Oi, ystäväni Rodolphe, mitä onkaan sinulle tapahtunut kun olet
noin muuttunut? Onko minun uskottava huhuja joita kerrotaan? Onko
onnettomuus tosiaan voinut niin perinjuurin masentaa miehekkään
filosofiasi? Kuinka voin noin iloisen, hupaisan boheemielämäsi
kuvaajana kertoa kylliksi alakuloisin sanoin sen tuskallisen
kokemuksen, joka on murheen huntuun käärinyt ainaisen iloisuutesi ja
äkkiä vaimentanut paradoksiesi helinän?
Oi, Rodolphe, ystävä, myönnän, että sydänsurusi on suu ri, mutta eihän
sen tähden tarvitse heti veteen hypätä. Neuvon sinua siis mitä pikimmin
vetämään ristin menneisyyden ylitse. Karta etenkin yksinäisyyttä
ja sen haamuja, jotka pidentäisivät surusi loppumattomiin. Pakene
hiljaisuutta, missä muistojen kellot soivat menneitä iloja ja suruja.
Heitä rohkeasti unohduksiin tuulien vietäväksi nimi, johon olet niin
rakastanut, ja sen mukana kaikki, mitä sinulla on vielä jäljellä sen
nimen kantajasta. Kiharat, joita huulesi kerran kiihkeästi suutelivat,
kristallipullo ja sen mukana sitä tuoksua, jota sinun tällä hetkellä
on vaarallisempi hengittää kuin kaiken maailman myrkkyjä; tuleen kaikki
kukat, harso-, silkki- ja samettikukat, valkeat jasmiinit, Adoniksen
verellä värjätyt vuokot, siniset lemmikit ja kaikki viehättävät
kukkavihot, jotka hän sommitteli lyhyen onnesi paenneina päivinä.
Siihen aikaan minäkin rakastin häntä, sinun Mimiäsi, enkä nähnyt
mitään vaaraa siinä, että häntä rakastin. Mutta seuraa neuvoani:
tuleen nauhat, nuo somat siniset, punaiset ja keltaiset nauhat,
joita hän solmi kaulaansa katseen viehätykseksi ja kahleeksi; tuleen
pitsit, myssyt liinat ja kaikki keimailevat hepenet, joita hän käytti
hurmatakseen herra Césaria, Jeromea, Charlesia tai jotakuta muuta
keikaria, sillä aikaa kun sinä odotit ikkunasi ääressä väristen talven
purevasta pakkasesta; tuleen, Rodolphe, tuleen ilman armoa kaikki,
mikä hänelle on kuulunut ja voisi vielä sinulle puhua hänestä; tuleen
rakkauskirjeet! Katsos, tässä on juuri niistä yksi, johon kyyneleesi
ovat tippuneet kuin suihkulähteen pisarat, onneton ystäväraukkani!
Koska sinua ei kuulu takaisin, pistäydyn tätiäni katsomassa. Otan
kaikki rahat mukaani voidakseni maksaa ajurin.
— Lucile.
Ja sinä iltana, oi Rodolphe, et ollut mitään syönyt, muistatko?
Sinä tulit luokseni säkenöiden leikkipuheita ja sukkeluuksia, jotka
todistivat sielusi olevan rauhallisen. Sillä sinä uskoit, että Lucile
oli tätinsä luona. Jos minä olisin sanonut sinulle, että hän oli
herra Césarin tai jonkun Montparnassen näyttelijän luona, olisit ehkä
vääntänyt niskani nurin. Tuleen tuo toinenkin paperipala, joka on
täynnä ensimmäisen kirjeen vähäsanaista hellyyttä.
Menen tilaamaan itselleni kengät. Sinun on välttämättä hankittava
rahaa voidakseni ylihuomenna mennä hakemaan ne.
Ah, ystäväni, niillä kengillä on tanssittu monta tanssia, joissa sinä
et ollut vastakumppanina. Tuleen kaikki nuo muistot ja tuleen niiden
tuhka!
Mutta sitten kohota itsesi jälleen, Rodolphe! Rakkaudesta ihmisyyteen
ja _Iriksen vyön_ ja _Castorin_ kunnian nimessä tartu jälleen lujin
käsin hyvän maun ohjaksiin, jotka surun itsekkyydessä päästit
käsistäsi, sillä muuten voi tapahtua kauheuksia, joista olet vastuussa.
Me voisimme vajota takaisin pussihihojen ja lämsähousujen käyttöön
ja saisimme jonakin päivänä nähdä hattuja, joiden muoto loukkaa
maailmankaikkeutta ja huutaa taivaan kostoa päällemme.
Ja nyt on hetki käsissä kertoa ystävämme Rodolphen ja neiti Lucilen eli
liikanimeltään Mimin rakkaudesta.
Rodolphe oli ehtinyt puoliväliin neljättäkolmatta vuottansa, kun hänen
sydämessään äkkiä syttyi tämä intohimo, jolla oli suuri vaikutus
hänen elämäänsä. Sinä ajankohtana, jolloin Rodolphe kohtasi Mimin,
hän vietti sitä liikkuvaa ja vapaata elämää, jota olemme koettaneet
edellä kuvata. Hän oli varmaankin iloisimpia miekkosia boheemien
suruttomassa seurakunnassa. Kun hän oli syönyt huonon päivällisen,
mutta lingonnut hyvän sukkeluuden, hän asteli ylpeänä kivistä katua,
joka usein oli hänen vuoteenansakin, ylpeänä kuluneessa mustassa
takissaan kuin keisari purppuraviitassaan. Siinä piirissä, jossa
Rodolphe eli ja vaikutti, käsiteltiin rakkautta, eräänlaisesta
huomionherättämishalusta, mikä nuorissa ihmisissä on verrattain
lavallinen ilmiö, ylellisyytenä ja ivattavana asiana. Gustave Colline,
jolla oli jo pitkät ajat ollut suhde erään neulojattaren kanssa ja
joka oli alinomaisilla käsikirjoitustensa ja filosofisten teoksiensa
jäljentämistöillä näännyttänyt häneltä sekä sielun että ruumiin, väitti
rakkauden olevan jonkinlaista purkausta, joka oli hyvä suorittaa
vuosineljänneksittäin ruumiin vapauttamiseksi liiallisista nesteistä.
