II

Kuten Marcel oli sanonut, Rodolphe näytti täydellisesti parantuneen

rakkaudestaan, ja kolme tai neljä päivää eron jälkeen hänen nähtiin

ilmestyvän näyttämölle perinjuurin muuttuneena. Hän oli pukeutunut

niin aistikkaasti, ettei hänen oma kuvastimensa enää tuntenut

häntä. Ei mikään näyttänyt hänessä antavan aihetta pelkoon, että hän

syöksyisi tyhjyyden kuiluun, mitä Mimi sääliä teeskennellen koetti

kaikille uskotella. Rodolphe oli tosiaan ihan rauhallinen. Kasvojansa

värähdyttämättä hän kuunteli kaikkia niitä juttuja, joita hänelle

kerrottiin hänen rakastettunsa uudesta, ylellisestä elämästä. Erään

naisuskottunsa avulla, joka melkein joka ilta voi tavata Rodolphen,

Mimi piti huolta siitä, että tällaiset puheet tulivat Rodolphen korviin.

— Mimi on hyvin onnellinen varakreivi Paulin kanssa, kerrottiin

runoilijalle, — ja näyttää olevan suorastaan hullaantunut häneen. Vain

yksi asia tuottaa hänelle levottomuutta. Hän pelkää, että te ehkä

yrittäisitte vainota häntä ja häiritä hänen rauhaansa, mikä muuten

olisi teille kovin vaarallista, sillä varakreivi jumaloi rakastettuaan

ja on käynyt kaksi vuotta miekkailukoulua.

— Vai niin, vastasi Rodolphe, — levätköön Mimi rauhassa, minulla

ei ole pienintäkään halua kaataa etikkaa hänen kuherruskuukautensa

hunajaveteen. Ja hänen nuori rakastajansa saa rauhassa ripustaa

miekkansa naulaan. En missään nimessä tahdo saattaa päiviltä nuorta

ritaria, jolla on vielä onni saada elää harhakuvitelmien lumoissa.

Mimi sai tietenkin kuulla, kuinka rauhallisesti hänen entinen

rakastettunsa otti vastaan nämä jutut, eikä hän omasta puolestaan

unohtanut huomauttaa hartioitaan kohauttaen:

— Hyvä, hyvä, saadaanpa piankin nähdä, mitä tästä kaikesta tulee.

Enemmän kuin kaikki muut oli kuitenkin Rodolphe itse ihmeissään tästä

äkillisestä tyyneydestään, joka tavallisia surun ja alakuloisuuden

väliasteita sivuuttaen oli seurannut vielä muutamia päiviä sitten hänen

sisässään raivonnutta myrskyä. Unohdus, joka saapuu niin hitaasti,

varsinkin onnettomasti rakastuneille, se unohdus, jota he äänekkäästi

huutavat luokseen ja vielä äänekkäämmin koettavat torjua luotaan, jos

se lähestyy, tämä katkera lohduttaja oli äkkiä ja odottamatta vallannut

Rodolphen sydämen. Ennen niin kiihkeästi rakastetun naisen nimi voitiin

nyt mainita hänelle sen herättämättä mitään kaikua hänen sielussaan.

Kummallista, Rodolphe pystyi kyllä muistiinsa palauttamaan elämänsä

kaukaisimpiakin tapahtumia ja henkilöitä, joiden kanssa aikoinaan oli

joutunut kosketuksiin tai joilla oli ollut häneen vaikutusta, mutta

ei voinut, kuinka ponnistelikin, neljä päivää eron jälkeen tarkasti

muistaa rakastettunsa kasvonpiirteitä, Mimiä, joka oli haurailla

kätösillään ollut vähällä murskata hänen elämänsä. Hänen muististaan

oli tyyten häipynyt se säteilevä katse, jonka lumoissa hän niin usein

oli uinahtanut, eikä hän myöskään voinut muistaa sen äänen sointua,

jonka kiukku tai hellä hyväily oli hurmannut häntä.

Eräänä iltana hänet tapasi sattumalta muuan hänen runoilijatuttavansa,

joka Mimin lähdön jälkeen ei ollut häntä nähnyt. Rodolphe näytti

vaivaavan päätänsä jollakin pulmalla ja käveli pitkin askelin kadulla

keppiänsä heilutellen.

