I
Ensi päivinä lopullisesti erottuaan Mimistä, joka oli jättänyt
Rodolphen noustakseen varakreivi Paulin vaunuihin, runoilija oli
koettanut huumata itseään ottamalla uuden rakastajattaren.
Tämä uusi lemmitty oli se vaalea kaunotar, jonka vuoksi hän oli
pukeutunut Romeoksi eräänä hulluttelujen ja paradoksien päivänä.
Mutta suhde, jonka toinen oli solminut äkäpäissään ja toinen
pelkästä oikusta, ei tietenkään voinut kestää kauan. Julia oli
sittenkin vain kevytkenkäinen tyttö, joka osasi ulkoa naismetkujen
aapisen ja oli kyllin älykäs huomatakseen toisten mielijohteet ja
käyttääkseen niitä hyväkseen. Muuten hänellä oli sydäntä vain sen
verran, että hän tunsi pahoinvointia liiasta syömisestä. Sitä paitsi
hän oli rajattoman omahyväinen ja keimaileva, niin että jos hänen
rakastettunsa esimerkiksi olisi taittanut jalkansa, olisi se häntä
huolettanut vähemmän kuin jokin puute hänen puvussaan tai hatussaan.
Keskinkertaisena kauneudeltaan, arkipäiväisenä olentona ja jo
syntyessään huonojen vaistojen tyyssijana hän oli kuitenkin eräiltä
puoliltaan ja eräinä hetkinään viettelevä. Hän huomasi pian että
Rodolphe oli ottanut hänet vain voidakseen hänen avullaan unohtaa
edellisen rakastettunsa, mutta juuri Julian rinnalla kävi Mimin muisto
runoilijan sydämessä entistä elävämmäksi.
Kerran Julia puheli runoilijastaan eräälle lääketieteen ylioppilaalle,
joka jo jonkin aikaa oli häntä liehitellyt.
— Pienokaiseni, vastasi ylioppilas hänelle, — tuo mies käyttää teitä,
kuten käytetään tulikiveä haavoja parantamaan... hän tahtoo teillä
lääkitä sydäntänsä. Teette siis väärin, kun turhanpäiten pelkäätte
pientä uskottomuuden oikkua.
— Ha haa! nauroi Julia, — oikeinko tosiaan uskotte minun arastelevan?
Ja vielä samana iltana hän antoi ylioppilaalle todistuksen siitä, että
asian laita oli päinvastoin.
Erään niin sanotun ystävän avulla, joka ei mistään hinnasta tahdo
salata uutista, jos arvaa sen loukkaavan toista, Rodolphe sai asiasta
vihiä ja käytti sitä hyväkseen purkaakseen tämän väliaikaisen
rakkaussuhteensa.
Hän eristäytyi sitten täydelliseen yksinäisyyteen, jossa häntä pian
alkoivat vaivata kaikki ikävyyden yölepakot. Hän kutsui avuksi tytön,
mutta turhaan. Joka ilta puserrettuaan yhtä monta pisaraa hikeä
kuin oli tuhlannut mustetta hän sai kirjoittaneeksi parikymmentä
riviä, joissa kulunut ajatus väsyneenä kuin Vaeltava juutalainen ja
kirjallisiin ryysyihin ja lainatavaraan vaatetettuna tanssi kömpelösti
paradoksin ohuella nuoralla. Uudestaan lukiessaan näitä rivejä
Rodolphe tyrmistyi kuten ihminen, joka näkee nokkosia kasvavan lavassa,
vaikka on luullut siihen kylväneensä ruusuja. Hän repi rikki paperin,
johon oli tuhertanut moisia typeryyksiä, ja polki sitä raivoissaan.
— Niinpä niin, hän sanoi lyöden rintaansa sydämen kohdalle. — Kieli on
katkennut. Alistukaamme kohtaloon.
Ja kun kaikkia hänen kirjallisia yrityksiään pitkät ajat seurasi
sama pettymys, hänet pian valtasi se heikkous ja hervottomuus,
joka voi järkyttää voimakkaimmankin itseluottamuksen ja tylsyttää
pirteimmänkin hengen. Eikä tosiaan mikään ole niin pelottavaa kuin
yksinäiset taistelut, joita joskus sukeutuu itsepintaisen taiteilijan
ja vastaanhangoittelevan taiteen välillä, ei mikään järkyttävämpää kuin
ne milloin rukoilevat, milloin käskevät huudot, joilla luomisintoinen
taiteilija kutsuu ylenkatseellista tai pakenevaa runotarta.