Näiden väärien epäilijöiden joukossa Rodolphe oli ainoa, joka uskalsi
puhua rakkaudesta tavallaan kunnioittavasti, ja jos onnettomuudeksi
satuttiin joutumaan hänen kanssaan juttusille tästä aiheesta, saattoi
hän tuntikausia esittää elegisiä mietelmiä rakastettuna olemisen
onnesta, tyynen järven syvästä sinisyydestä, tuulen kuiskeesta,
taivaiden harmoniasta ja sen semmoisesta. Tästä tavastaan hän oli
Schaunardilta saanut lisänimen »harmonikka». Marcel oli samasta syystä
keksinyt hänelle toisen nimen, joka ei ollut vailla sukkeluutta
sekään; viittaillen hänen iänikuisiin germaanilaista vetisyyttä
ja hempeämielisyyttä uhkuviin puheisiinsa ja hänen aikaiseen
kaljupäisyyteensä Marcel oli antanut hänelle nimen _Myosotis calva_,
kalju lemmikki. Asianlaita oli todellisuudessa näin: Rodolphe uskoi
siihen aikaan vakavasti sanoneensa lopulliset hyvästit nuoruudelle
ja rakkaudelle. Hän lauloi ylimielisesti _De profundis_ sydämelleen,
jonka hän uskoi kuolleen, vaikka se vain nukkui herätäkseen taas
herkkänä iloille, herkkänä suloisille tuskille, joita Rodolphe ei enää
toivonut saavansa kokea ja jotka nyt olivat saattaneet hänet epätoivon
partaalle. Mutta itsepä niin tahdoit, oi Rodolphe, emmekä me surkuttele
sinua, sillä sairaus, joka sinua vaivaa, on niitä tauteja, joita aina
kaivataan, varsinkin silloin kun tiedetään, että siitä on iäksi päästy.
Rodolphe kohtasi nuoren Mimin, jonka hän jo aikaisemminkin oli
tuntenut, silloin kun tämä oli erään hänen ystävänsä rakastajatar.
Ja hän otti Mimin omakseen. Ystävien kesken nousi tästä aluksi aika
hälinä, mutta kun Mimi oli olemukseltaan varsin herttainen eikä
turhan kaino ja kun hän lisäksi sieti tupakansavua ja kirjallisia
keskusteluja, totuttiin häneen ennen pitkää ja kohdeltiin häntä
kuten toveria ainakin. Mimi oli viehättävä nainen ja sen luontoinen,
joka erityisesti tyydytti Rodolphen runollista ja plastillista
aistia. Hän oli kahdenkolmatta ikäinen, pieni, hento, veikeä. Hänen
kasvoissaan oli hiukan ylimyksellinen leima, mutta hänen piirteensä,
jotka olivat erittäin hienot suurten, sinisten silmien kirkastamat,
saivat eräinä ikävystymisen tai pahantuulen hetkinä kovan, melkeinpä
julman ilmeen, jonka sielutieteilijä ehkä olisi tuntenut varmaksi
itsekkyyden tai suuren tunteettomuuden merkiksi. Mutta useimmiten hänen
raikkaat kasvonsa hymyilivät viehkeästi ja hänen silmänsä ilmaisivat
hellyyttä tai ylpeää kiemailua. Nuoruuden veri virtasi kuumana ja
levottomana hänen suonissaan ja väritti ruusuiseksi hänen läpikuultavan
kamelianvalkoisen ihonsa. Tämä sairaalloinen kauneus otti Rodolphen
valtoihinsa, ja hän saattoi usein yöllä tuntikausia ihailla ja suudella
uneen vaipuneen rakastajattarensa kalpeata otsaa.
Mutta ennen kaikkea saivat Rodolphen mielettömästi rakastumaan Mimiin
hänen valkoiset kätensä, jotka hän taloustoimistaan huolimatta osasi
säilyttää valkeampina kuin joutilaisuuden jumalatar. Kuitenkin nämä
niin hennot, sirot ja suudeltaviksi suloiset kädet, nämä lapsenkädet,
joihin Rodolphe oli laskenut uudelleen elpyneen sydämensä, nämä
valkoiset kädet repivät ennen pitkää ruusuisilla kynsillään runoilijan
sydämen.
Kuukauden kuluttua Rodolphe jo huomasi olevansa tekemisissä tuulihatun
kanssa, jolla oli eräs ikävä virhe. Mimi oli »kyläluuta», kuten
sanotaan, ja saattoi viettää suuren osan ajastaan tässä kaupunginosassa
»elätettävien» naisten luona, joiden tuttavaksi hän oli päässyt. Pian
tulivat myös näkyviin ne seuraukset, joita Rodolphe oli pelännyt
havaittuaan rakastettunsa ylläpitävän moisia suhteita. Joidenkuiden
Mimin uusien ystävättärien vaihteleva rikkaus herätti Mimissä
sylintäyden kunnianhimoisia toivomuksia. Tähän asti hän oli ollut
vaatimuksissaan kohtuullinen ja tyytynyt siihen välttämättömään,
mitä Rodolphe parastaan pannen sai hankituksi. Nyt hän alkoi uneksia
silkistä, sametista ja pitseistä. Ja Rodolphen pyynnöistä ja kielloista
huolimatta Mimi jatkoi seurusteluaan noiden naisten kanssa, ja nämä
kaikki tietysti yksimielisesti koettivat taivuttaa häntä eroamaan
taiteilijasta, joka ei voinut antaa hänelle edes sataaviittäkymmentä
frangia verkahameen ostamiseksi.
— Noin kaunis tyttö kun te, sanoivat nämä neuvonantajat, — voi helposti
hankkia itselleen paljon paremman aseman. Pitää vain etsiä.
