— Hyvät herrat, sanoi Marcel ilmoittaen kirjeen sisällön tovereilleen,
— uutinen osoittautuu todeksi. Rodolphella on rakastajatar. Vieläkin
enemmän: hän pyytää meitä luokseen aterialle, ja jälkikirjoituksessa
luvataan pöytäkalustoakin. En salaa teiltä, että tämä viimeinen sutkaus
on pelkkää lyyrillistä liioittelua, mutta saammehan nähdä.
Seuraavana päivänä sovittuun aikaan, Marcel, Colline ja Schaunard
saapuivat nälkäisinä kuin sudet Rodolphen luo, jonka tapasivat
leikkimässä punanauhaisen kissan kanssa nuoren naishenkilön kattaessa
pöytää.
— Hyvät herrat, sanoi Rodolphe puristaen ystäviensä käsiä ja osoittaen
nuorta naista, — sallikaa minun esitellä teille talon emäntä. Mimi,
jatkoi hän, — tässä ovat parhaimmat ystäväni. Tuopas nyt liemi pöytään.
— Ah, rouva! huudahti Schaunard rientäen Mimin luo, — te olette raikas
kuin villiruusu!
Otettuaan selville, että lautasia tosiaan oli pöydällä. Schaunard
tiedusteli, mitä ruokia aiottiin tarjota. Ja hänen uteliaisuutensa
meni niin pitkälle, että hän nosti kattiloiden kansia nähdäkseen, mitä
siellä kiehui. Hummerin läsnäolo teki häneen syvän vaikutuksen.
Colline puolestaan oli vetänyt Rodolphen syrjään kysyäkseen häneltä
filosofisen artikkelinsa kohtaloa.
— Se on painossa, ystäväiseni. _Castor_ ilmestyy ensi torstaina.
Luovumme kuvailemasta filosofin iloa.
— Hyvät herrat, sanoi Rodolphe ystävilleen, — pyydän anteeksi, että
olen ollut niin kauan antamatta tietoja itsestäni, mutta ymmärtänette
minua, kun sanon, että vietin silloin juuri kuherruskuukauttani.
Ja hän kertoi ystävilleen avioliitostaan tämän viehättävän tytön
kanssa, joka oli tuonut pesään myötäjäisinä kahdeksantoista ikävuottaan
ja kuusi kuukautta, kaksi posliinilautasta ja punanauhaisen
kissanpennun, jonka nimi myös oli Mimi.
— Ja nyt, herrat, lisäsi Rodolphe, — vietämme tupaantuliaisia. Ilmoitan
näin edeltäkäsin, että saamme syödä vain tavallisen porvarillisen
aterian, mutta tryffeleitä korvatkoon vilpittömin sydämellisyys.
Jämä rakastettava hengetär olikin koko ajan läsnä pöydässä. Vieraat
huomasivat kuitenkin, että tästä muka vaatimattomasta ateriasta ei
puuttunut siroa järjestelyä. Rodolphe ei ollut säästänyt kustannuksia.
Colline kiinnitti toveriensa huomiota lautasien vaihtoon ja julisti
kovalla äänellä, että neiti Mimi oli täysin ansiokas saamaan
palkinnokseen »kulinaaristen keisarinnojen taivaansinisen vyöhikön»,
mutta se oli nuorelle tytölle hepreaa, kunnes Rodolphe tulkitsi sen
sanoen, että »hän oli mestari keittotaiteessa».
Hummerin tulo näyttämölle herätti yleistä ihailua. Ottaen verukkeeksi
entiset opintonsa luonnonhistorian alalla Schaunard tarjoutui
leikkaamaan sen palasiksi. Hän käytti muutenkin tilaisuutta hyväkseen
katkaisemalla veitsen ja varaamalla itselleen isoimman annoksen,
herättäen pöytäkumppaneissa yksimielistä paheksumista. Mutta Schaunard
ei ollut lainkaan arkaluontoinen, varsinkaan kun oli puhe hummerista.
