I
Ei, ei, ei, te ette ole enää Lisette, ei, ei, te ette ole enää Mimi!
— Te olette tänään varakreivitär ja ylihuomenna ehkä jo herttuatar,
sillä te olette astunut korkeuksiin johtaville portaille. Unelmienne
valtakunnan ovet ovat vihdoinkin avoinna teille, ja voitokkaana ja
riemuiten te astutte sisään. Olin edeltäkäsin varma, että te jonakin
yönä pääsisitte niin pitkälle. Ja niinhän pitikin käydä. Teidän pienet,
valkeat kätenne olivat luodut joutilaisuuteen ja kaipasivat jo kauan
ylimyksellisen liiton merkkiä. Vihdoinkin teillä on vaakuna! Mutta
meistä on yhä vielä parempi se, jonka nuoruus antoi kauneudellenne:
taivaansiniset silmät liljanvalkealla pohjalla. Ylhäisenä tai
alhaisena te olette aina viehättävä ja minä tunsin teidät heti, kun
taannoin kävelitte kaduilla siroissa kengissänne kiireesti sipsuttaen
ja kohottaen hansikoidulla kädellänne uuden hameenne helmoja osaksi
varjellaksenne niitä likaantumasta, mutta erikoisesti saadaksenne
näyttää kirjailtua alushamettanne ja hienoja sukkianne. Teillä
oli erinomaisen kaunismallinen hattu, ja te näytitte olevan kovin
hämillänne hattuanne ympäröivän kalliin pitsiharson vuoksi. Ja siihen
teillä tosiaankin olikin syytä! Olihan teidän ratkaistava, kumpi oli
parempaa ja keimailullenne edullisempaa: pitääkö harso kasvoilla vai
nostettuna? Laskiessanne harson joutuisitte siihen vaaraan, etteivät
ystävänne, joita olisitte sattunut kohtaamaan, olisi teitä tunteneet
eivätkä kymmeniäkään kertoja ohitsenne kulkeneina voisi aavistaa neiti
Mimin piilevän tämän ylellisen harson takana. Jos taas pitäisitte sitä
ylhäällä, voisi käydä niin, ettei sitä lainkaan huomattaisi, ja mitä
se silloin olisi teitä hyödyttänyt, koko harso? Olette sukkelasti
ratkaissut vaikeuden päättämällä vuoron perään laskea ja kohottaa
harsoa, tätä ihmeellistä kudelmaa, joka epäilemättä on peräisin
Flanderista, kutomoitten maasta, ja yksinään on maksanut enemmän kuin
kaikki teidän entiset pukunne yhteensä...
— Niin, Mimi, anteeksi: niin, kreivitär, näette nyt, että olin oikeassa
saneessani teille: Kärsivällisyyttä, älkää epäilkö. Tulevaisuuden
helmassa on teitä varten kashmirhuiveja, jalokiviä, hienoja pikku
illallisia ja niin edespäin. Te ette tahtonut uskoa sanojani, te
epäilijä! Niin nyt ovat ennustukseni käyneet toteen, ja toivoakseni
merkitsen teille nyt ainakin yhtä paljon kuin _Naisten oraakkeli_,
pikku noitakirjanen, jonka eräänä päivänä olitte viidellä soulla
ostanut Neuf-sillan muinaisesineiden myymälästä ja jonka neuvoja
ette väsynyt tutkistelemasta. Toistan vielä, enkö ollut oikeassa
ennustuksineni ja uskotteko minua nyt, jos sanon teille, että te
ette jää edes nykyiseen asemaanne? Jos sanoisin teille, että oikein
tarkatessani kuulisin jo heikosti tulevaisuutenne syvyydestä sinisten,
katettujen ajoneuvojen eteen valjastettujen hevosten kapsetta ja
hirnumista, näkisin puuteroidun ajurin laskevan alas astinlaudan ja
syvään kumartaen kysyvän teiltä: minne suvaitsette ajaa, armollinen
rouva? Uskoisitteko minua vielä, jos sanoisin, että te myöhemmin...