Ja Mimi alkoi etsiä. Nämä vierailut, joita Mimi taitamattomin tekosyin
turhaan koetti pitää salassa, johtivat Rodolphen luulevaisuuden
surulliselle tielle. Mutta joka kerta kun Rodolphe tunsi olevansa
löytämäisillään joitakin uskottomuuden todisteita, hän sulki silmänsä
päästäkseen mitään näkemästä, sillä kaikesta huolimatta hän yhä vielä
jumaloi Mimiä. Runoilija tunsi Mimiä kohtaan oikullista, haaveellista,
helposti riitaan johtavaa rakkautta, jota nuori nainen ei ymmärtänyt,
koska hän tunsi Rodolphea kohtaan vain yhdessäolon tottumuksesta
johtuvaa laimeaa kiintymystä. Ja sitä paitsi oli puolet hänen
sydämestään jo loppuun palanut hänen ensi rakkautensa aikana ja toinen
puoli oli vielä täynnä muistoja ensimmäisestä rakastetusta.
Kahdeksan kuukautta kului näin, hyvien ja pahojen päivien vaihdellessa
keskenään. Tänä aikana oli Rodolphe kymmeniäkin kertoja ajatellut erota
Mimistä, sillä tämä kohteli häntä säälimättömästi ja valmisti hänelle
tuhansia tuollaisia kidutuksen hetkiä, kuten nainen tekee miehelle,
jota hän ei rakasta. Elämä oli suoraan sanoen heille kummallekin
oikea helvetti. Mutta Rodolphe oli tottunut näihin jokapäiväisiin
taisteluihin eikä mitään pelännyt niin suuresti kuin heidän
yhdessäolonsa lakkaamista, sillä hän tunsi, että silloin lakkasivat
myös ainiaaksi nuoruuden kuumeiset nousuhetket ja ne mielenliikutukset,
jotka niin kauan olivat olleet hänelle vieraita. Ja sitä paitsi,
puhuaksemme kaikessa totta, oli myös niitä hetkiä, jolloin Mimi osasi
saada Rodolphen unohtamaan kaikki epäluulot, jotka hänen sydäntään
kalvoivat. Oli hetkiä, jolloin Rodolphe sinisten silmien lumoissa
istui Mimin jalkojen juuressa kuin lapsi, tämä runoilija, jolle Mimi
oli uudelleen avannut runouden aarteet, tämä nuorukainen, jolle hän
oli lahjoittanut uuden nuoruuden ja jonka sydämen hän oli uudelleen
sytyttänyt. Pari kolme kertaa kuukaudessa Rodolphe ja Mimi unohtivat
kuin yhteisestä sopimuksesta alituisen kinastelunsa ja astuivat
yhden rakkausyön viheriöitsevään keitaaseen. Silloin Rodolphe otti
käsiensä väliin rakastettunsa hymyilevän, suloisen pään ja saattoi
tuntikausia haastella lemmitylleen sitä ihmeellistä, mieletöntä kieltä,
jota intohimo tällaisina hurman hetkinä käyttää. Mini kuunteli ensin
tyynesti, pikemmin hämmästyneenä kuin liikuttuneena, mutta lopulta
Rodolphen sanat, hänen milloin iloinen, milloin hellän surumielinen
haastelunsa tempasi toisenkin mukaansa. Rakkauden kosketuksesta Mimin
kylmä ja välinpitämätön sydän suli, rakkauden hurma valtasi hänet, hän
heittäytyi Rodolphen kaulaan ja sanoi hänelle suudelmin sen, mitä ei
sanoin voinut lausua. Ja aamurusko yllätti heidät näin toinen toisiinsa
puristuneina, silmät silmissä ja kädet käsissä, kosteilla, hehkuvilla
huulilla yhä vielä se kuolematon sana,
Jota öisin kaksi aina käyttää,
kun kuuma lempi rinnat täyttää.
Mutta seuraavana päivänä saattoi mitä mitättömin asia taas nostaa
riidan, ja pelästynyt rakkaus pakeni loitolle.
Loputa kuitenkin Rodolphelle alkoi selvitä, että ellei hän olisi
varuillaan, painaisivat Mimin valkeat kädet hänet kuiluun, jonne
tuhoutuisi hänen tulevaisuutensa ja nuoruutensa. Eräänä hetkenä sai
hänessä kylmä järki voiton rakkaudesta, ja hän vakuutteli itselleen
selviin todistuksiin nojautuvin päätelmin, ettei Mimi häntä rakastanut.
Vieläpä hän arveli, että nuo hellyyden hetket, joita Mimi hänelle
silloin tällöin soi eivät olleet muuta kuin aistillista oikkuilua,
samanlaista, jota naimisissa olevat naiset osoittavat miehilleen
tarvitessaan uutta kashmirliinaa tai uutta hametta tai silloin, kun
heidän rakastajansa on poissa, kuten siitä sanoo sananlasku: »Kun ei
ole valkoista leipää, tyydytään mustaan.» Lyhyesti sanoen, Rodolphe
saattoi antaa rakastajattarellensa anteeksi kaikki paitsi sitä, ettei
saanut häneltä vastarakkautta. Hän päätti sen tähden astua ratkaisevan
askeleen ja ilmoitti Mimille, että tämän sopi hakea itselleen toinen
rakastaja: Mimi nauroi hänelle ja käyttäytyi uhmailevasti. Lopulta
nähdessään, että Rodolphe pysyi lujasti päätöksessään ja otti hänet
rauhallisesti vastaan hänen oltuaan vuorokauden poissa, Mimi alkoi käydä
levottomaksi tästä lujuudesta, johon hän ei ollut tottunut. Hän oli
nyt pari kolme päivää mitä rakastettavin. Mutta kun Rodolphe siitäkin
huolimatta pysyi sanassaan vieläpä kysyi häneltä, oliko hän jo ketään
löytänyt, vastasi hän:
— En ole vielä edes etsinytkään.
