— Tämän määräyksen panen testamenttiini, lisäsi leski, — ja vaadin,
että se työ uskotaan teille.
— No, jos niin on, hyvä rouva, sanoi taiteilija, — niin hyväksyn
tarjoamanne hinnan... mutta kuten sanottu, jään odottamaan käsirahaa.
Älkää unohtako minua testamentissanne.
— Toivoisin vielä työn valmistuvan mahdollisimman pian, sanoi leski,
— mutta älkää kuitenkaan hätäilkö. Älkää myöskään unohtako peukalon
naarmua! Käden pitää olla elävän näköinen.
— Siitä tulee suorastaan puhuva, rouva, sen takaan, vakuutti Marcel
saattaen leskeä ovelle.
Mutta kynnyksellä tämä kääntyi vielä kerran.
— Minun pitää vielä kysyä teiltä erästä asiaa, herra maalari.
Tahtoisin pyytää piirtämään puolisoni hautakiveen yhden värssyn, jossa
kerrottaisiin hänen rehellisestä vaelluksestaan ja esitettäisiin
hänen viimeiset sanansa, jotka hän lausui kuolinvuoteellaan. Onkohan
semmoinen hienoa?
— Erinomaisen hienoa... semmoista sanotaan epitaafiksi... se olisi
verrattoman hienoa!
— Tietäisittekö ehkä ketään, joka voisi laatia sen minulle halvasta
hinnasta? Voisin kyllä kääntyä naapurini herra Guérinin puoleen, joka
on julkinen kirjailija, mutta hän pyytää hintana silmät päästäni.
Tällöin Rodolphe iski silmää Marcelille, joka heti ymmärsi.
— Rouva, sanoi hän viitaten Rodolpheen, — onnellinen sattuma on tuonut
tänne henkilön, josta voi olla teille hyötyä surullisessa asemassanne.
Tämä herra on etevä runoilija: ette voisi parempaa löytää.
— Minusta on tärkeää, että se värssy olisi jotakin hyvin surullista ja
että oikeinkirjoitus olisi täysin virheetöntä, sanoi leski.
— Rouva, sanoi Marcel, — ystäväni tuntee oikeinkirjoituksen
perinpohjin: hän sai koulussa kaikki palkinnot.
— Älkäähän, sanoi leski, — minun veljenpoikani on myös saanut
palkinnon, ja hän on vasta seitsenvuotias.
— Sepä on aikaisin kehittynyt lapsi, kiiruhti Marcel vastaamaan.
— Mutta osaako herra kirjoittaa suruvärssyjä? tiukkasi leski.
— Paremmin kuin kukaan, rouva, sillä hän on saanut kokea elämässään
paljon suruja. Sanomalehdetkin moittivat häntä siitä, että hän aina
vain kirjoittaa valitusvirsiä.
— Vai niin! huudahti leski, — vai on hänestä puhuttu sanomissa!
Silloinpa hän on varmaan yhtä oppinut kuin herra Guérin, joka on
julkinen kirjailija?
— Oh, paljon oppineempi! Kääntykää vain hänen puoleensa, rouva, sitä
ette kadu.
Selitettyään runoilijalle, mitä hän toivoi miehensä hautapatsaaseen
tulevan värssyn sisältävän, leski teki sopimuksen, jonka mukaan
Rodolphen piti saada kymmenen frangia, jos värssy olisi lesken mieleen;
ja kiire kuului värssyllä myös olevan.
Runoilija lupasi toimittaa sen hänelle ystävänsä välityksellä jo
seuraavaksi päiväksi.
— Oi, Artemis, sinä hyvä haltiatar! huudahti Rodolphe kun leski oli
mennyt, — vannon sinulle, että tulet hyvälle mielelle! Sepustan sinulle
kelpo annoksen hautajaislyriikkaa, eikä oikeinkirjoituksessa ole
moitteen sijaa. Sinä kunnon vanhus, suokoon taivas sinulle palkinnoksi
sata elinvuotta kuin hyvälle viinille!
— Vastustan jyrkästi! huudahti Marcel.
— Se on totta, sanoi Rodolphe, — unohdinpa, että sinun on maalattava
vielä yksi käsi hänen kuolemansa jälkeen ja että moinen pitkäikäisyys
tietäisi sinulle rahan menetystä.
Ja kohottaen kätensä korkeuteen Rodolphe pyysi taivasta pysymään
kuurona hänen äskeiselle rukoukselleen.
— Ah, sanoi hän sitten, — satuinpa tulemaan tänne onnellisella hetkellä!
— Mutta mitä asiaa sinulla oikeastaan olikaan? kysyi Marcel.
— Niin, minun oli tehtävä sinulle eräs pyyntö, ja kun minun nyt tämän
runon takia täytyy olla koko yö valveilla, niin en voi mitään peruuttaa
siitä, mitä aioin sinulta pyytää. Tarvitsen näet ensinnäkin syötävää,
toiseksi tupakkaa ja kynttilän ja kolmanneksi jääkarhu-pukusi.
— Menetkö ehkä naamiaisiin? Nyt muistankin, että tänä iltana on
ensimmäiset.
