämme! Lähenemme kolmeakymmentä
vuotamme ja olemme yhä vielä tuntemattomia, vailla suhteita,
tyytymättömiä kaikkeen ja omaan itseemmekin, kadehtien kaikkia niitä,
joiden näemme saavuttavan päämääränsä, ja pakosta turvautuneen
loiselämän häpeällisiin keinoihin voidaksemme pysyä hengissä. Älä
ajattele, että tämä on jokin haavekuva, jonka olen maalannut sinua
pelottaakseni. En näe tulevaisuutta yksinomaan pimeänä, mutta en juuri
ruusunvärisenäkään. Näen sen vain todellisuuden silmillä. Tähän saakka
oli se elämä, jota olemme viettäneet, olosuhteiden pakosta välttämätön,
ja se on puolustuksemme. Nyt meillä ei olisi puolusteluita, ja ellemme
nyt ala elää muiden ihmisten tavalla, on syy yksinomaan meidän, sillä
niitä esteitä, joita vastaan olemme taistelleet, ei ole enää olemassa.
— Vai niin, sanoi Rodolphe, — mihin sinä oikein pyrit? Mistä syystä ja
missä mielessä sinä yleensä pidät tätä saarnaa?
— Ymmärrät minut varsin hyvin, jatkoi Marcel yhtä totisena. — Äskenhän
näin, kuinka sinua niin kuin minuakin ahdistavat muistot, jotka
saivat sinut toivomaan menneisyyttä takaisin. Sinä ajattelet Mimiä,
kuten minä Musettea, ja olisit tahtonut saada rakastettusi istumaan
tänne viereesi. No niin, minä sanon sinulle, ettemme enää saa noita
olentoja ajatella. Me emme ole sitä varten luotuja ja maailmaan
tulleita, että uhraisimme koko elämämme mokomille arkipäiväisille
Manoneille, eikä ritari Desgrieux, niin kaunis ja runollinen luonne,
säästy naurettavuuden kiroukselta muutoin kuin nuoruutensa ja niiden
harhakuvitelmien avulla, joita hän osasi sielussaan tallettaa.
Kahdenkymmenen ikäisenä hän saattoi kyllä seurata rakastettuaan
siirtomaihin menettämättä myötätuntoamme, mutta viidenkolmatta vanhana
hän olisi yksinkertaisesti ajanut Manoninsa ulos ovesta ja siinä
tehnyt oikein. Koetamme sitä turhaan salata itseltämme, ystäväni,
mutta me olemme jo vanhoja. Me olemme eläneet liian paljon ja liian
nopeasti. Sydämemme on saanut säröjä, ja sen soinnissa on vikaa. Ah,
eihän voi rankaisematta olla kolme vuotta rakastuneena johonkin Mimiin
tai Musetteen! Mutta minun osaltani se on lopussa, ja koska aion
perinjuurin hävittää Musetten muististani, heitän nyt tuleen muutamia
pikku tavaroita, jotka häneltä ovat eri kerroilla jääneet ja alati
kääntävät ajatukseni häneen.
Marcel nousi ja otti eräästä laatikosta esille pienen pahvirasian,
jossa Musetten muistot, kuihtunut kukkavihko, vyö, nauhanpätkä ja
moniaita kirjeitä, olivat olleet säilössä.
— Niin, Rodolphe, tee sinä samoin!
— No, sama se! huusi Rodolphe väkinäisesti, olet oikeassa. Minäkin
tahdon päästä eroon valkokätisestä tytöstä!
Ja hän syöksyi huoneeseensa ja toi sieltä pienen käärön, joka sisälsi
Mimin muistoja, samankaltaista tavaraa kuin oli Marcelin rasiassa.
— Tämä sopii mainiosti, mutisi maalari. — Talla rihkamalla voimme
ainakin hiukan virkistää tulta, joka on jo sammumaisillaan.
— Niin tosiaan, Rodolphe huomautti, — kun on niin kylmä, että
jääkarhukin voisi kyntensä palelluttaa.
— Toimeen siis, sanoi Marcel, — aloittakaamme polttoduetto. Näetkö,
kuinka Musetten proosa liekehtii kuin sytytetty punssimalja! Se tyttö
pitikin punssista. Nyt on sinun vuorosi.
Ja muutaman minuutin ajan ystävykset viskelivät vuoronperään entisen
rakkautensa pyhiä jäännöksiä tuleen, joka leimahteli iloisesti rätisten.
— Musette-raukka, sanoi Marcel hiljaa ja katseli viimeistä kädessään
olevaa muistoa, pientä lakastunutta kukkavihkoa. — Hän oli sittenkin
oikein kaunis ja rakasti minua... eikö totu, pikku kukkavihkonen? Hänen
sydämensä sanoi sen sinulle silloin, kun koristit hänen vyötänsä?...