Mimi oli kuitenkin etsinyt, jopa aikaisemmin kuin häntä oli siihen
neuvottukaan. Parin viikon aikana hän oli tehnyt kaksi yritystä. Eräs
hänen ystävättäristään oli auttanut häntä ja aluksi toimittanut hänet
erään nuoren keltanokan pariin, joka lupaili Mimille kaikkea kaunista,
intialaisista kashmirhuiveista palisanterikalustoon saakka. Mutta Mimin
mielestä tämä nuorukainen, joka saattoi olla hyvinkin etevä algebrassa,
oli vallan taitamaton rakkausasioissa, ja kun Mimillä ei ollut halua
ruveta kasvattajaksi, jätti hän pojan kashmireineen, jotka vielä
vaelsivat Tibetin aroilla, ja ne palisanderihuonekalut, jotka vielä
huojuivat Amerikan aarniometsissä.
Kymnasistin korvasi pian eräs bretagnelainen aatelismies, johon Mimi
päätä pahkaa rakastui ja joka puolestaan oli valmis korottamaan hänet
kreivittäreksi.
Rakastettunsa vastaväitteistä huolimatta Rodolphe oli kuitenkin saanut
vihiä, että joitakin juonia oli tekeillä. Hän tahtoi ottaa asiasta
tarkan selon ja eräänä aamuna, Mimin oltua yön poissa, riensi sinne,
missä arveli tapaavansa hänet Täällä hän saikin tilaisuuden nähdä yhden
niitä kouraantuntuvia todistuksia, joita on väkisinkin uskottava. Hän
näki Mimin tulevan hekuman kiilto silmissään ulos talosta, jossa hänet
oli aateloitu, nojaten uuteen herraansa ja valtiaaseensa, joka tosin
ei näyttänyt tästä uudesta valloituksestaan lähimainkaan niin ylpeältä
kuin Paris, kaunis kreikkalainen paimen, ryöstettyään Helenan omakseen.
Nähdessään rakastajansa ilmestyvän Mimi hätkähti, mutta lähestyi
häntä kuitenkin, ja viitisen minuuttia he keskustelivat rauhallisesti,
erotakseen sitten kumpikin taholleen. Suhde oli ratkaisevasti lopussa.
Rodolphe meni kotiin ja vietti päivänsä sitomalla myttyihin kaikki
Mimille kuuluvat tavarat.
Eron jälkeisenä päivänä kävivät monet Rodolphen ystävistä tapaamassa
häntä, ja heille hän ilmoitti, mitä oli tapahtunut. Kaikki onnittelivat
häntä tämän tapahtuman johdosta, ikään kuin häntä olisi kohdannut suuri
onni.
— Kyllä me autamme sinua, ystävä, sanoi eräs hänen toverinsa, joka oli
usein tullut nähneeksi, mitä kärsimyksiä Mimi Rodolphelle tuotti, —
kyllä autamme sinua vapautumaan sydämesi ilkeän olennon kynsistä. Ennen
pitkää olet taas täysin terve ja valmis vaeltamaan jonkun toisen Mimin
kanssa Aulnayn ja Fontenay-aux-Rosesin viheriöitseviä polkuja.
Rodolphe vakuutti päässeensä ainiaaksi eroon kaihosta ja
toivottomuudesta, antoipa viedä itsensä Mabillen tanssiaisiinkin,
edustaen siellä kuitenkin laiminlyödyllä ulkoasullaan perin huonosti
_Iriksen vyötä_, joka oli hankkinut hänelle vapaalipun tähän ilon
ja huvitusten ihanaan tarhaan. Runoilija tapasi siellä joukon
uusia ystäviä, joiden kanssa hän alkoi juoda. Hän kertoi heille
onnettomuutensa kerrassaan yllättävin kääntein ja sutkauksin ja tunnin
ajan suorastaan pursusi eloa ja vilkkautta.
— Voi sentään, huokasi maalari Marcel kuunnellessaan ystävänsä huulilta
vuotavaa ivan tulvaa, — Rodolphe on kovin iloinen, liian repäisevä.
— Hän on ihastuttava, vastasi eräs nuori neito, jolle Rodolphe juuri
oli antanut kukkakimpun, — ja vaikka hänen pukunsa laita onkin vähän
niin ja näin, lähtisin sittenkin kernaasti tanssiin hänen kanssaan, jos
hän vain pyytäisi minua.
Kaksi sekuntia myöhemmin oli Rodolphe, joka oli kuullut hänen sanansa,
hänen jalkojensa juuressa ja pyysi häntä parikseen sanoilla, joissa
tuoksui kaikki Richelieun aikuisen korkean kohteliaisuuden jasmiini
ja myski. Puhuteltu joutui peräti hämmennyksiin tästä häikäisevien
laatusanojen ja valikoitujen sanakäänteiden paljoudesta, joka toi¹
elävästi mieleen holhoushallituksen ajan, että Rodolphe joka ei koskaan
ennen ollut esiintynyt niin täydellisenä vanhan ajan ritarina, melkein
tunsi kengänkorkojensakin punastuvan. Rodolphen pyyntö hyväksyttiin.
Rodolphe ei tiennyt tanssin aiheitakaan, yhtä vähän kuin päätöslaskua,
mutta erinomaisen rohkeuden innossa hän syöksyi suoraan tanssivien
sekaan ja tekaisi tanssin, joka oli tähän asti kaikilla maailman
tanssimestareille tuntematon. Sitä voisi nimittää »kaihojen ja
huokausten askeliksi», ja se saavutti alkuperäisyydellään suuren
menestyksen. Turhaan osoitti kolmetuhatta kaasuliekkiä hänelle
kieltään ikään kuin pilkatakseen häntä. Rodolphe tanssi yhä ja purki
suustaan tanssikumppanilleen vasten kasvoja toinen toistaan somempia,
ennenkuulumattomia kohteliaisuuksia.
— Tuopa on uskomatonta, sanoi maalari Marcel.
— Rodolphe näyttää minusta juopuneelta, joka horjahtelee
lasinsirpaleitten päällä.
— Kuitenkin hän on valloittanut komean naisen, huomautti toinen
nähdessään Rodolphen poistuvan tanssikumppaninsa kanssa.
— Etkö sano meille hyvästi? huusi Marcel hänelle.