Kauheimmatkaan sieluntuskat, syvimmätkään sydämenhaavat eivät tuota
sellaisia kärsimyksiä, kun saa tuntea maltittomuuden ja epäilyksen
hetkinä, jotka niin usein vaivaavat taiteen vaaralliselle alalle
antautuneita.
Näitä rajuja puuskia seurasi tuskallinen lamaannus. Tuntikausia saattoi
Rodolphe silloin istua tylsänä ja liikkumattomana kuin kivi. Kyynärpäät
nojasivat pöytään, silmät tuijottivat jäykkinä lampun valaisemalle
paperille, »taistelukentälle», jolla hänen henkensä joka päivä kärsi
tappion kynän väsyessä ajamaan takaa saavuttamatonta aatetta, ja hän
näki haaveellisia ilmestyksiä taikalyhtykuvien kaltaisina, joilla
lapsia huvitetaan, hitaasti siirtymässä silmiensä ohitse, valaisten
hänelle menneen elämän tapauksia. Siinä tulivat ensiksi työn ja toimen
päivät, jolloin jokainen tunti vaati jonkin velvollisuuden täyttämistä,
sitten opinnoille omistetut yöt, jolloin runotar piti hänelle seuraa,
kirkastaen lumollaan hänen yksinäistä ja kärsivällisesti kestettyä
köyhyyttään. Ja kateellisena hän ajatteli sitä ylpeätä itsetuntoa,
joka ennen oli häntä elähdyttänyt, kun hän oli saanut jonkin ottamansa
tehtävän valmiiksi.
— Oh, huusi hän, — ei mikään vedä vertoja sinulle, ei mikään voita
sinua, joka hyvin suoritetun työn jälkeen laskeudut sieluun, sinua
suloinen uupumus, joka teet joutilaisuuden patjan kaksin verroin
suloiseksi. Ei turhamaisuuden tyydytys eikä kuumeinen, salaperäisten
vuodekomerojen kätkössä nautittu aistihurma, ei mikään vedä vertoja
rehelliselle tyynelle ilolle, oikeutetulle itsetyytyväisyydelle, jonka
työ antaa tekijälleen ensi palkintona.
Hän kiinnitti katseensa uudelleen näkyihin, jotka jatkoivat kulkuaan,
ja nousi niiden mukana kuusi kerrosta ylös kaikkiin ullakkokamareihin,
joissa oli seikkailevan elämänsä aikana asunut ja jonne runotar, hänen
siihen aikaan ainoa, uskollinen ja alati läsnäoleva lemmittynsä, oli
häntä seurannut, hyvin viihtyen kurjuudessa, koskaan keskeyttämättä
toivehikasta lauluaan. Mutta sitten kohosi äkkiä tähän hiljaiseen,
rauhalliseen kolkkaan naisen hahmo, ja nähdessään naisen astuvan
sinne, missä oli itse tähän asti ollut yksin valtiattarena, runotar
poistui murheellisena, luovuttaen paikkansa vastatulleelle, jonka
arvasi kilpailijakseen. Hetkisen ajan runoilija epäröi, näyttäen
katseellaan pyytävän runotarta jäämään, samalla kun houkuttelevalla
kädenliikkeellä kutsui vierasta. Kuinka hän olisikaan voinut torjua
viehättävää olentoa, joka tuli hänen luokseen nuoruuden ja kauneuden
viehkeässä loisteessa, jolla oli soma pikku suu ja ruusuiset huulet
ja joka puhui niin yksinkertaista ja kuitenkin rohkeata kieltä,
lupauksen sanoja. Kuinka hän olisi voinut työntää luotaan pienen,
valkoisen, sinisuonisen kätösen, joka hyväillen ojentui häntä kohti?
Kuinka hän olisi voinut huutaa karkotuskäskyn näille kahdeksalletoista
kukkivalle vuodelle, joiden pelkkä läsnäolo jo täytti huoneen ilon ja
nuoruuden palsamituoksulla? Kaiuttihan tuo olento suloisella, vienosti
väräjävällä äänellään kiusauksen ihanaa laulua. Kauniilla, loistavilla
silmillään hän sanoi niin selvästi: »Minä olen rakkaus!» ja huulillaan,
joilla suudelma kukki: »Minä olen nautinto!» samoin kuin koko
olemuksellaan: »Minä olen onni!» että Rodolphe joutui hänen lumoihinsa.
Eikö tämä nuori tyttö ollut myös elävää, ruumiillistunutta runoutta?