— Kas, sanoi runoilija ojentaen hänelle kätensä, — tekö siinä?

Ja hän tarkasteli uteliaasti Rodolphea, jonka raskasmielinen ilme

velvoitti hänet lausumaan lohdutuksen sanoja.

— Rohkeutta, ystäväiseni! Tiedän, että se on raskasta, mutta kerran se

olisi kuitenkin ollut edessä; parempi siis nyt kuin myöhemmin. Kolmen

kuukauden perästä olette täysin entisellänne.

— Mitä hittoa te puhutte? kysyi Rodolphe. — Enhän ole sairas,

ystäväiseni.

— No, no, älkäähän nyt tekeytykö urheaksi, sanoi toinen. — Tiedän, mitä

on tapahtunut, ja ellen tietäisi, voisin lukea sen teidän kasvoistanne.

— Olkaa varovainen, te erehdytte, sanoi Rodolphe — Tänä iltana

olen tosin ikävällä päällä, mutta sen syistä te ette tiedä tämän

taivaallista.

— Oh, älkää suotta kiistelkö! Onhan se sitä paitsi peräti luonnollista.

Suhdetta, joka on kestänyt lähes kaksi vuotta, ei pureta noin vain.

— Kaikki jankkaavat minulle yhtä ja samaa! puhkesi Rodolphe äkeissään

puhumaan. — Vakuutan teille kunniasanallani, että erehdytte, te niin

kuin muutkin. Olen huonolla tuulella, ja sen olen ehkä näköinenkin...

mutta se johtuu siitä, että odotin tänään räätäliäni, jonka olisi

pitänyt tuoda minulle tilaamani uusi puku, mutta joka ei kuitenkaan

tullut. Siinä syy huonoon tuuleeni.

— Pelkkiä verukkeita, toinen vastasi nauraen.

— Ei lainkaan, päinvastoin kaikki johtuu siitä, kuten sanoin. Jos vain

ajattelette, tuntuuhan esittämäni syy luonnolliselta.

— No hyvä, todistakaapa minulle, kuinka hiidessä voi näyttää noin

surulliselta vain siksi, ettei joku räätäli ole pitänyt sanaansa.

Antakaa kuulua.

— Tiedättehän, sanoi Rodolphe, — että pienet syyt voivat saada aikaan

suuria seurauksia. Minun piti tänä iltana tehdä eräs hyvin tärkeä

vierailu, mutta nyt minun täytyy luopua siitä, koska räätäli ei ole

tuonut pukuani. Käsitättekö nyt?

— En oikein. Tähän asti ette ole vielä esittänyt riittäviä perusteita

alakuloisuuteenne. Olette murheellinen... koska... no, se sikseen.

Olette hupsu koettaessanne moisilla syillä johtaa minua harhaan. Se on

minun mielipiteeni.

— Ystävä hyvä, huomautti Rodolphe, — kylläpä te olette itsepäinen.

Aina on syytä surra, kun lyö laimin onnen taikka vain nautinnonkin,

sillä tavallisesti ei sitä enää sitten saavuta, ja vain itsepetosta

on sanoa itselleen: no tapaahan toisen kerran. Esitän nyt lyhyesti

todisteeni. Minulla piti tänä iltana olla kohtaus erään nuoren naisen

kanssa. Minun piti tavata hänet talossa, josta olisin hänet ehkä vienyt

kotiini siinä tapauksessa, että matka sinne olisi ollut lyhyempi kuin

hänen kotiinsa, ja ehkäpä sittenkin, vaikka se olisi ollut pitempi.

Tuossa talossa on tänä iltana juhlat, ja juhliin mennään frakki yllä.

Minulla ei ollut frakkia, mutta räätälini piti tuoda se. Hän ei pidä

sanaansa, minä en voi mennä juhlaan, en tapaa nuorta naista, jonka ehkä

joku toinen kohtaa, en voi viedä häntä kotiini enkä hänenkään kotiinsa,

jonne joku toinen ehkä vie hänet. Minulta menee näin ollen hukkaan onni

tai nautinto. Olen siitä pahoillani, kuten päältänikin näkyy, ja onhan

se luonnollista.