Rodolphe riensi taiteilijan luo ja ojensi hänelle kätensä; se oli kylmä
ja kostea kuin märkä kivi.
Rodolphen tanssikumppani oli roteva, uhkea Normandian tyttö, jonka
synnynnäinen maalaiskömpelyys oli pian hävinnyt ja vaihtunut
ylimykselliseen hienouteen joutilaisuuden ja Pariisin aistikkaan
ylellisyyden vaikutuksesta. Hän nimitti itseään rouva Seraphineksi
ja oli tällä hetkellä erään luuvaloa potevan päärin rakastajatar,
saaden tältä kuukausittain viisikymmentä louisdoria ja jakaen se erään
konttoristin kanssa, joka antoi hänelle vain selkään. Rodolphe oli
miellyttänyt häntä, ja toivoen, ettei ainakaan tämä runoilija antaisi
hänelle mitään, hän vei Rodolphen mukanaan kotiinsa.
— Lucile, hän sanoi kamarineidolleen, — tänä iltana en ota ketään
vastaan.
Ja hän meni huoneeseensa, palaten sieltä kuitenkin viiden minuutin
kuluttua toinen puku yllään. Hän tapasi Rodolphen seisomassa äänetönnä
paikallaan, sillä heti sisälle tultuaan oli runoilija joutunut kumean
surumielisyyden valtaan.
— Tehän ette katsokaan minuun enää? Ettekä puhu enää minulle? ihmetteli
Seraphine.
— Hyvä on, tarkastakaamme häntä, mietti Rodolphe kohottaen katseensa, —
mutta vain taiteellisena arvostelijana.
Ja minkä ilmiön hän silloin saikaan nähdä! kuten Raoul sanoo
_Hugenoteissa_.
Seraphine on ihmeteltävän kaunis. Hänen täyteläinen vartalonsa, jonka
soreutta hyvin kuosikas puku vielä kiihotti, häämötti viettelevän
kauniina melkein läpinäkyvän vaatteen alta. Rodolphen suonissa hehkui
kuumana omistamisen hillitön himo. Hänen aivoihinsa nousi huumaava
sumu. Hän tarkasteli jo Seraphinea toisin kuin esteetikko ja otti
kauniin tytön kädet omiinsa. Ne olivat ihanat kädet, sellaiset, joita
kreikkalaisten mestarien taltta ennen muinoin loi. Rodolphe tunsi
näiden käsien vapisevan. Ja yhä vähemmän taidearvostelijana hän veti
syliinsä Seraphinen, jonka poskia jo väritti hekuman aamuruskoksi
valahtanut puna.
— Tämä olento on oikea nautinnon soitin, rakkauden stradivarius,
jolla voin ehkä soittaa pienen hymnin, ajatteli Rodolphe tuntiessaan
selvästi, että kaunottaren sydän löi kiihkeässä tahdissa.
Tällä hetkellä kuului rajua kellonsoittoa ovelta.
Lucile! Lucile! huusi Seraphine kamarineidolleen, — älkää avatko.
Sanokaa, etten ole vielä tullut kotiin.
Kuullessaan Lucilen nimen Rodolphe nousi.
— En tahdo millään muotoa häiritä teitä, rouva, hän sanoi. — Minun on
muutenkin jo aika lähteä, sillä nyt on myöhä ja minä asun kaukana.
Toivotan teille hyvää yötä.
— Mitä, te menette? huudahti Seraphine silmäillen runoilijaa yhä
tulisemmin. — Miksi, miksi te lähdette?... Minä olen vapaa... saatte
jäädä.
— Mahdotonta, rouva, vastasi Rodolphe. — Odotan luokseni tänä iltana
erästä sukulaistani, joka palaa Tulimaasta ja varmasti tekisi minut
perinnöttömäksi, ellen olisi kotona ottamassa hänet asianmukaisesti
vastaan. Hyvää yötä, rouva.
Ja Rodolphe poistui kiireesti huoneesta. Kamarineito tuli valaisemaan
hänelle tietä. Rodolphe sattui katsahtamaan häneen. Se oli nuori, hento
nainen, joka käveli hitain, laahustavin askelin. Hänen kalpeat kasvonsa
olivat viehättävä vastakohta hänen mustalle tukalleen, ja hänen siniset
silmänsä olivat kuin kaksi sammuvaa tähteä.
— Aave! huudahti Rodolphe peräytyen tuon olennon tieltä, jolla oli
hänen rakastajattarensa nimi ja kasvonpiirteet. — Takaisin! Mitä tahdot
minusta?
Ja Rodolphe syöksyt suin päin portaita alas kadulle.
— Kuulkaahan, rouva, sanoi kamarineito emäntänsä luo palatessaan, — tuo
nuori mies oli varmaankin päästä vialla.
— Sano mieluimmin häntä typeräksi! vastasi Seraphine katkerasti. — Oh,
sainpa hyvän opetuksen! Kunpa edes se Léon ääliö ymmärtäisi nyt tulla!
Léon oli se herrasmies, jonka hellyyteen kuului myös piiska.
Rodolphe riensi juoksujalkaa kotiinsa. Noustessaan portaita hän tapasi
punanauhaisen kissansa, joka naukui valittavasti. Se oli toista yötä
turhaan kutsunut uskotonta rakastajatartaan, angoralaista Manon
Lescautia, joka kiipeili naapurikattoja pitkin seikkailun haussa.
— Eläin parka, Rodolphe sanoi, — sinuakin on petetty... sinun Mimisi on
vetänyt sinua nenästä kuten minäkin. Mutta me koetamme lohduttautua.
Näes, kissaseni, naisten ja narttujen sydän on kuilu, jota meidän
miesten on turha tutkia.
Rodolphen astuessa huoneeseensa hänestä tuntui hiostavasta kuumuudesta
huolimatta kuin olisi kylmä jäävaippa laskeutunut hänen hartioilleen.
Se oli yksinäisyyden kylmyys, yksinäisen yön, jota ei mikään häirinnyt.