Näytät pyytävän armoa, pikku kukkavihko... no niin, se myönnetään
sinulle, mutta vain yhdellä ehdolla: et saa milloinkaan, kuuletko, enää
puhua minulle hänestä.
Ja käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin luuli Rodolphen huomion
kääntyneen toisaanne, Marcel pisti kukkavihon poveensa. — Olen
pahoillani, mutta en voi toisin tehdä, vaikka tämä onkin petosta,
ajatteli maalari.
Mutta luodessaan salaa silmäyksen Rodolpheen hän näki, että runoilija
polttouhrinsa lopussa kiihkeästi suuteli Mimille kuulunutta yömyssyä ja
sitten pisti sen taskuunsa.
— Kas vain, pohti Marcel, — hän on yhtä kehno kuin minäkin.
Juuri kun Rodolphe aikoi poistua huoneeseensa pannakseen maata,
koputettiin hiljaa Marcelin ovelle.
— Kuka hemmetissä sieltä vielä tähän aikaan tulee? ihmetteli maalari.
Kun hän oli avannut oven, pääsi häneltä hämmästyksen huuto.
Tulija oli Mimi.
Kun huoneessa oli jokseenkin pimeä, ei Rodolphe aluksi tuntenut
rakastettuaan. Hän näki vain naishahmon ja luullen, että siinä oli joku
hänen ystävänsä tilapäisiä valloituksia, tahtoi hienotunteisesti lähteä
tiehensä.
— Häiritsenkö teitä? kysyi Mimi, joka oli jäänyt seisomaan kynnykselle.
Tämän äänen kuullessaan Rodolphe vaipui kuin salaman satuttamana
takaisin tuoliinsa.
— Hyvää iltaa, sanoi Mimi hänelle astuen lähemmäksi ja puristaen hänen
kättänsä, joka pysyi velttona.
— Mikä hitto teidät tänne ajoi? kysyi Marcel. — Ja vielä tähän aikaan?
— Minun on niin vilu, vastasi Mimi väristen. — Kävellessäni tästä
ohitse näin vielä valoa teillä ja tulin tänne, vaikka onkin jo näin
myöhä.
Hän tutisi yhä. Hänen äänessään oli omituinen kristallisointu, joka
kaikui Rodolphen sydämessä kuin kuolinkello ja täytti sen synkillä
aavistuksilla. Hän katseli nyt rakastettuaan tarkemmin. Siinä ei ollut
enää Mimi, vaan Mimin haamu.
Marcel siirsi kamiinan ääreen tuolin ja sijoitti Mimin siihen istumaan.
Mimi hymyili nähdessään iloisesti häilähtelevän liekin.
— Ah, kuinka hyvää se tekee, hän sanoi lämmittäen laihtuneita,
pakkasesta sinisiä käsiään. — Niin, herra Marcel... tiedättekö, miksi
tulin luoksenne?
— En aavistakaan, vastasi maalari.
— Tulin vain kysymään teiltä, voisitteko ehkä hankkia minulle huoneen
tässä samassa talossa. Minun täytyi muuttaa asunnostani, kun kaksi
kertaa jäin vuokran velkaa, enkä nyt tiedä, minne oikein joudun.
— Pahus, sanoi Marcel päätään pudistaen, — emme mekään ole varsin
hyvässä sovussa isäntämme kanssa, ja meidän suosituksemme pikemmin
vahingoittaisi kuin hyödyttäisi teitä.
— Mitä minun sitten on tehtävä? valitti Mimi. — En tosiaan tiedä, minne
voisin mennä.
— Ettekö siis enää olekaan varakreivitär? kysyi Marcel.
— Voi hyvä Jumala, en.
— Mutta mistä alkaen?
— Jo kaksi kuukautta sitten.
— Olette siis liiaksi vaivannut nuorta varakreiviä?
— En lainkaan, Mimi vastasi salaa vilkaisten Rodolpheen, joka oli
vetäytynyt huoneen pimeimpään nurkkaan, — minulla oli vain kohtaus
hänen kanssaan erään runon takia, joka koski minua. Me riitelimme,
ja sitten annoin hänelle matkapassin. Hän on pöyhkeä keltanokka eikä
mitään muuta.
— Mutta hän oli kuitenkin pukenut teidät aika somasti, mikäli osasin
arvioida, kun teidät viimeksi lapasin, sanoi Marcel.
— Niin, mutta ajatelkaahan vain, että hän lähtiessäni otti minulta
kaikki taas pois ja antoi tavarani, kuten myöhemmin sain kuulla,
huutokaupalla myytäväksi kurjassa ravintolassa, jonne hänen oli tapana
viedä minut päivälliselle. Hän on rikas, mutta sittenkin mahdottoman
saita ja tyhmä kuin hanhi. Hän ei sallinut minun juoda puhdasta viiniä,
ja perjantaisin minun täytyi paastota. Ja uskotteko, hän tahtoi
pakottaa minua käyttämään mustia villasukkia, koska ne muka likaantuvat
vähemmän kuin valkoiset! Ette voi kuvitella, kuinka saita hän oli! Hän
oli vähällä piinata minut kuoliaaksi, niin että todellakin olin kuin
kiirastulessa.