— Olkoon sitten, sanoi runoilija. — Tuskin olette saanut toisen

jalkanne ulos helvetistä, kun jo toisella taas astutte sinne. Mutta

tavatessani teidät kadulla minusta näytti kuin olisitte odottanut

jotakuta.

— Niin teinkin,

— Mutta, jatkoi toinen, — nyt olemme juuri siinä kaupunginosassa, jossa

entinen rakastettunne asuu. Kuka voi sanoa, ettette odota juuri häntä?

— Vaikka olenkin erossa hänestä, Rodolphe vastasi — olen erinäisistä

syistä jäänyt asumaan tänne. Mutta vaikka asummekin lähellä toisiamme,

olemme silti yhtä kaukana toisistamme kuin jos hän asuisi pohjois-

ja minä etelänavalla. Juuri nyt sitä paitsi istua kököttää entinen

rakastettuni uuninsa ääressä opettelemassa Ranskan kielioppia

varakreivi Paulin johdolla, joka oikeinkirjoituksen avulla tahtoo

johdattaa hänet takaisin hyveen tielle. Hyvä Jumala, kuinka pilalle hän

hemmotteleekaan tytön. Muta se on hänen asiansa, sillä onhan hän nyt

oman onnensa seppä. Näette kai nyt, kuinka mielettömiä huomautuksenne

ovat ja että minä käymättä vanhan intohimon kuluneita jälkiä

päinvastoin saalistan uutta, jonka jäljillä jo olen ja jota lähenen

yhä enemmän, sillä olen valmis etenemään tyttöä vastaan niin pitkälle

kuin tarvitaan, ja jos hän puolestaan on valmis, ei mikään estä meitä

yhtymästä.

— Olette siis tosiaan jälleen rakastunut? kysyi runoilija.

— Semmoinenhan minä olen, vastasi Rodolphe. — Sydämeni on kuin asunto,

joka tarjotaan vuokrattavaksi heti kun entinen asukas on muuttanut

pois. Kun yksi rakkaus jättää sydämeni, ripustan näkyviin ilmoituksen

tarjoten tilaa toiselle. Ja asunto on muuten kunnollinen perinpohjin

korjattu.

— Ja kuka tämä uusi jumalatar on? Missä olette tutustuneet ja milloin?

— Ottakaamme asiat järjestyksessä, Rodolphe sanoi. — Kun Mimi läksi,

kuvittelin mielessäni, etten voisi enää milloinkaan rakastua ja että

sydämeni oli uupumuksesta, heikkoudesta tai mistä tahansa kuollut.

Se oli niin kauan, niin voimakkaasti ja niin nopeasti sykkinyt,

että kuvitelmani tuntui minusta todelliselta. Uskoin siis sydämeni

kuolleeksi ja ajattelin haudata sen, kuten herra Malborough. Silloin

pidin pienet hautajaiskemut, joihin kutsuin muutamia ystäviäni.

Vieraitten piti olla surevan näköisiä ja pullojen kauloihin oli pantu

surunauhat.

— Ettekä kutsunut minua?

— Anteeksi, en tiennyt sen pilven osoitetta, jossa te asutte! No

niin, eräs vieraista oli tuonut mukanaan nuoren tytön, jonka hänen

rakastajansa oli äskettäin hylännyt. Muuan ystävistäni, joka osaa

soittaa erinomaisesti tunteen selloa, kertoi hänelle tarinani. Hän

kuvasi nuorelle leskelle sydäntäni, tätä vainaja parkaa, jonka

hautajaisia juuri vietettiin, ja kehotti häntä lopuksi juomaan maljan

sen ikuiseksi levoksi. — »Kernaasti», sanoi tyttö, »mutu minä kohotan

lasini sen sydämen terveydeksi eikä kuolemaksi.» Ja hän loi minuun

silmäyksen, joka olisi herättänyt kuolleenkin, ja tässä jos missä

nämä sanat sattuivat paikalleen, sillä tuskin hän oli saanut maljansa

juoduksi, kun minä jo tunsin sydämeni veisaavan ylösnousemuksen hymniä.

Mitä olisitte tehnyt minun asemassani?