Ja kun vielä jäi yksi annos, kehtasi hän panna sen syrjään, selittäen
tahtovansa käyttää sitä mallina erääseen tekeillä olevaan tauluun.
Suopeudessaan ystävät olivat uskovinaan tätä valhetta, joka kuitenkin
oli vain kohtuuttoman herkuttelun tuote.
Colline puolestaan säästi myötätuntonsa jälkiruokaa varten ja töykeästi
kieltäytyi vaihtamasta osaansa rommikakusta Versaillesin yrttitarhaan
oikeuttavaan pääsylippuun, jota Schaunard hänelle tarjosi.
Keskustelu kävi nyt eloisammaksi. Kolmea punasineruista pulloa seurasi
kolme vihreää. Niiden keskelle ilmestyi isomahainen pullo, joka
hopeakypärisestä päästään tunnettiin kuninkaallisen samppanjakaartin
ritariksi. Se oli jäljiteltyä samppanjaa, jota viljeltiin Saint-Ouenin
viinitarhoissa ja myytiin Pariisissa kahdesta frangista pullo,
»liikkeen lopettamisen johdosta», kuten viinikauppias selitti.
Mutta viini kuin viini, ja taiteilijat antoivat mennä täydestä tämän
nesteen, jota heille tarjottiin erikoisissa laseissa. Ja vaikkei
korkki oikeastaan paukahtanut vähääkään, olivat kaikki ihastuksissaan
tästä rypälemehusta nähdessään vaahdon paljouden. Schaunard käytti
tajuntansa tähteitä ottaakseen kuin erehdyksessä Collinen lasin, ja
Colline puolestaan kastoi juhlallisesti keksiään sinappiastiassa,
selitellessään neiti Mimille filosofista artikkeliaan, jonka piti
ilmestyä _Castorissa_. Sitten hän äkkiä tuli kalmankalpeaksi ja pyysi
lupaa mennä ikkunan ääreen, katselemaan auringonlaskua, vaikka kello
oli kymmenen illalla ja aurinko jo pitkät ajat ollut tipotiessään.
— Vahinko, ettei samppanja ole jäähdytettyä, lausui Schaunard yritellen
yhä vielä vaihtaa tyhjää lasiaan naapurin täysinäiseen, mikä kuitenkin
epäonnistui.
— Madame, sanoi Mimille Colline, joka oli saanut kylliksi — samppanja
kylmennetään jäällä ja jää on taas tiivistettyä vettä, _aqua_
latinaksi. Vesi jäähtyy kahden asteen pakkasessa, ja vuodenaikoja on
neljä: kesä, syksy ja talvi; siitä johtui myös pakomatka Venäjältä.
Rodolphe, annahan minulle vielä hemistichium samppanjaa!
— Mitä sinun ystäväsi sanoo? kysyi Mimi Rodolphelta ymmärtämättä
Collinen pyyntöä.
— Se on eräs vieraskielinen sana, vastasi Rodolphe. — Colline haluaa
saada vielä puoli lasia.
Äkkiä Colline löi kovakouraisesti Rodolphea olkapäähän ja sanoi
sammaltaen, ikään kuin hänellä olisi puuroa suussa:
— Huo-men-na on tors-tai, eikö niin?
— Eihän, vastasi Rodolphe, — huomenna on sunnuntai.
— Tors-tai, sa-sa-non mi-nä...
— Eikä kun sunnuntai vielä kerran.
— Ah... sunnuntai... mutisi Colline pudistaen päätään, — ei...
huo-huo-men-na on tors-tai...
Ja sitten hän vaipui uneen painaen nenänsä pehmeään juustoon, jota oli
hänen lautasellaan.
— Mitä hän tuosta torstaistaan oikein tahtoi? kysyi Marcel.