— Ja tietääkö hän nykyisen asemanne? kysyi Marcel.
— En ole häntä sen koommin nähnyt enkä haluakaan nähdä, vastasi Mimi.
— Minua ellottaa, kun vain ajattelenkin häntä. Mieluummin kuolisin
nälkään kuin pyytäisin häneltä yhtä ainoata souta.
— Mutta, Marcel jatkoi kuulusteluaan, — ette tietenkään ole ollut
yksin, sitten kun jätitte varakreivin?
— Olen kuin olenkin, herra Marcel, vastasi Mimi vilkkaasti. — Vakuutan
teille, että olen koettanut työllä ansaita toimeentuloni, mutta kun en
voinut kukkia tekemällä ansaita kylliksi, otin toisen ammatin ja istun
nyt maalareilla mallina. Ehkä teillä sattuu olemaan minulle työtä, hän
lisäsi iloisesti.
Rodolphe liikahti kiivaasti näistä viimeisistä sanoista. Mimi, joka yhä
salaa oli pitänyt häntä silmällä, huomasi sen ja jatkoi nopeasti:
— Niin, mutta näytän vain päätä ja käsiäni. Minulla on työtä aika
paljon ja saatavia vielä parista kolmesta paikasta. Ylihuomiseksi on
luvattu maksaa, niin että vain siihen asti tarvitsisin yösijaa. Heti
kun olen saanut palkkani muutan takaisin entiseen asuntooni. Kas, hän
sanoi sitten huomatessaan pöydällä vaatimattoman aterian, johon ystävät
tuskin olivat koskeneet, — syöttekö illallista?
— Ei, sanoi Marcel,— meidän ei ole nälkä.
— Silloinpa olette onnellisia, huomautti Mimi avosydämisesti.
Rodolphe tunsi näistä sanoista suurta tuskaa sydämessään. Hän antoi
Marcelille merkin, jonka toinen heti ymmärsi.
— No niin, Mimi, sanoi maalari, — kun kerran olette täällä, ottakaa
ateriaamme osaa. Saatte kuitenkin tyytyä siihen, mitä pöydällä on.
Olimme oikeastaan päättäneet viettää joulua pienillä kemuilla, mutta...
saimme sitten muuta ajattelemista.
— Silloinhan tulinkin oikeaan aikaan, vastasi Mimi luoden melkein
ahnaan katseen ruokiin. — En ole vielä syönyt päivällistä, kuiskasi
hän sitten maalarille, niin ettei sitä kuullut Rodolphe, joka puri
nenäliinaansa ollakseen puhkeamatta äänekkääseen nyyhkytykseen.
— Istu sinäkin tänne pöydän ääreen, Rodolphe, sanoi Marcel. — Syödään
kolmisin.
— Ei, kiitos, murahti runoilija jääden nurkkaansa.
— Olenko suututtanut teitä, Rodolphe, tulemalla tänne? kysyi Mimi
hellästi. — Pitääkö minun ehkä poistua?
— Ei, ei, Mimi, vastasi runoilija. — Minua vain surettaa, kun tällä
tavalla näen teidät jälleen.
— Se on oma syyni, Rodolphe, en valita kohtaloani. Mikä on tapahtunut,
se on tapahtunut, älkäämme ajatelko sitä enää. Ettekö voi olla
ystäväni, oltuanne aikaisemmin jotakin muuta? Voittehan, eikö totta?
Älkää siis enää olko pahoillanne, vaan istuutukaa kanssamme pöytään!
Mimi nousi tarttuakseen runoilijan käteen, mutta oli niin heikko, ettei
jaksanut astua askeltakaan, vaan vaipui takaisin tuoliin.
— Lämpö on huumannut minut, hän mutisi, — en voi pysyä pystyssä.
— Kas niin, Rodolphe, tulehan nyt seuraamme, kehotti Marcel.
Runoilija istuutui vihdoin pöytään, ja ateria alkoi. Mimi oli hyvin
iloinen.
Kun vaatimaton illallinen oli syöty, sanoi Marcel Mimille:
— Hyvä lapsi, emme voi hankkia huonetta teille tässä talossa.
— Sitten minun täytyy lähteä, Mimi vastasi ja koetti nousta.
— Ei, ei suinkaan, sanoi Marcel. — Voimmehan järjestää asian toisin.
Te saatte asua tässä minun huoneessani, ja minä majailen sillä aikaa
Rodolphen luona.
— Siitä on teille hankaluuksia, esteli Mimi. — Mutta äitiä ei kestä
kauan, vain kaksi päivää.
— Ei mitään hankaluuksia, ei mitään, vakuutti Marcel.