Eivätkö juuri hänen ansiotaan olleet innoituksen raikkaimmat hetket?
Eikö hän ollut usein sytyttänyt ihastusta, joka kohotti niin korkealle
ihanteitten piiriin, että maa katosi näkyvistä? Ja vaikka olikin
pitänyt paljon kärsiä hänen tähtensä, niin eikö tämä kärsimys ollut
sovitusta niistä äärettömistä riemuista, joita nuori tyttö oli tuonut?
Eikö se ollut tavallinen kosto kohtalon puolelta, joka ei kenellekään
kuolevaiselle suo häiriintymätöntä onnea? Kun kristinusko antaa
anteeksi niille, jotka ovat paljon rakastaneet, suo se heille tämän
anteeksiannon vain sen tähden, että he ovat myös paljon kärsineet,
ja vasta kyynelkasteen kautta maallinen rakkaus tulee jumalalliseksi
intohimoksi.
Kuten joskus voi hurmautua jo kauan sitten kuihtuneiden ruusujen
tuoksusta, samoin Rodolphe hurmaantui muistellessaan entistä elämäänsä,
jolloin jokainen päivä toi mukanaan uuden elegian, järkyttävän
draaman tai naurettavan pilan. Hän eli hengessään vielä kerran kaikki
merkillisen rakkautensa eri vaiheet kuherruskuukaudesta kotoisiin
myrskyihin asti, jotka olivat syynä heidän lopulliseen eroonsa. Hän
palautti mieleensä entisen rakastettunsa viekkaat kepposet ja toisti
hänen leikkipuheensa. Rodolphe näki rakastettunsa liehuvan heidän pikku
asunnossaan lempilauluansa hyräillen, aina iloisena, aina huolettomana,
sekä hyvinä että pahoina päivinä. Ja lopuksi hänen täytyi myöntää,
että järki on rakkausasioissa aina väärässä. Mitä hän oikeastaan tällä
erolla oli saavuttanut?
Tosin Mimi petti häntä heidän yhteiselämässään... mutta tieto siitä oli
hänen oma vikansa. Miksi hän näki niin paljon vaivaa saadakseen sen
tietää, miksi alati vaani hankkiakseen todistuksia ja tällä tavalla
itse teroitti tikarin, joka lävisti hänen sydämensä? Eikö Mimi osannut
hätätilassa taitavasti todistaa, että hän oli erehtynyt? Ja lisäksi,
kenen kanssa tai millä Mimi osoitti hänelle uskottomuutta? Enimmäkseen
jollakin huivilla tai hatulla... siis esineillä, mutta ei ihmisten
kanssa. Ja oliko hän saanut sen rauhan ja levon, jota tästä erosta
oli toivonut? Ei, hän oli kaikkea muuta kuin levollinen. Ennen hän
saattoi ainakin purkaa tuskansa, puhjeta soimauksiin ja moitteisiin
ja osoittaa, kuinka hän kärsi, ja herättää sääliä Mimissä, joka oli
näihin kärsimyksiin syypää. Nyt hänen sitä vastoin täytyi sulkea tuska
sydämeensä. Hänen mustasukkaisuutensa oli muuttunut raivoksi, sillä
aikaisemmin hän saattoi epäillessään ainakin estää Mimiä menemästä ja
pitää häntä silmällä, mutta nyt hänen oli pakko nähdä, kuinka Mimi
käveli rakastettunsa taluttamana kadulla varmaankin onnellisena,
menossa johonkin huviin.
Tätä surkeaa tilaa kesti kolmisen kuukautta. Sitten Rodolphe vähitellen
rauhoittui. Sillä välin tuli Marcelkin, joka oli paljon matkustellut
saadakseen Musetten haihtumaan mielestään, takaisin Pariisiin ja
asettui uudelleen asumaan yhteen runoilijansa kanssa, niin että he
saattoivat lohduttaa toisiaan.
Kun Rodolphe eräänä sunnuntaina käveli Luxembourg-puiston halki, Mimi
tuli häntä vastaan hyvin hienosti pukeutuneena, matkalla tanssiaisiin.
Hän nyökkäsi ohimennessään, ja Rodolphe vastasi siihen kohteliaasti
tervehtien. Tämä kohtaaminen pisti Rodolphen sydämeen, mutta hänen
liikutuksensa oli vähemmän tuskallinen kuin muulloin. Harhailtuaan
jonkin aikaa puistossa hän palasi kotiin. Saapuessaan myöhään illalla
Marcel tapasi hänet työssä.