ah, kunpa se tapahtuisi mahdollisimman myöhään... saavutettuanne
päämäärän, jota kunnianhimonne on jo kauan haaveksinut, saatte pitää
ruokapöytää Bellevillessä tai Batignollesissa, ja että teitä siellä
liehittelevät vanhat sotilaat ja eläkkeelläeläjät, jotka kaikessa
hiljaisuudessa tulevat luoksenne pelaamaan kiellettyjä korttipelejä?
Mutta ennen kuin se aika tulee, jolloin nuoruutenne aurinko on jo
laskemassa, saatte vielä kuluttaa, uskokaa minua, monen monta kyynärää
samettia ja silkkiä, monta perintöä hupenee teidän oikkujenne ja
toivomuksienne sulatusuunissa, monta kukkaa kuihtuu hiuksissanne ja
monta myös jalkojenne juuressa, ja te itse ehditte useita kertoja
vaihtaa vaakunaa. Vuoron perään nähdään teidän päässänne paronittaren
helminauha, kreivittären kruunu, markiisittaren otsaripa. Teidän
tunnuslauseenanne on _Huikentelevaisuus_, ja te osaatte tyydyttää joko
oikusta tai pakosta vuorotellen tai yhtäaikaakin ne lukuisat ihailijat,
jotka jonottavat sydämenne eteishuoneessa, kuten jonotetaan teatterin
ovella ihmisten pyrkiessä katsomaan suosion saanutta näytelmää.
Jatkakaa tietänne, yhä eteenpäin, kun muistojenne sijalle olette pannut
kunnianhimon! Tie on kaunis, ja me toivomme, että se olisi pitkät ajat
tasainen ja miellyttävä teidän kävellä. Mutta ennen kaikkea toivomme,
ettei tänä komeus, nämä kauniit puvut liian aikaisin muuttuisi
käärinliinaksi, johon teidän iloisuutenne verhotaan.
Näin puhui maalari Marcel nuorelle Mimille tavattuaan hänet kadulla
kolme tai neljä päivää sen jälkeen kun hän oli toisen kerran eronnut
Rodolphesta. Vaikka maalari oli koettanut hillitä ivallisuuttaan Mimin
tulevaisuutta kuvatessaan, eivät hänen kauniit sanansa kuitenkaan
voineet pettää Mimiä, joka ymmärsi hyvin, että maalari, vähääkään
välittämättä hänen uudesta arvonimestään, oli tehnyt hänestä purevaa
pilkkaa.
— Te olette minulle häijy, Marcel, vastasi Mimi, — ja siinä teette
pahasti. Eläessäni Rodolphen kanssa olin aina hyvä teille, ja jos olen
eronnut hänestä, on se hänen oma syynsä. Hän itse lähetti minut melkein
ajamalla tieheni. Ja kuinka hän kohteli minua niinä viime päivinä,
jotka olimme yhdessä? Minä olen ollut hyvin onneton. Oh, te ette
tiedä, minkälainen mies Rodolphe on: pikavihainen ja mustasukkainen
olento, joka pala palalta surmasi minut. Hän rakasti minua, tiedän sen,
mutta hänen rakkautensa oli vaarallinen kuin ladattu ase. Minkälaista
elämää olenkaan viettänyt viidentoista kuukauden ajan! Näettekö,
Marcel, en tahdo tehdä itseäni paremmaksi kuin olen, mutta sanon
suoraan, että olen saanut paljon kärsiä Rodolphen kanssa eläessäni,
ja senhän tiedätte muuten itsekin hyvin. Kurjuus ei ollut kuitenkaan
syynä lähtööni, sen vakuutan, sillä siihen olin jo nuoresta tottunut.
