XV

Donec graius...

Olemme jo kertoneet, kuinka maalari Marcel oli tutustunut neiti

Musetteen. Eräänä aamuna oli heidät vihkinyt äkillisen rakkaudenpuuskan

pappi, joka samalla on kolmannentoista kaupunginosan pormestari

[Pariisissa oli riihen aikaan vain kaksitoista kaupunginosaa ja

siviiliavioliitontoimistoa; kolmannentoista vahvistettu liitto oli

siis boheemi-avioliitto. _Suom._], ja he olivat uskoneet, kuten

niin usein tapahtuu, menneensä naimisiin ilman sydänten yhteyttä.

Mutta eräänä iltana, kun he olivat kovasti riidelleet ja päättäneet

lopuksi erota viipymättä, huomasivat he, että heidän kätensä, jotka

olivat jäähyväisiksi liittyneet yhteen, eivät tahtoneet lainkaan

päästää toisiaan. Melkein heidän tietämättään oli heidän satunnainen

mielistymisensä kehittynyt rakkaudeksi. Puolittain nauraen he tekivät

toisilleen tämän saman tunnustuksen.

— Tämähän on perin vakavaa, sanoi Marcel. — Kuinka hiidessä se on

oikein tapahtunut?

— Olemme varmaankin olleet taitamattomia ja liian varomattomia.

— Mikä nyt on hätänä? kysyi juuri silloin huoneeseen astunut Rodolphe,

josta oli tullut Marcelin naapuri.

— Asian laita on niin, selitti Marcel osoittaen Musettea, — että

tämä neiti ja minä olemme tehneet hyvin sievän keksinnön. Me olemme

huomanneet rakastavamme toisiamme. Rakkauden lahja on varmaankin

annettu meille nukkuessamme.

— Oho, enpä oikein usko, että se tulee nukkuessa; sanoi Rodolphe.

— Mutta mikä todistaa, että te rakastatte toisianne? Ehkä olette

liioitelleet vaaraa.

— Hiisi vieköön! sanoi Marcel, — emmehän voi toisiamme edes sietää.

— Emmekä erotakaan, lisäsi Musette.

— No sitten, lapseni, on asianne selvä. Olette tahtoneet molemmat

pelata hienoa peliä ja molemmat olette hävinneet. Teille on käynyt

samoin kuin Mimille ja minulle. Me olemme jo pitkän aikaa riidelleet

keskenämme yötä päivää, ja juuri sillä tavalla avioliitto ikuistuu.

Yhdistäkää jaa ja ei, ja silloin teillä on oikea Philemonin ja Bauciin

perhe-elämä. Teidän kotinne kehittyy samanlaiseksi kuin minun, ja jos

vielä Schaunard ja Phémie muuttavat tähän taloon, kuten ovat uhanneet,

tulee meidän kolmen perheen elo ja olo täällä oikein mukavaksi.

Tällä hetkellä astui sisään Gustave Colline. Hänelle ilmoitettiin heti

Musettelle ja Marcelille sattunut onnettomuus.

— Mitä sinä, filosofi, ajattelet tästä? kysyi häneltä Marcel.

Colline nyki hattunsa karvoja ja mutisi:

— Tiesin sen jo edeltäkäsin. Rakkaus on uhkapeli. Joka siihen ryhtyy,

se siihen tarttuu. Ihmisen ei ole hyvä olla yksinänsä.

Illalla kotiin tullessaan Rodolphe sanoi Mimille:

— Minulla on uutisia. Musette on pikiintynyt Marceliin eikä tahdo häntä

enää jättää.

— Tyttöparka! vastasi Mimi. — Hänellähän on niin hyrrä ruokahalu!

— Ja Marcel omasta puolestaan on rakastunut Musetteen. Hänen

rakkautensa Musetteen on kolmenkymmenen kuuden karaattista, kuten

pilkkakirves Colline sanoisi.

— Poikaparka! sanoi Mimi, — hän on niin mustasukkainen!

— Se on totta, myönsi Rodolphe, — hän ja minä olemme Othellon oppilaita.

Jonkin ajan kuluttua muutti Marcelin ja Rodolphen lisäksi taloon

Schaunard Vârjâri-Phémiensâ kera.

Siitä lähtien nukkuivat talon muut asukkaat kuin tulivuoren laella ja

vuokraneljänneksen lopussa sanoivat kaikki yksimielisesti huoneiston

irti.