— On siis päätetty, että te jäätte tänne, ja Rodolphe ja minä nukumme
Rodolphen huoneessa. Niinpä hyvää yötä sitten, Mimi, nukkukaa makeasti.
— Kiitän teitä, sanoi Mimi ojentaen Marcelille ja Rodolphelle kätensä.
Molemmat valmistuivat lähtemään.
— Tahdotteko lukita oven? kysyi maalari ovelle tullessaan.
— Miksi? vastasi Mimi katsoen samassa Rodolpheen. — Minä en pelkää.
Kun ystävykset olivat kahden kesken viereisessä huoneessa, sanoi Marcel:
— No, mitä aiot tehdä?
— En tiedä, mutisi Rodolphe.
— Mitä turhia, mene sinä vain takaisin Mimin luo! Sanon sinulle, että
jos nyt menet, olette aamulla jälleen päässeet sovintoon toistenne
kanssa.
— Jos Musette olisi tuolla, mitä sinä tekisit? kysyi runoilija.
— Jos Musette olisi tuolla viereisessä huoneessa, vastasi Marcel, — no
niin, suoraan sanoen, ei kuluisi neljännestuntiakaan, ennen kuin olisin
hänen luonaan.
— Minäpä olen sitten lujempi kuin sinä, sillä minä jään tänne.
— Sen saamme nähdä, arveli Marcel, joka oli jo riisuutunut. — Kai
sinäkin panet maata?
— Tietysti, vastasi Rodolphe.
Mutta kun Marcel yöllä heräsi, huomasi hän Rodolphen sijan tyhjäksi.
Aamulla maalari koputti hiljaa Mimin ovelle.
— Sisään! vastasi Mimi ja antoi sitten hänelle merkin puhua hiljaa,
ettei Rodolphe heräisi. Runoilija istui nojatuolissa, jonka oli vetänyt
Mimin vuoteen luo, pää painuneena pielukselle, Mimin pään viereen.
— Näinkö te olette viettäneet yön? kysyi Marcel hämmästyneenä.
— Niin, vastasi nuori tyttö.
Äkkiä Rodolphe heräsi ja suudeltuaan Mimiä ojensi ihmettelevälle
maalarille kätensä.
— Menen nyt hankkimaan rahaa, että saamme aamiaista, sanoi hän sitten.
— Pidä sinä sillä aikaa Mimille seuraa.
— No? kysyi Marcel jäätyään yksin Mimin kanssa. — Mitä on teidän ja
Rodolphen välillä yöllä tapahtunut?
— Voi, hyvin surullisia asioita, vastasi Mimi. — Rodolphe rakastaa
minua vielä.
— Tiedän sen, vastasi maalari.
— Niin, te tahdoitte saada hänet irtaantumaan minusta, Marcel. Mutta
en ole teille siitä vihainen. Te olitte oikeassa. Olen tehnyt hänelle
paljon pahaa.
— Entä te? Rakastatteko tekin häntä vielä? kysyi Marcel.
— Oi, rakastanko häntä! huudahti Mimi pannen kätensä ristiin. — Sehän
juuri kiduttaa minua. Olen niin muuttunut, eikä siihen ole tarvittu
pitkää aikaa.
— No hyvä, kun hän rakastaa teitä ja te häntä ettekä kumpikaan voi olla
ilman toistanne, liittykää jälleen yhteen ja koettakaa kerrankin pysyä.
— Se on mahdotonta, vastasi Mimi.
— Miksi mahdotonta? kysyi Marcel. — Tosin olisi järkevämpää, että
eroaisitte ikipäiviksi, mutta teidän täytyisi olla tuhansien
peninkulmien jäässä toisistanne.
— Voi, pian olen vieläkin kauempana, huokasi Mimi.
— Mitä sillä tarkoitatte?
— Älkää puhuko siitä Rodolphelle mitään, Marcel, se surettaisi häntä
liiaksi... Minä poistun pian ainiaaksi.
— Mutta minne?
— Voi, Marcel, sanoi Mimi nyyhkyttäen, — katsokaa tänne!
Näin sanoessaan Mimi veti peitettä hieman syrjään ja näytti maalarille
kaulaansa, käsivarsiansa ja hartioitansa.
— Hyvä Jumala! huudahti taiteilija järkytettynä. — Lapsi raukka!
— Eikö totta, ystävä hyvä, minä en ole erehtynyt? Minä kuolen pian?
— Mutta kuinka te olette joutunut noin onnettomaan tilaan niin lyhyessä
ajassa?
— Ah, vastasi Mimi, — sen elämän jälkeen, jota olen jo kaksi kuukautta
viettänyt, tämä ei ole ollenkaan ihmeellistä. Itketyt yöt, kylmissä
ateljeissa vietetyt jäivät, huono ravinto, huoli, joka kalvoi
sydäntäni... Ja saatte tietää kaikki: tahdoin myrkyttää itseni juomalla
kloorivettä. Minut pelastettiin, mutta ei pitkäksi aikaa, kuten näette.