Hän sytytti kynttilän ja tarkasteli autiota huonettaan. Huonekalujen
tyhjät laatikot ammottivat aukinaisina, ja syvä surumielisyys täytti
lattiasta kattoon tämän pienen huoneen, joka näytti Rodolphesta
avarammalta ja autiommalta kuin erämaa. Hänen jalkansa sattui
myttyihin, joihin Mimin tavarat oli kääritty. Ilon liikutus värähdytti
häntä, kun hän huomasi, ettei Mimi vielä ollut hakenut niitä, vaikka
oli sanonut seuraavana aamuna tulevansa. Rodolphe tunsi, että kaikista
hänen ponnisteluistaan huolimatta vastavaikutuksen hetki teki tuloaan,
ja aavisti saavansa tuskallisella työllä sovittaa äskeisen ilonpitonsa.
Hän toivoi kuitenkin, että hänen uupunut ruumiinsa joutuisi unen
valtoihin ennen kuin tuska, jota hän niin kauan oli koettanut pidättää,
pääsisi hereille.
Kun hän lähestyi vuodetta ja veti sen verhot syrjään, tunsi hän,
nähdessään tämän leposijan, joka oli ollut jo kaksi päivää koskematon,
vierekkäiset pikku pielukset, joista toisen alta pisti vielä näkyviin
naisen yömyssyn pitsireunus, viiltävän tuskan kuristavan sydäntänsä,
äänettömän tuskan, joka ei pääse purkautumaan. Hän vaipui vuoteen
jalkopäähän, painoi käsillään otsaansa ja huudahti, luotuaan
toivottoman silmäyksen ympärillänsä asuvaan autiuteen:
— Oi, pikku Mimi, kotini auringonsäde, oietko tosiaan mennyt, olenko
tosiaan lähettänyt sinut pois, enkö saa sinua enää koskaan nähdä!
Sinä ihana ruskea pää, joka olet niin kauan levännyt tässä vuoteessa,
etkö koskaan enää tule siihen lepoa nauttimaan? Ja sinä oikullinen,
vivahduksista rikas ääni, joka hellyydelläsi ja vimmallasi minua
viehätit, enkö koskaan enää saa sinua kuulla? Ja te pienet valkeat,
sinisuoniset kädet, joihin niin usein huuleni painoin, olenko tosiaan
viimeisen kerran suudellut teitä?
Ja Rodolphe painoi huumaantuneena päänsä niihin pieluksiin, joissa
vielä tuntui hänen ystävättärensä tukan tuoksu, ja samalla hän oli
näkevinänsä makuukomeron perältä astuvan kun aaveen esiin sen olennon,
jonka kera oli viettänyt niin monta ihanaa yötä. Keskellä äänettömyyttä
kuului hänen korviinsa kirkkaana ja heleänä Mimin iloinen nauru, ja hän
muisteli sitä viehättävää ja tarttuvaa hilpeyttä, jolla Mimi oli niin
usein saanut hänet unohtamaan heidän epävarman elämänsä kaikki vaivat
ja vastukset.
Koko tämän yön hän vietti muistelemalla rakkautensa kahdeksaa
kuukautta. Kenties Mimi ei ollut häntä milloinkaan rakastanut, mutta
valheellisella hellyydellään hän oli palauttanut Rodolphen sydämeen
ensimmäisen miehuudenajan nuorekkaan voiman.
Aamurusko yllätti hänet silloin, kun hän väsymyksen voittamana ummisti
kyynelistä punoittaviksi käyneet silmänä. Se oli tuskallinen ja kauhea
yö, jollaisia kylmimmät ja epäilevimmätkin meistä ovat saaneet kokea
elämässään.
Kun ystävät aamulla tulivat hänen luokseen, pelästyivät he nähdessään
Rodolphen tuskien runtelemat kasvot.
— Sanoinhan sen, lausui Marcel, — hänen eilinen iloisuutensa on
koskenut sydämeen. Mutta tälläinen tila ei saa jatkua.
Ja yhdessä toveriensa kanssa hän alkoi nyt ladella Rodolphelle Mimistä
juttuja, joista jokainen tunki kuin oas runoilijan sieluun. Ystävät
todistivat hänelle, että Mimi koko ajan oli pettänyt häntä sekä kotona
että ulkona ja että tämä olento, kalpea kuin kuihtuva enkeli, oli vain
alhaisten tunteiden ja huonojen taipumusten tyyssija.
Jokainen koetti parastaan tässä mustaamistyössä, jonka tarkoituksena
oli saada Rodolphen rakkaus muuttumaan katkeraksi ylenkatseeksi, mutta
tämä tarkoitus saavutettiin vain puolittain. Runoilijan epätoivo
vaihtui vihaksi. Hän kohdisti raivonsa myttyihin, jotka hän edellisenä
iltana oli sitonut; ja pantuaan erilleen kaikki ne esineet, jotka Mimi
oli tuonut mukanaan taloon, Rodolphe pidätti itselleen kaiken sen, mitä
oli Mimille heidän yhdessäolonsa aikana antanut, siis suurimman osan
kaikista Mimin tavaroista ja etenkin monenlaiset pukutavarat, joita
Mimi viime aikoina täyttymättömässä keimailunhalussaan piti peräti
välttämättöminä.
Mimi saapui seuraavana päivänä tavaroitaan noutamaan, Rodolphe oli
yksin kotona. Hän tarvitsi kaiken malttinsa ja arvokkuutensa estyäkseen
heittäytymästä rakastajattarensa kaulaan. Hän pakottautui kuitenkin
vastaanottamaan Mimin äänettömin moittein, ja toinen vastasi puolestaan
sillä kylmällä pisteliäällä julkeudella, joka voi saattaa suunniltaan
heikoimmat ja arimmatkin luonteet. Tämä halveksiva ja häpeämätön
kopeus sai Rodolphen ihan silmittömästi raivostumaan. Kalpeana pelosta
Mimi jo hetkisen epäili, pääsisikö hengissä runoilijan käsistä.
Hänen pelästyneiden huutojensa johdosta riensi kuitenkin joitakuita
naapureita paikalle, ja nämä kiskoivat hänet ulos Rodolphen huoneesta.
