Jo viidettä tai kuudetta vuotta valmisteli Marcel tätä usein
mainittua tauluansa, jonka hänen omien sanojensa mukaan piti kuvata
Israelin lasten kulkua Punaisen meren poikki, ja yhtä kauan oli
näyttelylautakunta itsepintaisesi hylännyt tämän mestariteoksen värien
alalta. Monilta matkoiltaan taiteilijan ateljeesta museoon ja museosta
takaisit ateljeeseen tämä maalaus tunsi niin hyvin tien, että pyörien
päälle pantuna olisi varmasti yksinäänkin osannut Louvreen. Marcel,
joka oli kymmeniä kertoja korjaillut, muuttanut ja kokonaan uudistanut
puheena olevan maalaoksensa, luki lautakunnan jäsenten persoonallisen
vihamielisyyden ansioksi sen pannajulistuksen, joka säännöllisesti
joka vuosi sulki häneltä pääsyn näyttelysaliin. Tällaisina hukkaan
menneinä hetkinä hän oli laatinut Instituutin kerberosten kunniaksi ja
mielenylennykseksi pienen haukkumasanakirjan ja kaunistanut sen hyvin
purevilla ja myrkyllisillä kuvilla. Tämä kokoelma tuli tunnetuksi ja
saavutti ateljeissa ja Kaunotaiteiden opistossa samanlaisen suuren
menestyksen kuin Turkin suursulttaanin hovimaalarin, Jean Bélinin,
kuolematon valitusvirsi oli saanut; kaikilla Pariisin nuorilla
maalarinsälleillä oli sitä yksi kappale muistissaan.
Marcel oli pitkät ajat lannistumatta kestänyt hylkäystuomion, jonka
hänen taulunsa alati sai. Hän oli saanut päähänsä, että hänen
maalauksensa oli pienessä mittakaavassa mainio rinnakkaiskuva »Kaanaan
häille», jättimäiselle mestariteokselle, jonka väriloistoa kolmen
vuosisadan tomu ei ole kyennyt himmentämään. Niinpä hän joka vuosi,
näyttelyn tullessa, lähettikin taulunsa lautakunnan arvosteltavaksi.
Johtaakseen tutkijoita harhaan ja saadakseen poistetuksi
ennakkotuomion, joka heillä oli heti valmiina, kun _Kulku Punaisen
meren poikki_ tuli heidän näkyviinsä, Marcel kuitenkin aina teki
vähäisiä muutoksia tauluunsa ja antoi sille uuden nimen.
Kerran sillä oli nimenä _Meno Rubiconin poikki_, mutta Caesarin viitta
verhosi ylen huonosti faaraota, joka tunnettiin ja tungettiin ulos
asianmukaisin kunnianosoituksin.
Seuraavana vuonna Marcel siveli sinne tänne kankaalle valkoista väriä,
jonka piti kuvata lunta, istutti erääseen nurkkaan kuusen ja puki
jonkun egyptiläisen ylle keisarillisen kaartin krenatööriasun. Nyt oli
taulun nimenä _Pako Beresinan poikki_.
Mutta taidelautakunta oli sinä päivänä puhdistanut palmunoksilla
kirjaillun takkinsa liepeisiin silmälasinsa eikä antanut pettää
itseänsä. Se tunsi heti tuon itsepintaisen kankaan etenkin sen
etualalle sijoitetusta suuresta monivärisestä konkarista, joka
vauhkona kohosi pystyyn Punaisen meren laineen harjalle. Tämän hevosen
selkäpeitettä oli Marcel käyttänyt mitä erilaisimpiin värikokeiluihin
ja sanoikin sitä hienojen värien synoptiseksi taulukoksi, koska tässä
kohdassa oli tuonut esiin kaikki valo- ja varjoleikin moninaiset
väriyhdistelmät. Mutta ei edes tämäkään kaunis kohta vaikuttanut
lautakuntaan, jolla ei ollut tarpeeksi mustia palloja langettaakseen
hylkäävän tuomion _Paosta Beresinan poikki_.
— Hyvä, sanoi Marcel, — sitä odotinkin. Ensi vuonna lähetän sen uudella
nimellä _Käynti Panoraaman läpi_.
— Silloin jäävät kiikkiin, piikkiin, hyräili Schaunard uuden kamalan
aariansa sävelellä, joka oli kuin asteikko ukkosenjyrähdyksiä ja
kaikkien lähitienoon pianojen kauhu.
— Kuinka he kehtaavat hylätä tällaisen mestariteoksen ja miksi ei
Punaisen meren värikyllyys silloin nouse heidän naamaansa peittämään
sitä häpeän punalla? mutisi Marcel tarkastellen tauluaan... — Kun
ajattelee, että siihen on pantu satojen frangien arvosta värejä ja
miljoonien arvosta neroa, puhumattakaan kukoistavasta nuoruudestani,
joka tässä työssä on käynyt yhtä kaljuksi kuin huopahattuni... Vakava,
suurisuuntainen työ, joka avaa uusia uria lasuurimaalaukselle!