Vähänpä oli tosiaan päiviä, jolloin rajuilma ei olisi raivonnut

jossakin näistä perheistä. Milloin riehuivat Mimi ja Rodolphe, jotka

sanavaraston loputtua viskelivät toisiaan kohti mitä vain käteen

sattui, milloin taas — ja näin sattui useimmin — rajuilma nousi

Schaunardin luona, joka kepillään vahvisti alakuloiselle Phémielle

joitakin huomautuksia. Mutta Marcel ja Musette pitivät kiistansa

suljettujen ovien ja ikkunoiden takana, joten siltä taholta ei kuultu

erityistä rähinää.

Ja jos sattumalta vallitsikin rauha näiden kolmen perheen keskuudessa,

eivät talon asukkaat silti päässeet nauttimaan tästä satunnaisesta

sovinnosta. Väliseinien ohuus ilmaisi heille kaikki näiden kolmen

perheen salaisuudet, tutustuttaen vastoin tahtoakin mitä yksityisimpiin

asioihin. Siksi oli monesta naapurista _casus belli_ parempi kuin

rauhansopimuksen vahvistaminen.

Totta puhuen sukeutui varsin omituiseksi se elämä, jota tällä tavalla

vietettiin kuusi kuukautta. Mitä täydellisin veljeys vallitsi

kursailematta tässä piirissä, jossa kaikki oli yhteistä ja tasan

jaettavaa, niin onni kuin onnettomuuskin.

Joka kuussa oli jokunen juhlapäivä, jolloin ei olisi menty kadulle

ilman hansikkaita ja jolloin syötiin ja juotiin aamusta iltaan.

Oli toisia päiviä, jolloin olisi menty vaikka avojaloin pihalle,

paastopäiviä, jolloin ei syöty yhteistä aamiaista eikä siis yhteistä

päivällistäkään tai erinäisten taloudellisten sovittelujen avulla

onnistuttiin saamaan aikaan ateria, jossa lautaset ja pöytäkalut »eivät

näytelleet mitään osaa», kuten Mimi sanoi.

Mutta ihmeellisintä oli, ettei tässä seurakunnassa, jossa kuitenkin

oli kolme naista, nuorta ja kaunista, tullut kertaakaan epäsopua

miesten kesken. Nämä taipuivat usein noudattamaan rakastajattariensa

pienimpiäkin oikkuja, mutta ei ainoakaan heistä olisi hetkeäkään

epäröinyt valinnassa naisen ja ystävän välillä.

Rakkaus herää vapaasti, itsestään, ilman valmisteluja. Ystävyys sitä

vastoin niin sanoaksemme rakennetaan, se on tunne, jonka kehkeytyminen

vaatii ajattelua ja harkintaa. Se on hengen itsekkyyttä, kun taas

rakkaus on sydämen itsekkyyttä.

Nämä boheemit olivat jo kuusi vuotta tunteneet toisensa. Näin

pitkä aika, jonka kuluessa he päivittäin seurustelivat toistensa

kanssa, oli jyrkästi esiintyvää yksilöllisyyttä rajoittamatta luonut

heidän välilleen ajattelutavan yhtenäisyyden, jota he eivät olisi

muualta löytäneet Heillä oli omat omituiset tapansa ja erikoinen

mieli, jota vieraan oli turha koettaa ymmärtää. Se, joka ei

heitä tarkemmin tuntenut, nimitti ehkä heidän vapaata käytöstään

kyynillisyydeksi, vaikka se oli vain suoruutta ja avomielisyyttä.

Kaikkinaisen pahan vierojina he vihasivat valheellista ja halveksivat

poroporvarillisuutta, ja kun heitä syytettiin liiallisesta

turhamielisyydestä, vastasivat he esittämällä kaikkien nähtäväksi

kunnianhimonsa ohjelman; oman arvonsa tuntevina he eivät pitäneet

itsestään liian suuria, mutta ei myöskään liian pieniä luuloja.

Niin monia vuosia kestäneen yhteisen elämänsä aikana, jolloin he usein,

olosuhteiden pakosta olivat joutunet toistensa kilpailijoiksi, he

eivät olleet kertaakaan luopuneet ystävän kädestä. He olivat myös kuin

huomaamattaan onnellisesti päässeet kolahtamasta itserakkauden karille

niin usein kuin heitä sillä olikin koetettu saada eroamaa toisistaan.

Kukin heistä tiesi tarkalleen toisen todellisen arvon, ja ylpeys,

joka on kateuden vastamyrkkyä, varjeli heitä kaikkia pikkumaisesta

ammattikateudesta.

Kuusikuukautisen yhteiselämän jälkeen puhkesi kuitenkin avioeron

ruttotauti raivoamaan näiden kolmen perheet keskuudessa.