En ole oikeastaan koskaan ollut täysin terve. Mutta kaikki on omaa
syytäni. Jos olisin rauhassa pysynyt Rodolphen luona, ei tilani olisi
nyt tämmöinen. Nyt joudun vielä kerran hänen niskoilleen... mutta sitä
ei kestä kauan. Viimeinen vaate, minkä hän minulle lahjoittaa, on
valkoinen, ja siinä minut haudataan. Ah, Marcel, jospa tietäisitte,
kuinka vaikeata minun on ajatella, että minun täytyy kuolla! Rodolphe
tietää, että olen sairas. Toista tuntia hän istui eilen sanattomana
nähtyään kuihtuneet käsivarteni ja hartiani. Voi, hän ei enää tuntenut
Mimiänsä... eihän kuvastimenikaan enää tunne minua! Ja kuitenkin olin
niin sievä, ja hän rakasti minua niin suuresti. Voi, hyvä Jumala,
valitti Mimi painaen kasvonsa Marcelin käsiin, — minun täytyy jättää
teidät, ystävä-raukka, teidät ja Rodolphekin!
Kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä.
— Rohkeutta, Mimi, sanoi Marcel, — älkää joutuko epätoivoon. Paranette
kyllä. Siihen tarvitaan vain lepoa ja huolellista hoitoa.
— Ei, ei, vastasi Mimi, — minä käyn loppua kohden, tunnen sen. Minulla
ei ole enää voimia. Eilen tänne tullessani tarvitsin ainakin tunnin
portaiden nousemiseen. Jos olisin tavannut toisen naisen hänen luonaan,
olisin hypännyt alas ikkunasta. Mutta kun en enää ollut hänen luonaan,
olihan hän vapaa... kuitenkin olin varma siitä, että hän rakasti
yhä minua. Ja sen tähden, tässä Mimi puhkesi jälleen itkuun, — vain
sen tähden en tahtoisi niin pian kuolla. Mutta minä olen mennyttä,
auttamattomasti hukassa. Katsokaas, Marcel, meidän ystäväraukkamme
täytyy olla oikein hyvä ihminen, kun hän on ottanut minut taas vastaan
välittämättä kaikesta siitä pahasta, mitä olen hänelle tehnyt. Ah, hyvä
Jumala ei ole oikeudenmukainen, kun ei suo minulle aikaa hyvittääkseni
mitä olen Rodolphea vasttaan rikkonut. Hän ei aavista, missä tilassa
olen. En tahtonut, että hän asettuisi viereeni, sillä minusta tuntuu
kuin ruumismadot jo tavoittaisivat minua, ja niin olemme itkeneet
koko yön ja muistelleet menneitä aikoja. Ah, kuinka surullista on
huomata onni vasta takanansa, kun on mennyt ohitse sitä näkemättä!
Rintaani polttaa kuin tulessa, ja jos liikahdan, tuntuu kuin jäseneni
murtuisivat... Marcel, antakaahan vaatteeni tänne. Minä tahdon katsoa
korteista, saako Rodolphe rahaa vai ei. Tahtoisin vielä kerran syödä
teidän ja Rodolphen seurassa aamiaista kuten aikaisemmin olemme yhdessä
aterioineet... se ei voi olla minulle vahingollista, sillä Jumala
ei voi minua tehdä sairaammaksi kuin nyt olen. Näettekö, hän jatkoi
näyttäen Marcelille ensiksi nostamaansa korttia, — tässä on pata,
kuoleman väri... Ja risti, hän lisäsi iloisesti. — Rodolphe tuo rahaa!
Marcel ei tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa tämän onnettoman olennon
ennustellessa, kun hän omien sanojensa mukaan jo tunsi ruumismatojen
läheisyyden.
Tunnin kuluttua Rodolphe palasi, mukanaan Schaunard ja Colline.
Musiikkimiehellä oli kesäpalttoo yllään. Kohta kun hän oli kuullut
Mimin sairastavan, hän oli myynyt talvipalttoonsa voidakseen lainata
Rodolphelle rahaa. Colline oli omasta puolestaan käynyt myymässä
kirjojaan. Mieluummin hän tosin olisi luovuttanut toisen kätensä tai
jalkansa, mutta Schaunard oli saanut hänet uskomaan, ettei hänen
kätensä tai jalkansa ollut minkään arvoinen, ja niin hän sitten oli
päättänyt uhrata lempiteoksiaan.
Mimi koetti näyttää iloiselta tervehtiessään vanhoja ystäviään.
— Minä en ole enää pahankurinen, ja Rodolphe on antanut minulle
anteeksi. Jos hän tahtoo pitää minut vielä luonaan, vedän jalkaani
aamukengät ja panen päähäni huivin... minulle se on samantekevää. Sillä
silkki ja sametti ovat minun terveydelleni varmasti vahingollisia, hän
lisäsi sydäntäsärkevästi hymyillen.