Ei, toistan teille, että hän itse työnsi minut luotaan. Hän loukkasi
raa'asti itsetuntoani, sanoi, että olin tunnoton olento, jos vielä
jäisin hänen luokseen, ja ettei hän enää rakastanut minua ja että
minun oli parasta hankkia itselleni toinen rakastaja, jopa hän meni
niin pitkälle, että suorastaan osoitti minulle erään nuoren miehen,
joka liehitteli minua ja jonka sitten otinkin Rodolphen kiusalla ja
suorastaan pakosta, vaikken rakastanut häntä. Tiedättehän hyvin, etten
voi rakastaa niin nuoria miehiä, sillä he ovat ikäviä ja hempeämielisiä
kuin harmonikat. Mutta mikä on tehty, se on tehty, enkä sitä kadu, vaan
tekisin samoin yhä vieläkin, jos olisin samassa asemassa. Rodolphe on
nyt raivoissaan ja onneton, kun en ole enää hänen luonaan ja kun hän
näkee minut onnellisena toisen rinnalla. Sain sen kuulla eräältä, joka
oli hänet äskettäin tavannut: Rodolphella oli silmät punaisina. Se ei
minua hämmästytä. Olinhan varma, että näin kävisi ja että hän taas
pian juoksisi kintereilläni. Mutta te voitte sanoa hänelle, että se on
turhaa vaivaa ja että tällä kertaa asia on vakava ja meidän välillämme
kaikki lopussa. Onko kauan siitä, kun olette hänet viimeksi nähnyt,
Marcel, ja onko totta, että hän on paljon muuttunut? kysyi Mimi äkkiä
toisella äänensävyllä.
— Kyllä hän on muuttunut, vastasi Marcel, — paljon muuttunut.
— Varmaankin häntä surettaa, mutta mitä minä sille voin? Hän itse on
syypää, ja täytyihän sen kerran loppua kuitenkin. Lohduttakaa häntä.
— No, no, sanoi maalari tyynesti, — enimmältä osaltaan se asia on jo
kunnossa. Älkää hänestä huolehtiko.
— Nyt ette puhu totta, sanoi Mimi hiukan ivallisesti. Rodolphe ei niin
pian unohda. Missä tilassa hän olikaan illalla ennen eroamme! Se oli
perjantaipäivä. En tahtonut viettää sitä yötä uuden ystäväni luona,
koska olen taikauskoinen ja perjantai tietää pahaa.
— Siinä olitte väärässä, Mimi, sanoi maalari. — Perjantai on
päinvastoin hyvä päivä. Vanhat roomalaiset olivat sille antaneet nimen
_Dies Veneris_.
— En osaa latinaa, vastasi Mimi ja jatkoi: — Tulin siis takaisin
Paulin luota ja tapasin Rodolphen kadulla odottamassa. Oli myöhä, jo
yli keskiyön, ja minun oli nälkä, sillä olin syönyt heikonpuoleisesti.
Pyysin Rodolphea hankkimaan hiukan ruokaa. Hän lähti liikkeelle ja
palasi puolen tunnin kuluttua. Hän oli käynyt hyvin pitkällä tuomatta
kuitenkaan mukanaan varsin paljon: hiukan leipää, viiniä, sardiineja,
juustoa ja omenakakun, siinä kaikki. Hänen poissaollessaan olin
nukahtanut, ja hän siirsi sen tähden pöydän ihan vuoteen viereen,
En ollut näkevinäni häntä, mutta pidin häntä kuitenkin huomaamatta
silmällä. Hän oli kuolemankalpea, vapisi liikutuksesta ja käveli
edestakaisin kuin ihminen, joka ei enää tiedä mitä tehdä. Eräässä
nurkassa oli lattialla useita kääröjä, jotka sisälsivät tavaroitani.
