Jokaisen uuden vuosineljänneksen ensimmäinen kuukausi sisältää
pelottavia ajankohtia: sellaisia ovat tavallisesti ensimmäinen ja
viidestoista päivä. Rodolphe, joka aina tunsi pelkoa ja vavistusta,
milloin toinen tai toinen näistä päivistä läheni, nimitti niitä
_myrskyjen niemeksi_. Tuollaisena päivänä ei aamurusko avaakaan idän
portteja, vaan velkojat, talonisännät, ulosottomiehet ja muut tällaiset
hirviöt. Sellainen päivä alkaa karhuamisten, laskujen ja vekselien
tihkusateella ja päättyy protestien raekuuroon, _Dies irae!_
Eräänä tällaisena huhtikuun 15. päivän aamuna Rodolphe nukkui
rauhallisesti ja näki unta. Muuan hänen sedistään testamenttasi hänelle
kokonaisen maakunnan Perun valtiosta, sikäläisine naisineen.
Näin uidessaan pitkin vedoin unelmiensa kultahiekkaisessa virrassa
herätti lukossa vääntyvän avaimen kilinä äkkiä luulotellun perillisen
keskellä unen heleintä kudosta.
Rodolphe kääntyi vuoteessaan ja katseli unenpöpperössä ympärilleen.
Huoneen keskeltä häämötti hänen silmäänsä mieshenkilö, joka juuri
näytti tulleen sisälle, mutta minkälainen mies?
Tällä oudonpuoleisella aamun airuella oli päässä kolmikolkkahattu,
selässä nahkalaukku ja kädessä pinkka kirjeitä. Hänellä oli yllään
harmaa hännystakki, ja hän näytti perin hengästyneeltä kavuttuaan tänne
viidenteen kerrokseen. Hänen käytöksensä oli ylenmäärin ystävällistä,
ja joka askelella kilahtelivat hänen taskunsa, ikään kuin jonkun
pankkiirin kassakaappi muuttaisi majaa.
Rodolphe pelästyi ensin ja miehen kolmikolkkahatusta ja puvusta
päättäen arveli näkevänsä poliisin edessään.
Mutta melkoisen pullean rahapussin näkeminen sai hänet toisiin
ajatuksiin.
-— Ahaa, hän ajatteli, — tuo mies tulee tietysti saarilta ja tuo
minulle ensi erän perintöäni — Mutta neekerihän hänen silloin pitäisi
olla?
Tästä epäilyksen häivästä huolimatta hän virkkoi vieraalle, osoittaen
rahalaukkua:
— Tiedän jo asianne. Pankaa se tuonne. Kiitoksia.
Tulija oli Ranskan pankin virkailijoita ja vastasi Rodolphen
kehotukseen ojentamalla hänen nenänsä eteen merkillisiä erivärisiä
merkkejä ja numeroita sisältävän paperin.
— Tahdotte varmaankin kuitin? kysyi Rodolphe. — Saamanne pitää.
Antakaapa minulle kynä ja mustetta. Ne ovat tuolla pöydällä.
— Ei, ei, vastasi toinen, — minä tulin perimään sataviisikymmentä
frangia. Tänään on viidestoista päivä huhtikuuta.
— Ah niin! vastasi Rodolphe tarkastellen paperia lähemmin. — Asettajana
on Birmann, minun räätälini... Voi turkanen! lisäsi hän katsellen
alakuloisesti vuoteelle heitettyä takkia ja sitten vekseliä, — syyt
katoavat, mutta seuraus pysyy. Mitä! Tänäänkö viidestoista päivä
huhtikuuta? Sepä merkillistä! Enhän ole vielä syönyt mansikoita!
Kyllästyneenä tähän jaaritteluun rahanperijä kääntyi ovelle, sanoen
Rodolphelle:
— Teillä on maksuaikaa kello neljään saakka.
— Rehellisille ihmisille ei panna määräaikoja, vastasi Rodolphe. —
Kiusankappale! hän mutisi itsekseen, seuraten murheellisin silmin
kolmikolkkahattuisen miehen lähtöä, — eikös vain viekin rahamassin
mukanaan!