Schaunard teki alun. Eräänä päivänä hän huomasi, ett Vârjâri-Phémien

toinen polvi oli jalomuotoisempi kuin toinen, ja kun hän plastiikan

ansioissa oli äärimmäiset vaativainen, lähetti hän Phémien muitta

mutkitta pois, antaen hänelle yhdessäolon muistoksi sen kepin, jolla

hän usein oli tehnyt huomautuksia. Itse hän muutti asumaan erään

sukulaisensa luo, joka tarjosi hänelle vapaan asunnon.

Pari viikkoa myöhemmin Mimi hylkäsi Rodolphen noustakseen nuoren

varakreivi Paulin, Barbemuchen entisen oppilaan, vaunuihin. Tämä oli

näet luvannut lahjoittaa Mimille loistavia pukuja, silkkiä ja samettia.

Mimin mentyä livisti myös Musette ja siirtyi suurta huomiota herättäen

takaisin sievistelevän maailman ylhäisiin piireihin, joista Marcelin

takia oli luopunut.

Tähän eroamiseen ei tarvittu toraa, eipä edes harkintaakaan.

Ohimenevästä oikusta herännyt rakkaus ei ollut pysyväistä. Tuli toinen

oikku ja työnsi sen tieltään.

Eräänä karnevaali-iltana Oopperan naamiaistanssiaisissa, jonne Marcel

oli vienyt Mustuen, oli tällä tanssissa vastakumppanina nuori mies,

joka ennen muinoin oli häntä hakkaillut. He tunsivat toisensa ja

vaihtoivat tanssiessaan jonkun sanan. Kertoessaan nuorelle miehelle

nykyisestä elämästään Musette tuli ehkä tahtomattaan lausuneeksi

muutamia haikeita sanoja menneisyydestä. Niinpä sitten kävi, että

Musette katrillin lopussa erehtyi ja ojensi kätensä, ei Marcelille,

kuten hänen olisi pitänyt tehdä, vaan vastakumppanilleen, joka veti

hänet mukaansa ja hävisi hänen kanssansa tungokseen.

Marcel haki ystävätärtään hyvin levottomana. Tunnin etsiskelyn jälkeen

hän näki vihdoin Musetten nuoren miehen käsivarteen nojaten tulevan

saliin Oopperan kahvilasta lempilauluaan hyräillen. Huomatessaan

Marcelin, joka oli asettunut kädet ristissä rinnan yli nurkkaan

seisomaan, tyttö nyökkäsi hänelle jäähyväisiksi ja sanoi:

— Tulen pian takaisin.

— Se on: sinun ei tarvitse odottaa minua, tulkitsi Marcel.

Hän oli mustasukkainen, mutta järkevä ja tunsi sitä paitsi Musetten.

Hän ei siis kauemmin odottanut, vaan läksi kotiin sydän täynnä, vatsa

tyhjänä. Hän penkoi ruokakaappia tutkien, olisiko sinne jäänyt joitakin

tähteitä, ja sai käsiinsä palan kivikovaa leipää ja sillinruotoja.

— Enhän voinut taistella tryffeleitä vastaan, ajatteli hän. — Musette

on kumminkin saanut hyvän aterian.

Ja painettuaan nenäliinan kulmalla silmiään — muka niistääkseen — hän

asettui levolle.

Kaksi päivää myöhemmin Musette heräsi punaisella verhotussa huoneessa.

Katetut siniset vaunut odottivat häntä oven edessä kadulla, ja kaikki

muodin valtiattaret tunkeilivat hänen ympärillään, levitellen hänen

jalkojensa juureen ihanuuksiaan. Musette oli ihastuttava, ja tämä

hieno ympäristö taustanaan hänen nuoruutensa näytti käyneen yhä

raikkaammaksi. Hän palasi entiseen elämäänsä, otti osaa kaikkiin

juhliin ja saavutti pian takaisin kuuluisuutensa. Hänestä puhuttiin

kaikkialla, pörssin käytävillä, jopa eduskunnan tarjoilusaleissa. Hänen

uusi rakastajansa, herra Alexis, oli miellyttävä nuori mies. Tosin hän

usein moitti Musettea siitä, että tämä niin keveästi ja huolimattomasti

kuunteli hänen puhuvan rakkaudestaan. Silloin Musette silmäili häntä

nauraen, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:

— Mitäpä sille voin, ystäväiseni? Olen kuusi kuukautta elänyt yhdessä

erään miehen kanssa, joka ruokki minua salaatilla ja vesivellillä,

verhosi minut karttuunilla ja vei minut usein Odéoniin, koska hänellä

ei ollut rahaa. Kun rakkaus ei maksa mitään, ja minä olin siihen

kummitukseen vimmatusti rakastunut, kulutimme melkoisen määrän

rakkautta. Tuskinpa minulla on enää muuta kuin vähän rippeitä jäljellä.