Kaksi päivää myöhemmin saapui Mimin ystävätär kysymään Rodolphelta,
tahtoisiko hän luovuttaa pidättämänsä esineet.
— En luovuta, vastasi Rodolphe.
Ja sitten hän alkoi keskustella rakastajattarensa lähetin kanssa. Tämä
kertoi hänelle, että Mimi oli hyvin onnettomassa tilanteessa ja ettei
hänellä ollut edes asuntoa.
— Entä hänen rakastajansa, johon hän oli niin pikiintynyt?
— Se nuori mieskö? kysyi Amélie, Mimin ystävätär. — Hänellä ei ole
aikomustakaan ottaa Mimiä rakastajattarekseen, kun hänellä on jo kauan
aikaa ollut toinen eikä hän näytä paljon välittävän Mimistä, joka siten
on jäänyt minun niskoilleni ja tuottaa minulle suurta kiusaa.
— Selviytyköön miten parhaiten taitaa, vastasi Rodolphe,— itsepähän hän
tahtoi. Se ei liikuta minua.
Ja runoilija alkoi mielistellä Amélietâ ja ylistellä häntä maailman
kauneimmaksi naiseksi.
Amélie kertoi Mimille käynnistään Rodolphen luona.
— Mitä hän sanoi? Kuinka hän jaksaa? kysyi Mimi. — Puhuiko hän mitään
minusta?
— Ei halaistua sanaa. Hän on jo sinut unohtanut, rakkaani. Rodolphe on
ottanut itselleen uuden lemmityn ja pukenut hänet kerrassaan komeaksi,
sillä hän on saanut paljon rahaa ja pukeutuu itse kuin prinssi. Hän on
oikein miellyttävä nuori mies ja osoitti minulle mitä viehättävintä
kohteliaisuutta.
— Kyllä otan selvän, mitä tämä merkitsee, ajatteli Mimi.
Amélie tuli joka päivä jonkin tekosyyn nojalla tervehtimään Rodoiphea,
joka ei voinut olla puhumatta hänelle Mimistä.
— Mimi on hyvin iloinen, kertoi ystävätär, — eikä näytä enää ollenkaan
huolehtivan asemastaan. Hän väittää muutoin voivansa palata teidän
luoksenne milloin haluaa astumatta edes omasta puolestaan ensi askelta,
vain kiusotellakseen teidän ystäviänne.
— Koettakoonhan, niin saadaan nähdä, vastasi Rodolphe.
Ja hän alkoi jälleen mielistellä Amélieta, joka riensi kertomaan kaikki
Mimille ja vakuutti Rodolphen olevan häneen itseensä korvia myöten
rakastuneen.
— Hän suuteli kättäni ja kaulaanikin, sanoi Amélie; — näetkös, tässä on
vielä punaiset jäljet Huomenna menet hänen kanssansa tanssiaisiin.
— Rakas ystävä, vastasi Mimi ärtyneesti, — näen kyllä hyvin, että
tahdot uskotella minulle Rodolphen rakastavan sinua, muistamatta enää
minua. Mutta siinä sinä tuhlaat suotta aikaasi, koskekoon asia häntä
tai minua.
Totta puhuen Rodolphe oli mielistelevinään Amélietâ vain saadakseen
hänet useammin luokseen ja voidakseen puhua hänen kanssaan Mimistä.
Mutta käyttäen oveluutta, jolla oli ehkä oma tarkoituksensa, ja
huomaten varsin hyvin, että Rodolphe rakasti Mimiä yhä vielä ja että
Mimi pyrki uudelleen Rodolphen suosioon. Amélie keksi tuhansia mutkia
ja tekosyitä estääkseen näitä kahta lähestymästä toisiaan.
Tanssiaispäivänä Amélie tuli jo aamulla Rodolphen luo kysymään, pysyikö
hän sanassaan.
— Tietysti, vastasi Rodolphe, — sillä enhän halua laiminlyödä
tilaisuutta olla meidän aikamme kauneimman naisen ritarina.
Amélie otti kasvoilleen sen keimailevan ilmeen, joka hänellä oli ollut
ensimmäisen ja ainoan esiintymisensä aikana esikaupungin teatterissa
neljännen luokan sivuosassa, ja lupasi olla sovittuun aikaan valmiina.
— Ja sitten vielä, sanoi Rodolphe, — ilmoittakaa Mimi-neidille, että
jos hän tahtoo olla uskoton nykyiselle rakastajalleen ja tulla luokseni
yhdeksi yöksi, niin luovutan hänelle kaikki hänen tavaransa.
Amélie teki työtä käskettyä, mutta tulkitsi Rodolphen sanat toisin kuin
mitä oli käsittänyt niiden tarkoittavan.
— Sinun Rodoiphesi on huono mies, sanoi hän Mimille. — Hänen
tarjouksensa on häpeällinen. Tällä tempullaan hän tahtoo alentaa sinut
kanityttöjen tasolle. Jos menet hänen luokseen, ei hän ainoastaan anna
sinulle tavaroitasi, vaan tekee sinut myös naurunalaiseksi ystävilleen.
Tämä on sinua vastaan tehty salaliitto.
— En mene hänen luokseen, sanoi Mimi ja nähdessään Amélien ryhtyvän
pukeutumispuuhiin kysyi, oliko hän tosiaan lähdössä tanssiaisiin.
— Tietysti, vastasi toinen.
— Rodolphen kanssa?
— Kenenkäs muun? Hän odottaa minua tänä iltana parinkymmenen askeleen
päässä täältä.
— No pidä sitten hauskaa! toivotti Mimi.
Kun kohtaamisen hetki lähestyi, kiiruhti Mimi juoksujalkaa Amélien
rakastajan luo ja ilmaisi hänelle, mitä petollisia aikeita Améliella
oli Rodolphen, Mimin entisen rakastajan kanssa.
Mustasukkaisena ja vaarallisena kuin tiikeri ja häikäilemättömänä kuin
ryhmysauva tämä herrasmies riensi heti Amélien asuntoon ja ilmoitti
rakastajattarelleen aikovansa viettää tämän illan hänen luonaan.