Tämä näky teki hänelle nähtävästi pahaa, sillä hän siirsi irtoseinän
niiden eteen päästäkseen niitä näkemästä. Kun kaikki oli valmista,
aloimme syödä. Hän koetti saada minua juomaan, mutta minun ei ollut
enää nälkä eikä jano. Sydämeni puristui kokoon. Oli kylmä, sillä meillä
ei ollut polttopuita, ja vain tuuli vinkui kamiinassa. Surullinen yö.
Rodolphe tuijotti minuun jäykin katsein. Sitten hän tarttui käteeni,
ja minä tunsin, kuinka hänen omansa vapisi ja oli samalla kertaa sekä
kuuma että jääkylmä.
— Tämä on rakkautemme hautajaisateria, hän sanoi hiljaa.
— En vastannut mitään, mutta en myöskään rohjennut irroittaa kättäni
hänen kädestään.
— Minua nukuttaa, sanoin vihdoin. Nyt on jo myöhä, asettukaamme levolle.
Rodolphe katseli minua. Olin kietonut yhden hänen kaulaliinoistaan
pääni ympärille suojaksi kylmää vastaan. Sanaakaan sanomatta hän otti
minulta liinan pois.
— Miksi otat sen pois? kysyin häneltä. — Minun on kylmä.
— Oi, Mimi, sanoi hän silloin, pane täksi yöksi vielä kerran päähäsi
pikkuinen, soma yömyssysi. Eihän siitä sinulle ole suurta vaivaa.
— Hän tarkoitti erästä ruskean ja valkean kirjavaa hienoa yömyssyäni,
jota aina halusi nähdä minun pitävän, se kun toi hänen mieleensä eräitä
ihania öitä, jotka olimme yhdessä viettäneet ja joiden mukaan laskimme
hyvät päivämme. Muistaessani, että nyt nukuin viimeistä kertaa hänen
vieressään, en uskaltanut olla täyttämättä hänen pyyntöään. Nousin
hakemaan myssyäni, joka oli eräässä mytyssä. Takaisin vuoteeseen
tullessani unohdin sovittaa irtoseinän paikalleen tavaroitteni eteen.
Rodolphe huomasi sen ja meni uudestaan kätkemään kääröt.
— Hyvää yötä, sanoi hän sitten.
— Hyvää yötä, vastasin
— Odotin hänen suutelevan minua enkä olisi estänyt, mutta hän
tarttui ainoastaan käteeni ja painoi siihen huulensa. Tiedättehän,
Marcel, että käsieni suuteleminen oli hänellä oikea intohimo. Kuulin
hänen hampaittensa kalisevan ja tunsin, että hänen ruumiinsa oli
kylmä kuin kivi. Hän piteli yhä kättäni ja nojasi päätään olkaani
vasten, joka pian kostui hänen kyynelistään. Rodolphen mielentila
oli kauhea. Hän puri sänkyvaatteita voidakseen pidättää huutoaan
ja kuulin hänen kumeasti nyyhkyttävän samalla kun kyyneleitä yhä
tipahteli olkapäälleni, jota ne ensin polttivat ja sitten jäähdyttivät
Sillä hetkellä tarvitsin kaiken rohkeuteni. Jos olisin vain sanonut
sanankaan, hiukkasen kääntänyt päätäni, olisivat huuleni koskettaneet
Rodolphen huulia, ja me olisimme tehneet vielä kerran sovinnon. Ah,
hetkisen tosiaan pelkäsin hänen kuolevan käsiini tai että hän ainakin
menettäisi järkensä, kuten hänelle kerran uhkasi käydä, muistattehan?
Olin vähällä taipua, astua ensi askeleen, sulkea hänet syliini, sillä
vain sydämetön olento olisi voinut pysyä tunteettomana moisille
tuskille. Mutta äkkiä muistin, mitä hän edellisenä päivänä oli
sanonut: sinä olet tunnoton, jos jäät luokseni, sillä minä en sinua
enää rakasta. Ah, muistaessani nämä julmat sanat, vaikka olisin nähnyt
Rodolphen kuolemankielissä ja tiennyt, että yksi ainoa suudelmani
pelastaisi hänet, olisin sittenkin kääntänyt huuleni pois ja antanut
hänen kuolla. Väsymyksestä uupuneena vaivuin lopulta horroksiin.