— Mitä! huusi maalari kurkistaen ystävänsä olkapään yli, — sinä olet
työssä... ja päällepäätteeksi runon teossa!
— Niin kuin näet, vastasi Rodolphe iloisesti. — Pikku kapine ei ole
rinnassani vielä ihan kuollut Istun tässä jo neljättä tuntia... olen
saanut takaisin entisten aikojen innoituksen. Tapasin Mimin!
— Niinkö! sanoi Marcel hieman levottomana. — Ja millä kannalla te kaksi
nyt olette?
— Älä ollenkaan pelkää. Olemme vain tervehtineet toisiamme... ei muuta.
— Todellako?
— Ihan totta. Meidän kesken on kaikki ainaiseksi lopussa, sen tunnen.
Mutta jos voin jälleen tehdä työtä, annan hänelle mielelläni anteeksi.
— Mutta miksi kirjoitat hänelle runoja, jos kerran välinne ovat
lopussa? kysyi maalari, joka oli lukenut Rodolphen kirjoittamat rivit.
— Mitä sillä on väliä? vastasi runoilija. — Minä otan runoni sieltä,
mistä löydän.
Viikon päivät Rodolphe työskenteli pikku runoelman kimpussa. Kun se oli
valmis, hän luki sen Marcelille, joka ilmaisi olevansa saavutukseen
tyytyväinen ja kehotti Rodolphea käyttämään jälleen elpynyttä
runosuontaan muihinkin tehtäviin.
— Sillä eihän kannattanut, lisäsi hän, — hylätä Mimiä, jos sinä aina
tahdot elää hänen haamunsa kanssa. Mutta, hän jatkoi hymyillen, —
tekisin kuitenkin paremmin, jos jättäisin muut rauhaan ja saarnaisin
itselleni enkä muille, sillä minun sydämeni on vielä täynnä Musettea.
No, luulen sentään, että kerran lakkaamme olemasta nuoria emmekä viitsi
tavoitellakaan riivattuja tyttöheilakoita.
— No no, sanoi Rodolphe, — eihän meidän tarvitse nuoruudelle antaa
matkapassia.
— Se on totta, vastasi Marcel, — ja kuitenkin on päiviä, jolloin
tahtoisin olla arvokas vanhus, Instituutin jäsen, useiden rintamerkkien
omistaja ja turvassa kaikilta tämän maailman Musetteilta. Ja vieköön
minut piru, jos koskaan niitä kaipaisin. Entä sinä, lisäsi hän nauraen,
— haluaisitko sinäkin saada kuusikymmentä vuotta niskoillesi?
— Haluaisin tänään mieluummin saada kuusikymmentä frangia, vastasi
Rodolphe.
Muutamia päiviä myöhemmin Mimi tuli varakreivi Paulin seurassa erääseen
kahvilaan. Sattumalta hän otti pöydältä käteensä aikakauskirjan
ja löysi siitä painettuna Rodolphen viimeksi kirjoittaman runon,
jossa kaihoten, mutta samalla vapautunein mielin esitettiin heidän
lemmentarinansa eri vaiheineen.
— Kas vain, hän huudahti nauraen, — entinen rakastajani panettelee
minua lehdissä!
Mutta luettuaan runon hän katseli ääneti ja uneksivana eteensä.
Varakreivi Paul arvasi hänen ajattelevan Rodolphea ja koetti kääntää
hänen huomionsa muualle.
— Ostan sinulle korvarenkaat, hän sanoi.
— Niin, vastasi Mimi, — teillä on rahaa, teillä.
— Ja italialaisen olkihatun, jatkoi Paul.
— Ei, sanoi Mimi, — jos tahdotte minua ilahduttaa, ostakaa minulle tämä.
Ja hän osoitti vihkoa, josta oli lukenut Rodolphen runon.
— En ikinä! vastasi varakreivi äreästi.
— Hyvä, sanoi Mimi kylmästi. — Ostan sen itse rahoilla, jotka itse
ansaitsen. Ja parempi onkin, etten käytä siihen teidän rahojanne.
Ja Mimi tuli tosiaan kahdeksi päiväksi takaisin ateljeehen, jossa ennen
oli työskennellyt kukkien valmistajana, ja ansaitsi siellä vihkon
ostamiseen tarvittavan summan. Sitten hän opetteli Rodolphen runon
ulkoa ja lausui sen varakreivi Paulia kiusatakseen melkein joka päivä
ystävilleen.