Marcelin kehotuksesta oli Rodolphe lähettänyt hakemaan erästä
ystäväänsä, joka vastikään oli valmistunut lääkäriksi. Se oli sama
mies, joka oli ennen hoitanut pikku Francinea. Kun hän tuli, hänet
jätettiin yksin sairaan kanssa.
Rodolphe sai Marcelilta kuulla, missä vaarassa hänen rakastettunsa
henki oli. Kun lääkäri oli tutkinut Mimin, hän kääntyi Rodolphen
puoleen sanoen:
— Ette voi mitenkään pitää sairasta täällä. Vain ihme voisi hänet
pelastaa. Hänet on siis vietävä sairaalaan. Minä järjestän niin, että
hän pääsee Pitiéhen. Sen sairaalan alilääkäri on tuttaviani ja valvoo
kyllä, että sairas saa huolellista hoitoa. Jos hän jää tänne teidän
luoksenne, on hän viikon kuluttua vainaja.
— En uskalla ehdottaa hänelle sairaalaan menoa, «anoi Rodolphe.
— Olen jo puhunut siitä hänelle, vastasi lääkäri, — ja hän suostuu.
Huomenna aamulla lähetän teille todistuksen, jolla hän pääsee Pitiéhen.
— Niin, rakas ystävä, sanoi Mimi Rodolphelle, — lääkäri on oikeassa.
Ette voisi hoitaa minua täällä. Sairaalassa minut ehkä parannetaan.
Toimittakaa minut siis sinne. Voi, tiedätkö, minulla on nyt niin suuri
halu elää, että mielelläni suostuisin pitämään toista kättäni tulessa,
jos toinen saisi eloni loppupäivät levätä sinun kädessäsi. Mutta
käythän minua usein katsomassa. Älä ole pahoillasi, saan siellä hyvää
hoitoa, lääkäri lupasi sen minulle. Sairaalassa syödään kananpoikia,
ja siellä on myös lämmintä. Sillä aikaa kun minä olen siellä, sinä
teet työtä ansaitaksesi rahaa, ja kun olen parantunut, tulen takaisin
ja jään luoksesi. Minä olen nyt hyvässä toivossa, ja tietysti saan
myös takaisin entisen kauneuteni. Jo siihen aikaan, jolloin en vielä
lainkaan tuntenut sinua, olin kerran hyvin sairas ja paranin kuitenkin.
Mutta silloin en ollut onnellinen, ja minun olisi ollut parasta kuolla.
Nyt, kun olen löytänyt jälleen sinut ja kun voimme olla onnellisia, nyt
minut varmasti koetetaan saada terveeksi ja itsekin koetan parhaani
mukaan taistella tautia vastaan. Lupaan niellä kaikki ilkeät lääkkeet,
joita minulle määrätään, ja kuolema voi ainoastaan väkisin temmata
minut sinulta. Anna tänne kuvastimeni, sillä minusta tuntuu kuin saisin
jälleen väriä. Tosiaankin, jatkoi hän tarkastellen kuvaansa, — kaunis
ihonvärini näyttää tulevan takaisin. Ja käteni, näetkö, ovat yhä vielä
sievät. Suutele niitä vielä kerran, Rodolphe, eikä se varmasti olekaan
viimeinen kerta.
Mimi kietoi kätensä rakastettunsa kaulaan ja hänen hiuksensa valahtivat
Rodolphen kasvojen yli.
Schaunard ja Colline aikoivat poistua, mutta sairas pyysi hartaasti,
että he viettäisivät tämän illan hänen vuoteensa vieressä.
— Koettakaa saada minut iloiseksi, hän sanoi, — sillä ilo on paras
lääkkeeni. Sairauteeni onkin syynä se kreivitomppeli. Ajatelkaahan,
minun piti hänen luonaan opiskella oikeinkirjoitusta! Mitä minä sillä
olisin tehnyt? Ja hänen ystävänsä, voi minkälaista seuraa! Kuin
kanatarha, jossa varakreivi itse pöyhkeili kukkona. Hän nimikoi itse
paitansa. Jos hän menee naimisiin, hän synnyttää itse lapsensa.
Ei mikään voisi olla järkyttävämpää kuin tämä iloisuus, joka ikään
kuin oli jäänyt eloon ruumiin kuoltua. Boheemit saattoivat töin tuskin
pidättää kyyneleitään ja jatkaa keskustelua samaan leikilliseen sävyyn
kuin onneton Mimi, jonka käärinliinaa kohtalo niin kiireesti kutoi.
Seuraavana aamuna Rodolphe sai sairaalalipun. Kun Mimi ei enää jaksanut
kävellä, täytyi hänet kantaa vaunuihin. Vaunujen tärinä tuotti hänelle
suurta tuskaa. Mutta se, mikä naisessa viimeksi kuolee, keimailuhalu,
voitti vielä nämä tuskat. Mimi käski matkalla pysähdyttää pari
kolme kertaa muotikauppojen kohdalle voidakseen tarkastella niiden
näyteikkunoita.