Rodolphe veti kiinni vuoteensa uutimet, sulki silmänsä ja koetti
päästä uudelleen perintönsä jäljille. Mutta hän eksyi matkalla joutuen
ylvääseen uneen, jossa Théâtre Françaisin johtaja tuli hattu nöyrästi
kädessä hänen luokseen kärttämään näytelmää teatterilleen, ja Rodolphe,
joka tiesi tavat pyysi etumaksua. Mutta juuri sillä hetkellä, jolloin
johtaja näytti aikovan täyttää hänen toivomuksensa, herätti hänet taas
uusi henkilö, huhtikuun 15. päivän ilmiöitä sekin.
Tulija oli herra Benoît, pahamaineinen mies, sen vuokrakasarmin
omistaja, jossa Rodolphe asui. Hän oli samalla kertaa vuokralaistensa
isäntä, suutari ja koronkiskoja. Tänä aamuna hänestä lähti huonon
paloviinan ja erääntyneiden laskujen kauhistuttava löyhkä. Kädessään
hänellä oli tyhjä kukkaro.
— Mitä pirua! ajatteli Rodolphe, — eihän tuo ole teatterin johtaja...
semmoisella herralla olisi valkea kaulanauha... ja täysi kukkaro!
— Hyvää huomenta, herra Rodolphe! lausui Benoît lähestyen vuodetta.
— Huomenta, herra Benoît! Mikä tuottaa minulle kunnian nähdä teidät
luonani?
— Tulin vain sanomaan, että nyt on viidestoista päivä huhtikuuta.
— Nytkö jo! Kuinka nopeasti aika kuluu! Se on todella merkillistä.
Täytynee tässä pian taas ostaa nankinihousut. Viidestoista huhtikuu tai
Lempo soikoon, enpä olisi ilman teitä tullut sitä huomanneeksi, herra
Benoît! Kuinka suuret kiitokset olenkaan teille velkaa!
— Niin, ja lisäksi vielä satakuusikymmemäkaksi frangia, vastasi Benoît.
— On jo aika selvittää tämä pikku lasku.
— Oh, minulla ei ole lainkaan kiirettä, herra Benoît. Olkaa huoleti,
myönnän mielelläni teille lykkäystä... Annetaan laskun vielä hieman
paisua!
— Mutta te olette jo niin monta kertaa pyytänyt minua odottamaan, sanoi
isäntä.
— No, selvittäkäämme sitten tilimme, herra Benoît; minulle on
yhdentekevää tänäänkö vai huomenna... Olemmehan sitä paitsi kaikki
kuolevaisia... järjestäkäämme se asia.
Isännän ryppyisille kasvoille levisi kirkas hymy, ja yksiöpä tyhjä
kukkarokin näytti ikään kuin pullistuvan toivosta.
— Paljonko olen velkaa? kysyi Rodolphe.
— Ensinnäkin kolmen kuukauden vuokra. Kahdenkymmenenviiden frangin
mukaan kuukaudelta se tekee seitsemänkymmentäviisi frangia.
— Sattuneet erehdykset oikaistaan, lisäsi Rodolphe. — Entä sitten?
— Toiseksi kolme paria saappaita, kaksikymmentä frangia pari...
— Silmänräpäys, herra Benoît, älkäämme sekoittako asioita. Tässä ei
ole enää puhe isännästä, vaan suutarista... tästä minun on saatava eri
lasku. Numerot ovat vakavaa väkeä, niitä ei sovi sotkea.
— Olkoon niin sitten, vastasi Benoît myöntyväisenä siitä toivosta,
että vihdoinkin saisi laskunsa kuitatuiksi. — Tässä eri lasku suutarin
töistä: kolme paria saappaita, kaksikymmentä frangia pari, tekee
kuusikymmentä frangia.
Rodolphe loi sääliväisen katseen vuoteen vieressä kyhjöttävään
raihnaiseen saapaspariin.
— Surkeata! hän ajatteli, — _Vaeltavan juutalaisenkaan_ jalassa ne
eivät olisi voineet pahemmiksi mennä. Ja kuitenkin ne ovat Marien
jäljessä juostessani kuluneet tuommoisiksi... Jatkakaapa, herra
Benoît...
— Siis kuusikymmentä frangia, toisti isäntä. — Sitten on vielä lainattu
käteistä kaksikymmentäseitsemän frangia.
— Seis, herra Benoît! Sovimmehan siitä, että kullakin pyhimyksellä
on oma komeronsa. Te olette ystävänä lainannut minulle nuo rahat,
jättäkäämme siis suutari syrjään ja siirtykäämme ystävyyden ja
luottamuksen alueelle, joka on laskutettava erikseen. Kuinka suuri on
ystävyytenne minua kohtaan?