Kuulin Rodolphen yhä nyyhkyttävän, ja vakuutan teille, Marcel, että
sama nyyhkytys ja huokailu kesti koko yön. Kun aamu sitten koitti
ja minä katselin vuodetta, jossa viimeistä kertaa olin nukkunut,
ja rakastettua, jonka nyt aioin jättää rientääkseni toisen syliin,
silloin pelästyin kauheasti nähdessäni, mitä hirveitä jälkiä tuska oli
Rodolphen kasvoihin uurtanut.
— Hän nousi äänettömänä, kuten minäkin, ja oli aluksi vähällä kaatua:
niin heikko ja voimaton hän oli. Hän pukeutui kuitenkin nopeasti ja
kysyi minulta vain, kuinka minun laitani oli ja milloin lähtisin.
Vastasin, etten tiennyt vielä mitään varmaa. Sitten hän läksi, hyvästiä
sanomatta, kättä puristamatta. Sillä tavalla meidän eromme tapahtui.
Minkä iskun hän saikaan sydämeensä, kun palatessaan ei enää nähnyt
minua!
— Olin saapuvilla, kun hän tuli kotiin, kertoi Marcel Mimille, joka
pitkästä puheestaan oli hengästynyt. — Kun hän kävi hakemassa huoneensa
avainta, sanoi portinvartijan vaimo hänelle:
— Pienokainen on mennyt
— Ah, niinkö? vastasi Rodolphe ja lisäsi: No, se ei minua hämmästytä,
sitä juuri odotinkin.
— Ja hän nousi asuntoonsa, jonne minä seurasin häntä, koska pelkäsin
jotakin mielenpurkausta. Mutta mitään sentapaista ei tullut.
— Kun tänään on jo liian myöhäistä lähteä hakemaan uutta asuntoa,
jääköön se huomiseksi, hän sanoi minulle. Silloin voimme mennä yhdessä.
Ja nyt syömään.
— Luulin hänen aikovan juoda itsensä humalaan, mutta siinä erehdyin.
Söimme verrattain niukan aterian eräässä ravintolassa, jossa te olitte
joskus käynyt hänen kanssaan. Huumatakseni hieman Rodolphea olin
tilannut Burgundin viiniä.
— Se oli Mimin mielijuomaa, hän sanoi minulle, olemme sitä usein
yhdessä juoneet tässä samassa pöydässä, jonka ääressä nyt istumme.
Muistan, kuinka Mimi eräänä päivänä, ojentaessaan täytettäväksi lasin,
jonka oli useita kertoja tyhjentänyt, sanoi minulle: Kaada vielä, se on
sydämelleni kuin palsamia. Niin, Mimi osasi juoda.
— Nähdessäni hänen näin vaipuvan muistoihinsa käänsin puheen toisaanne,
eikä teistä enää mainittu mitään. Hän oli koko sen illan minun
seurassani ja näytti tyyneltä kuin Tyynimeri. Enimmän minua kummastutti
se ettei hänen tyyneytensä ollut millään tavalla teeskenneltyä, vaan
tuntui ihan luonnolliselta. Keskiyön tienoissa menimme kotiin.
— Sinä varmaankin kummastelet, kuinka voin nykyisessä tilassani pysyä
näin rauhallisena, hän sanoi minulle. Mutta selitänpä sen vertauksen
avulla, joka tosin on hyvin arkipäiväinen ja kuitenkin perin sattuva.