— Ahaa, jopa arvaan, vastasi Rodolphe, jolle alkoi selvitä, mihin
filosofi niin itsepäisesti pyrki mielijohteensa vaivaamana. — Hän
tarkoitti _Castorin_ artikkelia... Kuulkaahan, hän uneksii siitä ihan
ääneen.
— Hyvä, sanoi Schaunard, — hän ei saa siis kahvia, eikö niin, madame?
— Jaha, hoksasi Rodolphe, — tuo siis meille kahvia, Mimil
Mimi aikoi juuri nousta, kun Colline, joka oli taas päässyt jonkin
verran tajuihinsa, laski äkkiä kätensä hellästi hänen vyötäisilleen ja
kuiskasi tuttavallisesti:
— Madame, kahvi on kotoisin Arabiasta, jossa sen keksi eräs
vuohi. Sitten sitä alettiin käyttää Euroopassa. Voltaire joi sitä
seitsemänkymmentäkaksi kuppia päivässä. Minä puolestani juon sitä
mielelläni ilman sokeria, kunhan se vain on hyvin kuumaa.
— Voi taivas, kuinka oppinut tuo herra on! ajatteli Mimi tuodessaan
kahvia ja piiput.
Sillä välin kului tunti toisensa jälkeen. Keskiyö oli jo aikoja sitten
ohitse, ja Rodolphe koetti saada toverinsa ymmärtämään, että oli aika
itsekunkin lähteä kotiinsa. Marcel, jolla järki oli tallella, nousi
lähteäkseen.
Mutta Schaunard huomasi, että eräässä pullossa oli viet jäljellä
rommia, ja selitti, ettei kello voinut olla kahtatoista, ennen kuin
pullo oli tyhjä. Colline puolestaan ratsasti hajareisin tuolillaan ja
hoilasi käheällä äänellä:
— Maanantai, tiistai, keskiviikko, torstai...
— Hemmetti sentään! sanoi Rodolphe pahassa pulassa — en voi mitenkään
majoittaa heitä tänne täksi yöksi. Ennen se kävi päinsä, mutta nyt ovat
olosuhteet toiset, lisää hän luoden silmäyksen Mimiin, jonka lämmin
katse näytti kutsuvan heitä kahta yksinäisyyteen. — Mitä hittoa teemme?
Sanohan, Marcel? Keksi jokin keino, jolla saamme heidät lähtemään.
— Ei, sanoi Marcel, — minä en aio keksiä, vaan jäljitellä. Mieleeni
muistuu eräs huvinäytelmä, jossa älykäs kamaripalvelija sukkelin
tempuin saa houkutelluksi kolme sikahumalaista lurjusta ulos herransa
huoneesta ja talosta.
— Nyt muistan minäkin, sanoi Rodolphe, — se kohtain esiintyy
_Keanissa_. Tilanne on tosiaan samanlainen.
— Hyvä, koettakaamme nyt, vastaako näytelmä todellisuutta, sanoi
Marcel. — Malta, aloitetaan koe Schaunardista. Hei, Schaunard! huusi
maalari.
— Häh, mikäs on hätänä? vastasi Schaunard näyttäen keinuvan suloisen
juopumuksen sinisillä laineilla.
— Se vain, ettei täällä ole enää tippaakaan juotavaa ja että meillä
kaikilla on hitonmoinen jano.
— Niinpä niin, mutisi Schaunard, — nuo pullot ovat pikku-ukkojakin
pienempiä!
— Rodolphe on kuitenkin päättänyt, jatkoi Marcel, — että meidän on
vietettävä yömme täällä, mutta silloin pitää meidän ensin hankkia lisää
tavaraa, ennen kuin puodit suljetaan...
— Minun viinikellarini sijaitsee tämän kadun kulmassa, lisäsi Rodolphe.
— Etköhän sinä, Schaunard, lähtisi hakemaan kaksi pulloa rommia minun
laskuuni.