— Kaksikymmentäseitsemän frangia.
— Kaksikymmentäseitsemän frangia! Teillä on halpa ystävä, herra Benoît.
No laskekaamme yhteen: seitsemänkymmentäviisi, kuusikymmentä ja
kaksikymmentäseitsemän... Mitä siitä tulee?
— Satakuusikymmentäkaksi frangia, sanoi herra Benoît ja ojensi
Rodolphelle kolme laskua.
— Satakuusikymmentäkaksi frangia, kertasi Rodolphe, — sehän on
eriskummaista! Kuinka somaa yhteenlasku onkaan! No niin, herra Benoît,
nyt kun tilimme on selitetty, voimme molemmat olla rauhallisia,
sillä nyt tiedämme, kuinka on asian laita. Ensi kuussa pyydän teitä
kuittaamaan, ja kun minua kohtaan tuntemanne luotumus ja ystävyys ei
tänä väliaikana voi muuta kuin kasvaa, voitte sitten myöntää minulle,
jos se on tarpeen, uudelleen lykkäystä. Jos kuitenkin isäntä ja suutari
menettävät malttinsa, niin pyydän ystävää pitämään heitä aisoissa.
Eikös ole merkillistä, herra Benoît, että joka kerta kun ajattelen
teidän kolminaista luontoanne ollessanne yhtaikaa isäntä, suutari ja
ystävä, tunnen kiusausta uskoa pyhään kolminaisuuteen.
Rodolphen puhuessa näyttivät isännän kasvot samalla kertaa punaisilta,
vihreiltä, keltaisilta ja valkoisilta, ja jokaista vuokralaisen
uudesta pilasta tämän vihan sateenkaari väritti hänen piirteitään yhä
räikeämmin.
— Arvoisa herra, sanoi hän vihdoin, — en salli tehdä itsestäni pilaa.
Olen odottanut tarpeeksi kauan. Sanon siis nyt huoneenne irti, ja
ellette iltaan mennessä ole maksanut, niin tiedän kyllä mitä teen.
— Rahaa, rahaa! huudahti Rodolphe. — Pyydänkö minä teiltä rahaa? Ja
vaikka minulla rahaa olisikin, en kuitenkaan antaisi teille mitään.
Tänään on perjantai, ja se tuo onnettomuutta.
Herra Benoîtin viha kiihtyi hirmumyrskyksi, ja ellei huonekalusto
olisi ollut hänen omansa, olisi hän varmasti taittanut jalat joltakin
tuolilta.
Hän poistui kuitenkin, uhkaillen hirveästi mennessään.
— Unohdatte rahapussinne! huusi Rodolphe hänen jälkeensä.
— Mikä viheliäinen ammatti! mutisi onneton nuori mies yksin jäätyään. —
Kesyttäisin mieluummin vaikka leijonia.
— Mutta enhän voi tänne jäädä, jatkoi hän hypäten vuoteestaan ja
pukeutuen kiireesti. — Liittolaisten hyökkäys ei päättyne tähän. Pitää
lähteä käpälämäkeen ja lisäksi syödä hiukan aamiaistakin. Mitähän, jos
menisin tervehtimään Schaunardia? Soisin hänen luonaan ja saman tien
lainaisin häneltä hiukan rahaa. Sata frangia riittää. Schaunardin luo
siis!
Laskeutuessaan portaita Rodolphe kohtasi jälleen herra Benoîtin, joka
nähtävästi oli muilta vuokralaisiltaan saanut saman vilpittömän
vastaanoton, päättäen hänen tyhjästä rahapussistaan, se oli tällaisissa
oloissa pelkkä ylellisyyskapine.
— Jos minua tullaan kysymään, niin sanotte, että olen mennyt maalle...
alpeille asti, sanoi Rodolphe. — Tai ei, sanokaa mieluummin, etten asu
enää täällä.
— Silloin puhunkin totu, murahti herra Benoît korostaen merkitsevästi
sanojaan.
Schaunard asui Montmartressa. Rodolphen täytyi siis kulkea koko
Pariisin läpi. Tämä vaellus oli hänelle mitä vaarallisin.
— Tänään ovat kadut täynnä karhuja, hän sanoi itsekseen.