Sydämeni on kuin vesisäiliö, jonka kansi on ollut koko yön auki:
aamulla siinä ei ole enää pisaraakaan jäljellä. Juuri niin on sydämeni
laita. Olen viime yönä itkenyt kyyneleeni loppuun. Kummallista, uskoin
voivani surra suuremmin ja syvemmin, ja nyt yksi ainoa kärsimysten yö
on tyhjentänyt minut kuiviin. Vakuutan kunniasanallani, että asia on
niin kuin sanon. Ja tässä samassa vuoteessa, jossa kivikovan naisen
vieressä olin vähällä menehtyä kuoliaaksi, aion tästedes, tuon naisen
pään levätessä toisen pieluksella, nukkua sikeämmin kuin kuuman
päivätyön suorittanut kantaja.
— Tyhjää puhetta, näyttelemistä, ajattelin. Niin pian kun olen
poistunut, juoksee hän päänsä seinään.
— Jätin hänet kumminkin lopulta yksin ja menin huoneeseeni, mutta
en pannut maata. Kello kolmen aikaan aamulla olin kuulevinani melua
Rodolphen huoneesta. Kiiruhdin oikopäätä sinne, odottaen tapaavani
hänet täydessä epätoivon kuumeessa...
— No kuinka oli laita? kysyi Mimi.
— Ei mitenkään. Rodolphe nukkui, vuode oli järjestyksessä, ja kaikesta
näkyi, että hänen unensa oli ollut rauhallista ja että hän oli
nukahtanut heti levolle mentyään.
— Mahdollisesti, myönsi Mimi. — Hän oli kai niin uupunut edellisen yön
tapauksista... Mutta kuinka kävi sitten aamulla?
— Aamulla tuli Rodolphe hyvissä ajoin herättämään minut, ja yhdessä
kävimme sitten vuokraamassa uuden asunnon, jonne saman päivän iltana
muutimme.
— Mitä hän teki jättäessään huoneen, jossa olimme yhdessä asuneet?
kysyi Mimi. — Mitä hän sanoi jättäessään sen huoneen, jossa hän oli
minua niin suuresti rakastanut?
— Hän pani tavaransa tyynesti kokoon, vastasi Marcel. — Ja löytäessään
erään laatikon pohjalta parin hansikkaita, jotka te olitte sinne
unohtanut, samoin kuin pari kolme kirjettänne...
— Kyllä tiedän, keskeytti Mimi hänet äänensävyllä, joka näytti sanovan:
unohdin ne tahallani, jotta hänelle jäisi jokunen muisto minulta. — No,
mitä hän teki niille? lisäsi hän.
— Muistaakseni, vastasi Marcel, — hän viskasi kirjeet uuniin ja
hansikkaat ikkunasta ulos, ja kaiken tämän hän teki luontevasti, kuten
on tapana tehdä esineille, jotka ovat täysin arvottomia ja hyödyttömiä.
— Hyvä Marcel, vakuutan teille, että kaikesta sydämestäni toivon hänen
pysyvän edelleen näin rauhallisena. Mutta suoraan sanoen en oikein voi
luottaa niin nopeaan parantumiseen ja kaikesta kertomastanne huolimatta
olen varma siitä, että runoilijani sydän on murtunut.
— Mahdollisesti, sanoi Marcel jättäen samalla hyvästi Mimille. — Mutta
ellen pahoin erehdy, ovat palaset vielä kelvollisia.
Sillä aikaa kun näin keskusteltiin kadulla, odotti varakreivi Paul
uutta rakastettuaan, joka tuntui viipyvän kovin kauan ja vihdoin
saavuttuaan kotiin oli hyvin nyrpeällä mielellä. Varakreivi laskeutui
polvilleen hänen eteensä ja viritti hänelle lempiromanssinsa, että Mimi
oli viehättävä, kalpea kuin kuu ja lempeä kuin karitsa, mutta että hän,
Paul, ennen kaikkea rakasti häntä hänen kauniin sielunsa takia.
— Ah, ajatteli Mimi päästäessään tumman tukkansa lainehtimaan
lumivalkeille olkapäilleen, — Rodolphe ei koskaan ollut niin
yksipuolinen!