Kun hänet vihdoin oli viety siihen saliin, joka oli merkitty lippuun,
alkoi hänen sydäntänsä ahdistaa, kuin raskas kivi olisi pantu sitä
painamaan. Sisäinen ääni kuiskasi hänelle, että hän joutuisi päättämään
päivänsä näiden alastomien, kolkkojen seinien sisäpuolella. Kaikin
voimin hän koetti kuitenkin salata sitä synkkää vaikutelmaa, jonka oli
ensi silmäyksellä saanut.
Päästyään vuoteeseen Mimi syleili Rodolphea viimeisen kerran ja sanoi
jäähyväiset, pyytäen häntä tulemaan seuraavana sunnuntaina, jona
päivänä vieraat saivat sairaalassa käydä.
— Täällä tuoksuu niin pahalta. Tuo minulle kukkia mukanasi,
orvokkeja... niitähän on vielä.
— Kyllä tuon, vastasi Rodolphe, — jää hyvästi... ensi sunnuntaihin siis.
Ja hän veti sitten vuodeverhot kiinni. Mutta kun Mimi kuuli
rakastettunsa askelien loittonevan, hänet valtasi äkkiä melkein houriva
mielenliikutus. Hän työnsi rajusti verhot syrjään, kurotti itseään Ulos
vuoteesta ja huusi tukahtuneella äänellä:
— Rodolphe, ota minut mukaasi! Minä tahdon pois täältä!
Sairaanhoitajatar kiiruhti paikalle ja koetti rauhoittaa häntä.
— Oh, oh, voihki Mimi,— minä, minä kuolen täällä!
Sunnuntaiaamuna, jolloin piti mennä sairaalaan Rodolphe muisti
luvanneensa tuoda Mimille orvokkeja. Runollisen taikauskon vallassa hän
lähti siis rumasta ilmasta huolimatta jalkaisin Aulnayn ja Fontenayn
metsiin, joissa niin usein oli Mimin seurassa käynyt, poimiakseen itse
ne kukat, joita hänen rakastettunsa oli pyytänyt tuomaan. Seutu, joka
muuten on niin eloisa ja kaunis, kun kesäpäivien aurinko paistaa, oli
nyt äänetön ja autio. Kaksi tuntia hän vaelteli lumisissa pensastoissa
kaivellen pienellä kepillään tiheikköjä, kunnes vihdoin löysi muutamia
orvokkeja juuri siinä metsikön osassa, joka päättyy Plessisin
lammikkoon ja joka oli ollut heidän mielipaikkojaan huviretkillä.
Palatessaan Rodolphe meni Châtillonin kautta ja kohtasi siellä
kirkkotorin luona kastesaattueen, ja saattovieraiden joukossa oli muuan
hänen ystävänsä, joka yhdessä erään oopperalaulajattaren kanssa oli
kutsuttu kummiksi.
— Mitä ihmettä sinä täällä teet? kysyi ystävä hämmästyneenä nähdessään
Rodolphen.
Runoilija kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut.
Nuori mies oli myös tuntenut Mimin ja tunsi syvää liikutusta
kuullessaan Rodolphen kertomuksen. Hän pisti kätensä taskuun ja veti
sieltä pussillisen makeisia, antoi pussin Rodolphelle ja sanoi:
— Viekää tämä Mimi-raukalle ja myöskin terveiseni ja sanokaa, että käyn
pian häntä katsomassa.
— Jos aiotte niin tehdä, pitää teidän kiirehtiä, muuten voitte saapua
liian myöhään, vastasi Rodolphe poistuessaan.
Kun runoilija tuli sairaalaan, lensi Mimi, joka ei enää jaksanut
liikahtaakaan, katseellaan häntä vastaan.
— Ah, siinähän ovat kukkanikin! hän huusi hymyillen tyytyväisenä.
Rodolphe kertoi hänelle retkestään siihen seutuun, joka oli ollut
heidän rakkautensa paratiisi.
— Rakkaat kukat, sanoi Mimi suudellen orvokkeja.
Myös makeiset tuottivat hänelle iloa.
— Minua ei siis vielä ole kokonaan unohdettu, sanoi hän. — Ah, kuinka
hyviä te olette, te nuoret ihmiset Kaikki ystäväsi ovat minulle
rakkaita, Rodolphe kultani.
Tätä tapaamista saattoi sanoa melkein iloiseksi. Myös Colline ja
Schaunard olivat saapuneet. Sairaanhoitajattaren täytyi lopulta tulla
ilmoittamaan seuralle, että vierailuaika oli mennyt umpeen.
— Jääkää hyvästi! sanoi Mimi. — Torstaihin siis! Mutta tulkaa oikein
varhain.