Kootkaa ne, en estä teitä siitä. En ole muuten sitä teiltä salannut

ja elleivät nauhat olisi niin kalliita, olisin varmasti yhä vielä

maalarini luona. Sydämeni taas on siitä lähtien, kun aloin käyttää

kahdenkymmenenneljän frangin kureliivejä, melkein ääneti, niin että

pelkään unohtaneeni sen johonkin Marcelin laatikon nurkkaan.

Näiden kolmen boheemiperheen häviämisen johdosta vietettiin siinä

talossa, jossa he olivat asuneet, oikea juhla. Talonomistaja tarjosi

komeat päivälliset, ja vuokralaiset panivat toimeen juhlavalaistuksen.

Rodolphe ja Marcel olivat muuttaneet asumaan yhteen. Molemmat olivat

tehneet itselleen epäjumalan, jonka nimeä eivät oikein tienneet. Joskus

sattui niin, että toinen puhui Musettesta ja toinen Mimistä. Siinä

oli heille ainesta koko illaksi. He muistelivat entistä elämäänsä.

Musetten lauluja ja Mimin lauluja, valoisia, valvottuja öitä, uneliaita

aamupäiviä ja unessa nautittuja päivällisiä. Yksitellen saivat

kaikki nuo häipyneet hetket nousta esille muistojen kätköistä, ja he

lopettivat tavallisesti vakuuttelemalla toisilleen, että he kaikesta

huolimatta olivat yhä vielä onnellisia, istuessaan näin yhdessä,

savuava piippu suussa, jalat uunia vasten, kohennellen iloisesti

rätisevää takkavalkeaa ja kertoellen toisilleen ääneen samoja asioita,

joita yksin ollessaan alinomaa ajattelivat: että he olivat suuresti

rakastaneet kadonneita olentoja, jotka olivat vieneet mukanaan osan

heidän nuoruuttaan, ja että heidän sydämessään ehkä vieläkin oli sama

rakkaus.

Eräänä iltana bulevardia pitkin kävellessään Marcel huomasi jonkin

askeleen päässä nuoren naisen, joka vaunuista laskeutuessaan jätti

näkyviin valkean sukan verhoaman, kerrassaan jalomuotoisen jalan.

Jopa ajurikin töllisteli silmät sirrallaan tätä viehättävää lisäystä

juomarahaan.

— Pentele, ajatteli Marcel, — siinäpäs on kaunis kappale jalaksi! Minua

tosiaan haluttaa tarjota hänelle käsivarteni. Mutta kuinka se parhaiten

kävisi päinsä?... Nytpä keksin... se temppu on ainakin uusi..

— Anteeksi, madame, hän sanoi lähestyen tuntematonta, jonka kasvoja ei

vielä nähnyt, — oletteko ehkä sattumalta löytänyt nenäliinaani?

— Kyllä monsieur, vastasi nuori nainen, — tässä se on! Ja hän ojensi

Marcelille nenäliinan, joka hänellä oli kädessään.

Marcel joutui perin hämilleen. Mutta äkkiä sai heleä nauru, joka

singottiin suoraan vasten hänen kasvojaan, hänet tointumaan; tästä

ilontoitotuksesta Marcel tunsi vanhan rakkautensa.

Se oli tosiaan Musette.

— Kas vain, hän nauroi, — herra Marcelko etsimässä rakkausseikkailuja?

Kuinka sinua tämä miellyttää, häh? Lystikkyyttä siitä ei puutu.

— Minusta se on hyvinkin siedettävä, vastasi Marcel.

— Minne sinä olet näin myöhään menossa? kysyi Musette.

— Tuohon rakennukseen, vastasi taiteilija osoittaa pientä teatteria,

johon hänellä oli vapaa pääsy.

— Rakkaudesta taiteeseenko?

— Ei, vaan rakkaudesta Lauraan. Mainio sutkaus muuten, ajatteli Marcel,

— voinpa myydä sen Collinelle, joka niitä keräilee. [»Lsure» (Laura) ja

»lor» (kulta) äännetään samoin. — Suom.]

— Kuka se Laura on? tutki Musette uteliaana.

Marcel jatkoi huonoa pilaansa.

— Haaveolento, jota ajan takaa ja joka näyttelee viattoman tytön osia

tuossa teatterissa, vastasi hän.

— Tänä iltana olette kovin sukkela, sanoi Musette.