— Kysymys sekin!... Mikä hänen nimensä oli?

— En tiedä sitä vielä, kysyn häneltä sitä vasta silloin, kun

allekirjoitamme sopimuksemme. Eräiden ihmisten mielestä en tietenkään

ole viettänyt laillista leskeys- ja suruaikaa, mutta minä jätän

itselleni anomuksen ja myönnän erivapautuksen. Tiedän, että uusi

lemmittyni tuo myötäjäisiksi iloisuuden, joka on sielun terveyttä, ja

terveyden, joka on ruumiin iloisuutta.

— Onko hän kaunis?

— Hyvin sievä, ja etenkin hipiä on verraton. Voisi sanoa hänen aamuisin

pesevän kasvonsa Watteaun siveltimellä.

Kun vaalealta neidolta mä katseen saan,

sydämen joka soppi syttyy palamaan,

kuten minusta voitte nähdä.

— Vaalea? Sepä kummallista!

— Tietysti vaalea. Mustaa ja lumivalkoista minulla on ollut kylliksi;

nyt siirryn vaaleaan.

Ja Rodolphe alkoi hypähdellen laulaa;

Ja yhteen ääneen laulakaa,

jos teitä miellyttää:

Rakastan niin vaaleaa

kuin kaunein tähkäpää.

— Mimi-raukka! huokasi hänen ystävänsä, — niin pian unohdettu!

Tämä nimi lopetti heti Rodolphen ilonpuuskan, ja keskustelu sai toisen

käänteen. Rodolphe tarttui ystävänsä käsivarteen ja kertoi perinpohjin,

mistä syistä hän ja Mimi olivat eronneet. Hän kuvasi, mikä kauhu oli

hänet vallannut kun Mimi oli mennyt, ja kuinka syvästi suruissaan hän

aluksi oli ollut, koska oli uskonut, että Mimi vei mennessään kaiken

hänen nuoruutensa ja rakkautensa, ja kuinka hän pari päivää myöhemmin

huomasi erehtyneensä, sillä hän tunsi niin monien nyyhkytysten ja

mielenliikutusten järkyttämän sydämensä virkoavan ja syttyvän tuleen

kohta kun ensimmäinen hänen kohtaamansa nainen oli luonut häneen

nuoruutta ja intohimoa säteilevän katseen. Hän kuvasi ystävälleen,

kuinka äkillisen ja voimakkaan valtauksen unohdus hänen tahtomattaan

oli tehnyt hänen sydämessään ja kuinka tuska oli kuollut ja haudattu

tähän unohdukseen.

— Eikö olekin ihmeellistä? kysyi hän lopuksi.

Toinen, joka omasta kokemuksestaan tunsi kaikki onnettoman rakkauden

tuskalliset vaiheet, vastasi:

— Ei, ystäväni, nykyään ei enää tapahdu ihmeitä, ei teille eikä

kenellekään. Minun on käynyt samoin kuin teidänkin. Heti kun naiset,

joita rakastamme, tulevat omiksemme, he lakkaavat olemasta meille

sitä, mitä todellisuudessa ovat. Emme näe heitä ainoastaan rakastajan,

vaan myöskin runoilijan silmin. Niin kuin maalari pukee kurjan nuken

keisarilliseen purppuraan tai pyhän neitsyen tähtihuntuun, niin

on meillä runoilijoilla kokonainen varasto säteileviä viittoja ja

häikäiseviä valkeita vaatteita, joita heitämme typerien, häijyjen

tai alhaisten olentojen olkapäille. Ja kun tällä tavalla olemme

vaatettaneet heidät asuun, jossa olemme tottuneet näkemään unelmiemme

ihanteelliset rakastetut, annamme tämän valepuvun eksyttää itseämmekin.

Me olemme näkevinämme ihanteen missä tahansa naisessa, jonka kohtaamme,

ja puhumme hänelle kieltä, jota hän ei ymmärrä.