Hän ei kumminkaan mennyt ulommaisia bulevardeja pitkin, kuten häntä
oikeastaan halutti. Mielettömän toivon rohkaisemana hän päinvastoin
päätti käyttää vaarallista reittiä suoraan Pariisin keskitse. Rodolphe
ajatteli, että tällaisena päivänä, jolloin miljoonat vaeltelivat ulkona
rahanperijäin selkärepuissa, joku tuhatlappunen hyvinkin saattoi
unohtua tielle odottamaan löytäjäänsä. Rodolphe käveli siis hitaasti ja
katse maahan luotuna, mutta ei löytänyt muuta kuin kaksi nuppineulaa.
Kahden tunnin kuluttua hän saapui perille Schaunardin luo.
— Kas vain, sinäkö! huusi tämä.
— Niin kuin näet. Tulin luoksesi aamiaista syömään,
— Voi veliseni, tuletpa pahaan aikaan. Tyttöni on tullut tänne minua
tervehtimään enkä ole nähnyt häntä puoleen kuukauteen, jos olisit
tullut kymmenen minuuttia aikaisemmin...
— No voit kaiketi lainata minulle sata frangia? kysyi Rodolphe.
— Mitä! Sinäkin? Schaunard huudahti ylen hämmästyneenä. — Sinäkin
pyydät minulta rahaa? Liityt siis vihollisiini!
— Saat maanantaina takaisin.
— Tai tuomiopäivän jälkeen! Etpä näy muistavan, veli hyvä, mikä päivä
meillä on tänään. En voi antaa sinulle penniäkään, mutta älähän silti
jättäydy toivottomaksi. Päivä ei ole vielä lopussa. Voit hyvinkin vielä
kohdata kaitselmuksen, joka ei koskaan nouse ennen keskipäivää.
— Kyllä kai, sanoi Rodolphe, — kaitselmuksella on liian monta pikku
lintua hoidettavanaan. Mieluummin menen tapaamaan Marcelia.
Marcel asui siihen aikaan Breda-kadun varrella. Rodolphe tapasi hänet
ylen murheellisena tarkastelemassa suurta tauluaan, jonka piti esittää
_Kulkua Punaisen meren halki_.
— Mikäs sinua vaivaa? kysyi Rodolphe astuttuaan sisään. — Sinähän
näytät kovin masentuneelta!
— Eipä ihmeellistä, sillä viisitoista päivää olen jo viettänyt
paastoviikkoa, huokasi maalari käyttäen kuvaannollista puhetapaa.
Rodolphe ymmärsi tämän vastauksen heti.
— Suolattuja silakoita ja retikkaa, kyllä sen muistan.
Rodolphella oli tosiaan perin suolaisia muistoja siltä ajalta, jolloin
hänen ruokalistansa rajoittui yksinomaan tähän kalaan.
— Sepäs hiton ikävää, hän sanoi. — Ja minä kun tulin lainaamaan sinulta
sata frangia.
— Sata frangia! huudahti Marcel. — Sinä elät siis yhä vielä kuvitelmien
maailmassa? Tulla pyytämään minulta sellaista mytologista summaa
ajankohtana, jolloin yhtä mittaa kykin puutteen puristuksessa!
Varmaankin olet nauttinut hassišta!
— Valitettavasti en ole vielä nauttinut mitään, vastasi Rodolphe ja
jätti ystävänsä Punaisen meren rannalle.
Kello kahdestatoista neljään saakka Rodolphe oli liikkeellä ja tuli
käyneeksi melkein jokaisen tuttavansa luona. Mutta kaikki oli turhaa.
Viidennentoista päivän vaikutus tuntui kaikkialla yhtä ankarana.
Päivällisen aika lähestyi, mutta ateria ei näyttänyt kiirehtivän hänen
luokseen ainakaan yhtä nopeasti. Rodolphesta tuntui kuin hän olisi
joutunut _Medusan_ lautalle.
Kävellessään Neuf-sillan poikki hän äkkiä sai erään päähänpiston.
— Lempo vie! hän huudahti kääntyen, — viidestoista päivä huhtikuuta...
mutta sittenhän minulla on päivälliskutsu.
Ja kaivellen laskujaan hän lopulta veti esiin kortin, josta tässä on
tarkka jäljennös.
Villetten tulliportin likellä
"SUUREN VOITTAJAN" HOTELLI
Ruokasalissa tilaa 300 vieraalle.
Vuosipäivälliset
IHMISYYDEN MESSIAAN vuosipäivän kunniaksi
Huhtikuun 15. p. 184-.