— No tottahan toki! vastasi Schaunard rynnäten päällystakkinsa
luo, mutta erehdyksessä tulikin hänen ylleen väärä takki, jonka
oikea omistaja, filosofi Colline, nukkui pöydän ääressä ja piirteli
veitsellään vinoneliöitä pöytäliinaan.
— Numero yksi, sanoi Marcel, kun Schaunard oli mennyt — Nyt tulee
Collinen vuoro, mutta hänestä emme suoriudu yhtä helposti. Nytpä
tiedän!... Hei, Colline, huusi hän pudistaen voimainsa takaa filosofia.
— Mitä... mitä?
— Schaunard läksi äsken juuri ja otti erehdyksessä sinun palttoosi.
Colline silmäili ympärilleen ja havaitsi tosiaan, että sillä paikalla,
missä hänen päällystakkinsa oli ollut, riippui Schaunardin pieni,
ruudukas palttoo. Tämä huomio teki hänet hyvin levottomaksi. Colline
oli näet tänäkin päivänä tapansa mukaan käynyt nuuskimassa vanhoja
kirjoja ja ostanut viidellätoista soulia suomen kieliopin ja Nisardin
pienen romaanin, jonka nimi oli »Maitoeukon hautajaiset». Näiden
kahden ostoksen lisäksi sisälsi palttoo vielä seitsemän tai kahdeksan
nidosta filosofista kirjallisuutta, jota hän aina laahasi mukanaan
voidakseen mahdolliseen filosofiseen väittelyyn joutuessaan turvautua
niihin ja penkoa perusteita väitteilleen. Se ajatus, että hänen kallis
kirjastonsa oli Schaunardin käsissä, nostatti kylmän hien hänen
otsalleen.
— Voi sitä lurjusta! huudahti Colline. — Miksi hän vei minun palttooni?
— Sehän tapahtui vahingossa...
— Mutta kirjani?... Hän voi pidellä niitä huonosti.
— Ole huoleti, hän ei lue niitä, rauhoitti Rodolphe.
— Kyllä hänet tunnen, hän voi vaikka sytyttää piippunsa niillä!
— No jos sellaista epäilet, niin ehdit hyvinkin saada hänet vielä
kiinni. Hän läksi juuri äsken ja tavoitat hänet varmasti portailla.
— No sitten lähden heti ajamaan takaa, vastasi Colline vetäen päänsä
verhoksi lakin, jonka lieri oli niin leveä, että sillä olisi voinut
tarjota teetä vaikka kymmenelle hengelle.
— Numero kaksi, sanoi Marcel Rodolphelle. — Nyt olet vapaa. Ohimennen
sanon portinvartijalle, ettei saa avata, jos koputetaan.
— Hyvää yötä, vastasi Rodolphe, — ja suuret kiitokset
Palatessaan saattamasta ystäväänsä hän kuuli porraskäytävästä
pitkällistä naukumista, johon hänen punanauhainen kissansa hellästi
vastasi, koettaen samalla innokkaasti päästä raollaan olevasta ovesta
armaansa luokse.
— Romeo parka, surkutteli Rodolphe, — siellä huutaa hänen Juliansa. No,
ala laputtaa, lisäsi hän avaten oven, jolloin rakastunut kissa riensi
pitkin hyppäyksin lemmittyään tapaamaan.
Jäätyään vihdoinkin yksin Mimin kanssa, joka kuvastimen edessä
seisten palmikoi hiuksiansa viehättävän houkuttelevassa asennossa,
Rodolphe tuli hiljaa hänen luokseen ja kietoi hänet syliinsä. Sitten
hän, kuten soittaja ennen sävellyksensä esittämistä lyö muutamia
säveliä saadakseen varmuuden soittimensa kunnosta, istutti nuoren
tytön polvelleen ja painoi hänen olkapäähänsä pitkän suudelman, joka
äkillisesti värähdytti nuoren olennon raikasta vartaloa.
Soitin oli vireessä.