— Ja te kovin utelias, Marcel huomautti.

— Puhukaa sentään hiljemmin. Koko maailma kuulee sanamme ja pitää meitä

ehkä riitaan joutuneina rakastavaisina.

— Eipä se sattuisi meille ensimmäistä kertaa.

Musette tajusi tässä lauseessa haasteen ja vastaisi nopeasti:

— Eikä kai viimeistäkään, vai?

Kysymys oli selvä; se vihelsi kuin luoti Marcelin korvissa.

— Te taivaan loistavat valot! hän huudahti luoden katseensa tähtiin,

— te olette todistajani, etten ampunut ensimmäistä laukausta. Nyt

nopeasti asepukuun!

Ja sitten alkoi ammunta.

Piti vain löytää yhdysside näille molemmille taipumuksille, jotka äkkiä

olivat leimahtaneet täyteen liekkiin.

Kävellessään eteenpäin Musette katseli Marcelia ja Marcel Musettea.

He eivät puhelleet, mutta heidän silmänsä, sydämen täysivaltaiset

lähettiläät, kohtasivat tuon tuostakin toisensa. Neljännestunnin

kestäneen neuvottelun jälkeen oli tämä silmien kongressi kaikessa

hiljaisuudessa järjestänyt asiat. Puuttui enää vain sopimuksen

hyväksyminen.

Keskustelu virisi uudelleen.

— Sanopas nyt suoraan, minne sinä äsken olit menossa? kysyi Musette.

— Olen sen jo sanonut: Lauraa katsomaan.

— Onko hän kaunis?

— Hänen suunsa on hymyjen pesä.

— Kyllä tunnetaan jo, sanoi Musette.

— Entä sinä sitten, mistä sinä tulit ajurin siivillä?

— Saatoin asemalle Alexista, joka matkusti tervehtimään omaisiaan.

— Mikä se Alexis on miehiään?

Nyt oli Musetten vuoro antaa uudesta rakastajastaan ylen kaunis kuvaus.

Bulevardin ihmisvilinässä näyttelivät Marcel ja Musette koko ajan

»Rakkauden paluun» ilveilyä. Säe säkeeltä he toistivat milloin

hellästi hyväilevällä, milloin veikeän kiusoittelevalla tavalla

sitä kuolematonta oodia, jossa Horatius ja Lydia niin viehättävästi

kuvailevat toisilleen uusien rakastettujensa suloja ja loppujen lopuksi

lisäävät jälkikirjoituksen vanhalle rakkaudelleen. Heidän saapuessaan

erään kadun kulmaan tuli äkkiä heitä vastaan joukko sotamiehiä.

Musette »järjesti» tästä itselleen pienen pelästyksen, tarrautui

Marcelin käsivarteen ja sanoi:

— Hyvä Jumala, näetkö, siellä tulee sotaväkeä! Nyt tulee varmasti

vallankumous. Paetkaamme heti, minua niin pelottaa. Tule saattamaan

minua!

— Mutta minne? kysyi Marcel.

— Kotiini, vastasi Musette. — Saat nähdä, kuinka sievä asunto minulla

on. Tarjoan sinulle illallista, ja juttelemme politiikasta.

— Ei, sanoi Marcel ajatellen herra Alexisia, — en voi tulla luoksesi,

vaikka saisinkin illallista. Minua ei haluta juoda viiniäni toisten

lasista.

Musette ei osannut tähän kieltoon mitään vastata. Mutta äkkiä nousi

muistojen sumusta hänen mieleensä kuva taiteilijan köyhästä majasta,

sillä Marcelista ei ollut vieläkään tullut miljoonamiestä, ja hän sai

uuden ajatuksen. Toinen patrulli sattui parhaiksi tulemaan paikalle, ja

siitä Musette otti sopivan aiheen uuteen pelonkohtaukseen.

— Nyt alkaa taistelu! hän huudahti. — En uskalla mitenkään mennä

kotiin. Marcel, ystäväni, saata minut erään ystävättäreni luo, joka

muistaakseni asuu siellä päin, missä sinäkin.

Neuf-sillan poikki käveltäessä Musette purskahti nauruun.

— Mitä nyt? kysyi Marcel

— Ei mitään, vastasi Musette, — muistui vain mieleeni, että

ystävättäreni onkin muuttanut. Hän asuu nyt Batignollesissa.

Nähdessään Marcelin ja Musetten käsikkäin astuvan sisälle Rodolphe ei

näyttänyt lainkaan hämmästyneeltä.

— Huonosti haudattujen rakkauksien käy aina näin, hän sanoi.