Tämä tapahtui jonkin aikaa sen jälkeen kun runoilija Rodolphe ja
neiti Mimi olivat perustaneet yhteisen talouden. Jo viikon ajan oli
boheemikerho tuntenut ahdistavaa levottomuutta Rodolphen katoamisen
takia. Runoilija oli äkkiä kuin jäljettömiin hävinnyt. Häntä oli
tiedusteltu kaikista niistä paikoista, joissa hänen oli tapa käydä, ja
kaikkialta oli saatu sama vastaus:
— Emme ole nähneet häntä viikkokauteen.
Varsinkin Gustave Colline oli kovasti hädissään seuraavasta
syystä. Muutamia päiviä aikaisemmin hän oli jättänyt Rodolphelle
syvällisesti filosofisen kirjoitelman, julkaistavaksi »Niitä näitä»
osastossa hattuteollisuuden äänenkannattajassa _Castorissa_, jonka
päätoimittajana runoilija oli. Oliko tämä artikkeli jo ilmestynyt
hämmästyneen Euroopan luettavaksi? Näin kysyi itseltään onneton
Colline. Ja hänen tuskansa on hyvin ymmärrettävä, kun tietää,
ettei filosofi vielä ollut saanut osakseen painatuksen kunniaa ja
että hän palavasti halusi nähdä, minkä vaikutuksen hänen tekstinsä
cicero-kirjakkein painettuna tekisi. Hankkiakseen itserakkaudelleen
tämän tyydytyksen hän oli jo tuhlannut kuusi frangia käynteihin
Pariisin lukusaleissa löytämättä kuitenkaan mistään _Castoria_.
Jaksamatta enää pitemmälti kestää Colline vannoi, ettei hän lepäisi
minuuttiakaan, ennen kuin tavoittaisi käsiinsä tämän lehden kadonneen
toimittajan.
Erinäisten sattumien avulla, joiden selostaminen olisi liian
pitkällistä, filosofin onnistui täyttää valansa. Kaksi päivää myöhemmin
hän tiesi kuin tiesikin Rodolphen asuinpaikan ja ilmestyi hänen
luokseen kello kuusi aamulla.
Rodolphe asui matkustajakodissa erään syrjäisen kadun varrella kaukana
Faubourg Saint-Germainissa, viidennessä kerroksessa, kun talossa ei
ollut kuudetta kerrosta. Saapuessaan asianomaisen huoneen ovelle
Colline ei tavannutkaan, kuten oli odottanut, avainta lukossa. Hän
koputti kymmenisen minuuttia saamatta sisältä mitään vastausta.
Aikainen meteli hälytti vain portinvartijan, joka tuli paikalle ja
pyysi Collinea pitämään pienempää ääntä.
— Näittehän, että herra tuolla sisällä vielä nukkuu, huomautti hän.
— Mutta aikomukseni on juuri herättää hänet, vastasi Colline koputtaen
uudelleen.
— Hän ei sitten halua vastata teille, jatkoi portinvartija laskien
oven viereen parin sekä miehen että naisen kenkiä, jotka hän oli
kiillottanut.
— Odottakaahan hiukan, sanoi Colline tarkastellen kenkiä, kiiltonahkaa
ja lisäksi ihan uudet! Olen sittenkin erehtynyt ovesta. Tänne minulla
ei ole mitään asiaa.
— Ketä oikein etsitte? kysyi portinvartija.
— Naisten kengät! mutisi Colline puhuen itsekseen ja muistellen
ystävänsä ankaria tapoja. — Ei, varmasti olen erehtynyt Tämä ei ole
Rodolphen huone.
— Anteeksi, herra, kyllä se on tämä, vakuutti portinvartija.
— Sittenpä olette te erehtynyt, ukkoseni.
— Mitä tarkoitatte?
— Olette varmasti erehtynyt, lisäsi Colline ja osoitti kiiltokenkiä. —
Mitäs nuo ovat?
— Ne ovat herra Rodolphen kengät. Mitäs ihmeellistä siinä on?
— Entä nämä, jatkoi Colline osoittaen naisen kenkiä, — ovatko nämäkin
herra Rodolphen?
— Ne kuuluvat hänen rouvalleen.
— Rouvalleen! huudahti Colline tyrmistyneenä. — Voi, sitä elostelijaa!
Nytpä ymmärrän, miksi hän ei tahdo avata!
— Hitto vieköön! huudahti portinvartija, — nuori mies saa kai elää ja
olla niin kuin haluaa, mutta jos herra sanoo minulle nimensä, ilmoitan
sitten herra Rodolphelle teidän käynnistänne.
— Ei tarvitse, sanoi filosofi. — Kun nyt tiedän, missä hänet voi
tavata, palaan uudelleen sopivaan aikaan.
Ja hän riensi oikopäätä ilmoittamaan suurta uutista ystävilleen.
Rodolphen kiiltokenkiä pitivät ystävät kuitenkin Collinen rikkaan
mielikuvituksen tuotteina, ja yksimielisesti selitettiin, että puhe
hänen lemmitystään oli tuulesta temmattua.
Se oli kuitenkin totta, sillä vielä samana iltana Marcel sai kirjeen,
joka oli osoitettu kaikille ystäville yhteisesti. Kirje sisälsi
seuraavaa:
»Herra ja rouva Rodolphe pyytävät herroja Marcelia, Collinea ja
Schaunardia suosiollisesti saapumaan luokseen päivällisille täsmälleen
kello viisi.