— Ja kun sitten tämä olento, jota jumaloimme, itse riistää yltään

sen jumalallisen verhon, johon olemme hänet pukeneet, ja näyttää

meille alhaisen luontonsa ja huonot vaistonsa ja kun hän vie kätemme

sydämelleen, joka ei enää syki eikä ehkä ole koskaan sykkinytkään,

ja vaikka hän itse vetää syrjään verhon ja näyttää meille sammuneet

silmänsä, kalpeat huulensa ja kuihtuneet kasvonsa, niin me peitämme

ne heti jälleen ja huudamme: — Sinä valehtelet, sinä valehtelet! Minä

rakastan sinua, ja sinä rakastat minua. Tämä valkea rinta kätkee

sydämen, joka on vielä täydessä nuoruuden voimassa, ja sinä rakastat

minua kuten minä sinua! Sinä olet nuori ja kaunis! Pohjimmaisena virtaa

sinussa kuitenkin rakkaus. Minä rakastan sinua, ja sinä rakastat minua!

— Mutta lopuksi... ah, aina vasta lopuksi!... huomaamme, kun olemme

turhaan pitäneet kolminkertaista sidettä silmillämme, että olemmekin

oman erehdyksemme uhreja, ja silloin työnnämme luotamme tuon kurjan,

joka päivää ennen oli epäjumalamme. Me riistämme häneltä runoutemme

kultahunnut antaaksemme ne taas seuraavana päivänä jollekin

tuntemattomalle, joka vuorostaan muuttuu sädekehän kruunaamaksi

jumalattareksi. Ja sellaisia olemme kaikki kamalan itsekkäitä muuten

— jotka rakastamme rakkautta sen itsensä vuoksi ja juomme tätä

jumalallista nektaria ensimmäisestä käsillä olevasta lasista, ajatellen

näin:

Lasista siis, kunhan vain saa päihtymyksen!

— Mitä nyt sanoitte, on yhtä totta kuin että kaksi kertaa kaksi on

neljä, myönsi Rodolphe.

— Niin, sanoi toinen, — se on totta ja surullista kuten melkein kaikki

totuudet Hyvää yötä!

Kaksi päivää myöhemmin Mimi sai kuulla, että Rodolphella oli uusi

lemmitty. Mutta Mimi halusi saada tietää vain tämän: suuteliko Rodolphe

uudenkin rakastettunsa käsiä yhtä usein.

— Kyllä, yhtä usein, vastasi Marcel, — ja vielä enemmänkin Rodolphe

suutelee uuden kultansa hiuksia yksitellen ja heidän pitää pysyä

yhdessä niin kauan kunnes tämä työ on lopussa.

— Vai niin, vastasi Mimi, pistäen molemmat kädet hiuksiinsa, — onpa

hyvä, ettei hän saanut sitä oikkua minun aikanani, sillä silloin

olisimme jääneet yhteen koko elämämme ajaksi. Uskotteko, ettei hän

tosiaan enää vähintäkään rakasta minua?

— Pyh!... Entä te, rakastatteko te häntä yhä vielä?

— Minäkö! En ole häntä milloinkaan rakastanut.

— No no, Mimi, rakastittepa häntä sittenkin niinä hetkinä, jolloin

naisen sydän on oikealla paikallaan. Olette rakastanut häntä, älkää

koettako sitä kieltää, sillä siinä on myös teidän puolustuksenne.

— Vähät siitä, sanoi Mimi. — Hänhän rakastaa nyt toista.

— Totta kyllä, sanoi Marcel, — mutta eihän se muuta asiaa. Teidän

muistonne tulee hänelle olemaan niiden kukkien kaltainen, jotka vielä

tuoreina ja tuoksuvina pistetään kirjan lehtien väliin ja jotka sitten

aikojen kuluttua taas löydetään kuolleina ja vaalenneina, mutta yhä

vielä hiukan ensimmäistä raikkauttaan tuoksuvina.

Eräänä iltana, kun Mimi hyräillen käveli ympäri huonetta, kysyi

varakreivi Paul häneltä:

— Mikä laulu tuo on, rakkaani?

— Rakkautemme hautalaulu, jonka entinen rakastettuni Rodolphe on

viimeksi sepittänyt. Ja Mimi alkoi laulaa:

Kun kukkaroni tyhjentyi, on siinä syy

jo purkaa liittomme ja mennä pois.

Ja tuskin kirkkaat silmäs silloin kyyneltyy,

unohdus mielees kohta tulla vois.