Yhtä henkilöä varten.
Muist. Oikeuttaa vain puoleen pulloon viiniä.
— En jaksa sulattaa Messiaan opetuslasten mielipiteitä, mutta kyllä
heidän ravintoansa, sanoi Rodolphe itsekseen. Ja nopeana kuin lintu hän
taivalsi sen matkan, joka hänet erotti mainitusta tulliportista.
Hänen saapuessaan _Suuren Voittajan_ ravintolaan oli siellä jo
tungokseen asti väkeä... Kolmelle sadalle vieraalle varatussa salissa
oli tällä hetkellä ainakin viisisataa henkeä. Rodolphen silmäin eteen
avautui valtava määrä vasikanlihaa ja porkkanoita.
Vihdoin alettiin tarjoilla lientä.
Aterioitsevien aikoessa juuri ruveta lusikoimaan tunkeutui saliin äkkiä
viisi tai kuusi siviilipukuista henkilöä ja joukko poliiseja komisarion
johtamina.
— Hyvät herrat, lausui komisario, — ylemmältä taholta tulleesta
käskystä ei juhlaa saa viettää. Pyydän teitä poistumaan.
— Voi turkanen! äkäili Rodolphe lähtiessään salista toisten mukana. —
Sallimus ei suo minulle tänään edes liemiruokaakaan!
Hän kääntyi murheellisena marssimaan kotia kohden ja saapui sinne
yhdentoista tienoissa illalla.
Herra Benoît odotti häntä.
— Siinähän te tulette, sanoi isäntä. — Oletteko ajatellut, mitä teille
aamulla sanoin? Tuotteko minulle rahaa?
— Saan rahaa tänä yönä ja huomenaamulla annan teille heti, vastasi
Rodolphe haparoiden hyllyltä avaintansa ja kynttiläänsä. Hän ei
löytänyt niitä.
— Herra Rodolphe, sanoi Benoît, — mielipahakseni minun pitää ilmoittaa,
että olen vuokrannut huoneenne jo muille ja ettei minulla tällä kertaa
ole muita huoneita vapaina. Teidän on pakko mennä muualle.
Rodolphe ei ollut mikään pikkusielu, eikä häntä pelottanut yön vietto
paljaan taivaan alla. Ruman ilman sattuessa hän sitäpaitsi saattoi
nukkua Odéon-teatterissa eräässä aitiossa lähinnä näyttämöä, kuten jo
ennenkin oli tehnyt. Hän pyysi sen tähden muitta mutkitta saada ottaa
_tavaransa_, joihin ei tosin kuulunut sen enempää kuin iso pinkka
papereita.
— Tietysti, vastasi isäntä, — minulla ei ole mitään oikeutta niitä
pidättää teiltä. Jätin ne huoneeseenne pöytälaatikkoon. Tulkaa
mukanani, ellei se henkilö, joka on vuokrannut huoneenne, ole vielä
mennyt levolle, voimme astua sisälle.
Huoneen oli päivällä vuokrannut eräs nuori tyttö, jonka nimi oli Mimi
ja jota Rodolphe muinoin oli armastellut.
He tunsivat toisensa heti. Rodolphe kuiskasi pari sanaa Mimin korvaan
ja puristi hellästi hänen kättänsä.
— Näettekö, kuinka siellä sataa! hän sanoi huomauttaen tytölle
rajuilmasta, joka juuri oli puhjennut.
Mimi meni suoraan herra Benoîtin luo, joka odotti huoneen nurkassa ja
sanoi hänelle osoittaen Rodolphea:
— Tämä herra on se, jota tänä iltana olen odottanut... Oveni on nyt
kiinni kaikilta muilta.
— Ahaa! huudahti herra Benoît happamesti irvistäen. — Kyllä ymmärrän.
Sillä aikaa kun Mimi kaikessa kiireessä valmisteli senpäiväistä
illallista, löi kello kaksitoista.
— Vihdoinkin, huokasi Rodolphe itsekseen, — on huhtikuun viidestoista
päättynyt ja myrskyjen niemi onnellisesti sivuutettu. — Rakas Mimi,
hän virkkoi sitten vetäen sievän tytön syliinsä ja suudellen niskaan,
— tiesinhän, että te ette olisi voinut jättää minua oven ulkopuolelle.
Teillä on vieraanvaraisuuden ihana elin hyvin kehittynyt.