Mutta saavatpa he sen eteensä totta toisen kerran, sillä viimeiseen
hengenvetooni asti lähetän heille tauluni nähtäväksi. Tahdon ainakin
syövyttää sen lähtemättömästi heidän muistiinsa.
— Se tapa, jos mikä, syövyttää ikuisesti taulusi, pahoitteli Gustave
Colline. Ja itsekseen hän lisäsi; — Tämä sana on hyvin sattuva.
Käytänpä sitä hyväkseni tilaisuuden tullessa.
Marcel jatkoi sillä aikaa sadatuksiaan Schaunardin tekaistessa niihin
oikopäätä säestyksen.
— Ne vietävät eivät tahdo hyväksyä minua! huusi Marcel. — Ja hallitus
maksaa heille, antaa heille asunnon ja lahjoittaa kunniamerkkejä
yksinomaan sitä varten, että he kerran vuodessa, ensimmäisenä päivänä
maaliskuuta, saisivat hylätä minun tauluni! Näen kyllä hyvin, mihin he
pyrkivät, näenpä hemmetin hyvin: he tahtovat saada minut taittamaan
siveltimen!! Hylätessään _Punaisen mereni_ he toivovat ehkä, että
epätoivoissani hyppäisin alas ikkunasta. Mutta huonosti he tuntevat
sydämeni, jos luulevat minun puraisevan näin typerään ja kömpelöön
syöttiin. En enää jää odottamaan edes näyttelyaikaa. Tästä hetkestä
alkaen riippukoon tauluni kuin Damokleen miekka ikuisesti heidän päänsä
päällä! Lähetän sen kerran viikossa jokaiselle herralle kotiin, perheen
keskuuteen, yksityiselämän pyhitettyyn piiriin. Se saa hämmentää heidän
kotoiset ilonsa, hapattaa viinin, polttaa paistin ja katkeroittaa
heidän vaimonsa. Ja niin he tulevat ennen pitkää kaikki hulluiksi ja
astelevat pakkopaidoissa Instituuttiin istuntopäivinä. Se on hyvä aate.
Muutamia päiviä myöhemmin, jolloin Marcel jo oli unohtanut kauheat
kostosuunnitelmansa, hän sai vieraakseen ukko Medicisin. Tällä nimellä
mainittiin ystäviemme piirissä erästä Salomon-nimistä juutalaista,
jonka näihin aikoihin kaikki taiteilijat ja kirjailijat tunsivat ja
joka oli pysyvissä liikesuhteissa heihin. Ukko Medicis teki kauppaa
kaikenlaisilla tavaroilla. Hän möi täydellisiä kalustoja kahdestatoista
frangista tuhanteen taaleriin saakka. Hän osti kaikkea ja osasi saada
kaikesta voittoa. Proudhonin vaihtopankki on lastenleikkiä verrattuna
Medicisin käyttämään menetelmään, sillä tässä juutalaisessa oli
liikenerous niin huippuunsa kehittynyt, etteivät taitavimmatkaan
hänen uskontotovereistaan kyenneet kilpailemaan hänen kanssaan. Hänen
Carrousel-torin varrella sijaitseva myymälänsä oli ihmeiden tyyssija,
jossa tapasi kaikkea, mitä vain osasi toivoa. Kaikki luonnon ja taiteen
tuotteet, kaikki, mitä maa sisästään purkaa ja ihmishenki luo, kelpasi
Medicisin kaupusteltavaksi. Hänen liiketoimintansa piiriin kuului
kaikki, mitä on olemassa, jopa hän teki kauppaa aatteillakin. Medicis
osti näet aatteita, joko omaa tarvettaan varten tai muille myydäkseen.
Kaikkien kirjailijain ja taiteilijain tuttavana, niin paletin kuin
mustepullonkin ystävänä, hän oli kuin taiteiden Asmodeus. Hän vaihtoi
sikaareja romaaniluonnoksiin, tohveleita sonetteihin, ostereita
paradokseihin. Hän keskusteli tuntimaksua vastaan sanomalehtimiesten
kanssa, joiden tehtävänä oli kerätä ainesta häväistysjuttuihin;
hän hankki paikkoja parlamentin istuntoihin ja kutsuja yksityisiin
illatsuihin; hän majoitti luokseen yöksi, viikoksi tai kuukaudeksi
kuljeksivia taiteilijoita, jotka maksuksi saivat jäljentää hänelle
suurten mestarien tauluja. Kulissien takaiset asiat eivät olleet
häneltä salassa; hän välitti näytelmiä teattereihin ja suostutti
teatterien johtajia niitä esittämään. Koko Pariisin osoitekirja oli
hänen päässään ja hän tiesi kaikkien kuuluisuuksien — hämärimpienkin —
asunnon, nimen ja salaisuudet.
Muutamat hänen _memoriaalistaan_ otetut sivunäytteet valaisevat hänen
liiketoimintansa yleismaailmallista laajuutta paljon paremmin kuin
tarkimmatkaan selitykset.