Kello kahdeksan Mimi meni sille paikalle, jossa Rodolphen piti
tavata Amélie. Hän näki rakastajansa kävelevän siellä odottavaisen
näköisenä edestakaisin, ja Mimi meni kaksi kertaa hänen ohitseen
uskaltamatta puhutella häntä. Rodolphe oli pukeutunut hyvin hienosti
ja viikon kestäneet voimakkaat mielenliikutukset olivat antaneet
hänet kasvoilleen ylevän leiman. Mimi tunsi itsensä kummallisesti
liikuttuneeksi. Lopuksi hän päätti ryhtyä puheisiin. Rodolphe otti
hänet vastaan rauhallisesti, kyseli hänen vointiaan ja pyysi sitten
saada tietää, mitä asiaa Mimillä oli hänelle, puhuen kaiken aikaa
lempeällä ja hiukan surunvoittoisella äänellä.
— Tulin ilmoittamaan teille ikävän uutisen, vastasi Mimi. —
Amélie-neiti ei voikaan tulla tänään kanssanne tanssiaisiin, koska
hänen rakastajansa on tänä iltana tullut hänen luokseen.
— Menen siis yksin!
Mimi oli tällä hetkellä horjahtavinaan ja nojautui Rodolpheen, joka
tarttui hänen käsivarteensa ja pyysi saada viedä hänet kotiin.
— Se ei tällä kertaa käy päinsä, sanoi Mimi. — Minä asun Amélien luona,
mutta kun hänen rakastajansa on nyt siellä, en voi mennä kotiin ennen
kuin hän on lähtenyt.
— Kuulkaahan, sanoi runoilija silloin, — äskettäin pyysin Amélie-neitiâ
esittämään teille erään ehdotuksen. Onko hän puhunut teille siitä?
— On kyllä, myönsi Mimi, — mutta sellaisin sanoin, joita, minä senkään
jälkeen, mitä välillämme on tapahtunut, en voi uskoa. Ei, Rodolphe,
niin vähän ette voine tuntea sydäntäni, että uskoisitte minun voivan
siihen suostua.
— Te olette käsittänyt minut väärin tai on asia teille väärin esitetty.
Mutta mikä on sanottu, se on sanottu, jatkoi Rodolphe. — Kello on nyt
yhdeksän. Teillä on vielä kolme tuntia miettimisen aikaa. Jätän avaimen
oveni suulle puoliyöhön asti. Hyvästi tai näkemiin siis!
— Hyvästi! sanoi Mimi värisevällä äänellä.
Ja he erosivat.. - Rodolphe meni kotiinsa ja heittäytyi täysissä
pukimissa vuoteelle. Puoli kaksitoista astui Mimi hänen huoneeseensa.
— Tulen pyytämään vieraanvaraisuuttanne, sanoi hän. — Amélien rakastaja
jää yöksi, enkä minä siis voi mennä sinne.
Kello kolmeen asti aamulla he keskustelivat. Selitys seurasi toistaan,
ja tavan takaa sai virallinen te väistyä tuttavallisen sinuttelun
tieltä.
Kello neljä oli kynttilä palanut loppuun. Rodolphe tahtoi sytyttää
uuden.
— Ei kannata ottaa uutta kynttilää, sanoi Mimi, — on jo aika ruveta
nukkumaan.
Ja viisi minuuttia myöhemmin hänen kaunis ruskeatukkainen päänsä lepäsi
jälleen vanhalla paikallaan pikku pieluksella ja hellyyttä uhkuvalla
äänellä hän houkutteli taas Rodolphen painamaan huulensa pieniin
valkoisiin, sinisuonisiin käsiinsä, jotka tuskin erottuivat valkeata
lakanaa vasten. Rodolphe ei sytyttänyt uutta kynttilää.
Seuraavana aamuna Rodolphe nousi ensimmäisenä. Osoittaen Mimille
tavaramyttyjä hän sanoi lempeästi:
— Nuo kuuluvat teille, saatte ottaa ne; pidän sanani.
— Oh, olen niin väsynyt, nähkääs, enkä sitä paitsi voi kaikkia noita
suuria kääröjä viedä yhdellä kertaa. Tulen mieluummin toistamiseen.
Ja kun Mimi oli pukeutunut, otti hän vain pienen kauluksen ja parin
kalvosimia.
— Tulen hakemaan muut... sitten... vähitellen, lisäsi Mimi hymyillen.
— Ei, sanoi Rodolphe, — sinun pitää ottaa kaikki tai ei mitään, kunhan
tästä vain tulee loppu.
— Alkakoon se päinvastoin ja kestäköön iäti, sanoi Mimi syleillen
Rodolphea.
Syötyään yhdessä aamiaista he läksivät pienelle retkelle kaupungin
ulkopuolelle. Luxembourgin läpi mentäessä tuli heitä vastaan suuri
runoilija, joka oli alati osoittanut Rodolphelle hyväntahtoisuutta ja
ystävällisyyttä. Sopivaisuussyistä Rodolphe alkoi mennä hänen ohitseen
ikään kuin ei olisi huomannut häntä. Mutta runoilija ei antanut hänelle
siihen aikaa. Hän viittasi Rodolphelle ystävällisesti ja tervehti
hymyillen hänen nuorta seuralaistaan.
— Kukas se herra oli? kysyi Mimi.
Rodolphe sanoi hänelle nimen, joka sai Mimin punastumaan ilosta ja
ylpeydestä.
— Niin, sanoi Rodolphe, — tämä kohtaus runoilijan kanssa, joka on
niin kauniisti laulanut rakkaudesta, on hyvä enne ja tuo onnea meidän
jälleenyhtymisellemme.
— Minä rakastan sinua, kuuletko, sanoi Mimi puristaen ystävänsä kättä,
vaikka he olivat keskellä ihmisvilinää.
— Voi, ajatteli Rodolphe, — kumpi on parempaa, joutuako aina petetyksi,
koska on uskonut, vaiko olla koskaan uskomatta pelosta, että aina
petetään?