Kun Rodolphe seuraavan päivän iltana tuli kotiin, odotti häntä siellä
kirje nuorelta alilääkäriltä, jolle hän oli sairasta erikoisesti
suositellut. Kirje sisälsi vain muutamia rivejä:
— Ystäväni, minun on ilmoitettava teille surullinen sanoma: n:o 8 on
kuollut. Mennessäni tänä aamuna salin läpi, näin vuoteen olevan tyhjän.
Rodolphe vaipui istumaan tuolille, mutta yksikään kyynel ei kostuttanut
hänen polttavia silmiään. Myöhemmin saapui Marcel ja tapasi hänet
yhä vielä tylsänä ja jäykkänä istumassa paikallaan. Lopulta Rodolphe
viittasi kirjeeseen.
— Tyttö-raukka, sanoi Marcel.
— Omituista, huomautti Rodolphe, — minä en tunne mitään. Sammuikohan
ehkä rakkauteni silloin, kun sain tietää, että Mimin täytyi kuolla?
— Kuka tietää! mutisi maalari.
Mimin kuolema herätti boheemien kesken syvää surua.
Viikkoa myöhemmin Rodolphe kohtasi saman nuoren lääkärin, joka oli
ilmoittanut hänelle Mimin kuolleen.
— Pyydän anteeksi, että olen liiallisella hätiköimisellä tuottanut
teille sellaista tuskaa, sanoi lääkäri runoilijalle.
— Mitä tarkoitatte? kysyi Rodolphe hämmästyneenä.
— Mitä?... Ettekö tiedä? Ettekö ole häntä sitten ollenkaan nähnyt?
— Ketä? huusi Rodolphe.
— Häntä... Mimiä.
— Mitä? sopersi Rodolphe kalveten.
— Taannoin erehdyin, selitti lääkäri. — Kun kirjoitin teille,
olin joutunut erehdyksen uhriksi. En ollut kahteen päivään käynyt
sairaalassa ja kun kolmantena menin sinne, lapasin Mimin vuoteen
tyhjänä. Kysyin sisarelta, minne sairas oli joutunut, ja sain
vastauksen: 'Hän kuoli yöllä'. Asianlaita oli kuitenkin näin: minun
poissaollessani oli Mimi siirretty toiseen saliin ja toiseen vuoteeseen
ja vuode numero kahdeksan oli annettu eräälle, joka vielä samana
päivänä kuoli. Erehdykseni käy siten ymmärrettäväksi. Päivää myöhemmin
tapasin Mimin toisessa salissa. Teidän poissaolonne oli saattanut hänet
hyvin vaikeaan tilaan. Hän antoi minulle kirjeen teille jätettäväksi ja
lähetin sen heti teidän asuntoonne.
— Voi, hyvä Jumala! huudahti Rodolphe, — saatuani tietää, että Mimi oli
kuollut, en ole lainkaan käynyt kotona, vaan nukkunut ystävieni luona.
Mimi elää siis vielä? Taivaan Jumala, mitä ihmettä hän ajatteleekaan,
kun en ole tullut? Tyttöraukka, tyttöraukka! Kuinka hän voi? Milloin
olette hänet viimeksi nähnyt?
— Aamulla pari päivää sitten. Hänen tilansa ei ole pahentunut eikä
parantunut, mutta hän on teidän takianne kovin levoton... hän pelkää
teidän sairastuneen.
— Viekää minut heti Pitiéhen. Minun täytyy nähdä hänet
— Odottakaa tässä hetkinen, sanoi lääkäri, kun he olivat tulleet
sairaalan ovelle, — minun pitää ensin pyytää johtajalta lupaa päästää
teidät sisälle.
Rodolphe odotti neljännestunnin sairaalan eteisessä. Sitten nuori
lääkäri palasi, tarttui runoilijan käteen ja sanoi surullisena:
— Otaksukaa, rakas ystävä, että kirje, jonka viikko sitten lähetin,
puhui totta.
— Mitä, voihkaisi Rodolphe horjuen ja nojautuen seinää vasten. — Mimi
on siis...
— Tänä aamuna... kello neljä.
— Viekää minut sisälle, jotta saan vielä kerran nähdä hänet, pyysi
Rodolphe.
— Hän ei ole enää siellä, vastasi lääkäri. Ja osoittaen suuria
katettuja vaunuja erään piharakennuksen edessä, jonka ovessa näkyi
nimikilpi: _Ruumishuone_, hän lisäsi:
— Hän on jo vaunuissa.
Siellä oli todellakin ruumisvaunut, joissa ruumiita vietiin
yhteishautaan, ellei kukaan omainen ollut saapunut huolehtimaan
hautauksesta.
— Jääkää hyvästi, sanoi Rodolphe lääkärille.
— Saatanko teitä? kysyi lääkäri huolestuneena.
— Ei tarvitse, vastasi Rodolphe, poistuen hitaasti. Kaipaan
yksinäisyyttä.