— Enkä menekään, mutta niin kuin minut nyt näet, olen yhtä viluissani
kuin suuri armeija Venäjältä peräytyessään. Vihreä lastinkipalttooni
ja skotlantilaiset merinohousuni ovat kyllä hyvin koreat, mutta ne
ovat liian keväisiä ja kelpaavat vain sillä ehdolla, että asuisin
päiväntasaajan kohdalla. Sellaiselle, joka asuu likellä pohjoisnapaa,
kuten minä, on jääkarhun talja paljon mukavampi, tahtoisinpa väittää,
suorastaan välttämätön.
— Tuolla se on, sanoi Marcel. — Muuten hyvä aate: se on turkasen lämmin
ja sen sisällä olet kuin leipä uunissa.
Rodolphe oli jo vetänyt karhunturkin ylleen.
— Nytpä saa lämpömittari kiukutella, sanoi hän.
— Aiotko oikein tosissasi mennä ulos kadulle tuossa asussa? kysyi
Marcel ystävältään, kun he olivat nauttineet epämääräisen aterian, joka
tarjottiin viiden centimen lautasilta.
— Viis minä julkisesta mielipiteestä! sanoi Rodolphe; — tänään alkaa
sitä paitsi karnevaali.
Ja hän asteli halki Pariisin yhtä vakavana kuin se nelijalkainen,
jonka turkki hänellä oli yllään. Sivuuttaessaan insinööri Chevalierin
lämpömittarin Rodolphe näytti sille pitkää nenää.
Asuntoonsa tultuaan ensin pahanpäiväisesti säikäyttäen portinvartijaa,
runoilija sytytti kynttilänsä ja kääri huolellisesti sen ympärille
läpinäkyvää paperia suojaksi yöperhosten ilkivaltaisuuksia vastaan,
ja sitten hän ryhtyi heti työhön. Mutta ennen pitkää hän sai havaita,
että vaikka hänen ruumiinsa olikin verrattain hyvin turvattu kylmää
vastaan, käsien laita oli toisin. Tuskin hän oli pannut paperille kaksi
säettä, kun jo alkoi kovasti särkeä kynsien alta ja kynä kirposi hänen
kädestään.
— Uljainkaan mies ei voi taistella luonnonvoimia vastaan, mutisi
Rodolphe vaipuen voimattomana tuoliinsa. — Caesar meni Rubiconin
poikki, mutta Beresinan yli hän ei olisi päässyt.
Äkkiä runoilija päästi karhunrintansa syvyydestä ilohuudon ja nousi
niin roimasti, että mustetta räiskähti hänen valkoiselle turkilleen.
Hän oli saanut erään aatteen, jonka Chatterton oli aikoinaan
toteuttanut.
Rodolphe veti vuoteensa alta melkoisen kasan papereita, joiden
joukossa oli tusina hänen mainion murhenäytelmänsä _Kostajan_
valtavia käsikirjoituksia. Tämä näytelmä, jota hän oli kirjoittanut
kaksi vuotta, oli niin monta kertaa uusittu ja korjattu, että se
kaikkine toisintoineen painoi seitsemän kiloa. Rodolphe pani uusimman
käsikirjoituksen syrjään ja laahasi muut uunin eteen.
— Olinhan varma, että kerran saisin nämä sijoitetuiksi, mutisi hän, —
kun vain malttaisin mieltäni! Onpa siinä sievoinen kasa proosapuita.
Jos olisin edeltäpäin tiennyt, kuinka käy, niin olisinpa kirjoittanut
vielä prologinkin! Enemmänhän olisi nyt tulenruokaa. Mutta eihän voi
kaikkea ennakolta arvata.
Hän sytytti tukun käsikirjoitusliuskoja palamaan ja verrytti niiden
hohteessa käsiään. Viiden minuutin kuluttua oli _Kostajan_ ensimmäinen
näytös lopussa ja Rodolphella kolme säettä hautakirjoitustaan valmiina.
Sanomaton oli neljän päätuulen hämmästys, kun ne huomasivat tulen
palavan kamiinassa.
— Varmaankin näköharha, puuskutti pohjatuuli kaivellen ja näykkien
Rodolphen turkkia.
— Sopisipa nyt puhaltaa savupiippuun ja savuttaa hieman kamiinaa,
tuhisi toinen tuuli.
Mutta juuri kun ne aikoivat ruveta kiusantekoon, huomasi etelätuuli
eräässä tähtitornin ikkunassa herra Aragon, joka heristi niille
sormiaan.
— Nopeasti matkaan! huusi etelätuuli silloin veljilleen, — almanakka
osoittaa tyyntä täksi yöksi. Tähtitorni on meitä vastaan ja ellemme
puoliyön aikana ole kotonamme, sulkee herra Arago meidät arestiin.
Sillä aikaa niitti _Kostajan_ toinen näytös tulisia suosionosoituksia.
Ja Rodolphe oli kirjoittanut kymmenen säettä. Kolmannen näytöksen
aikana hän ei kuitenkaan saanut valmiiksi useampia kuin kaksi.
— Sitähän aina ajattelin, että tämä näytös oli liian lyhyt, mutisi
Rodolphe, — mutta vasta esitettäessä virheet tulevat esiin. Onneksi
kestää seuraava näytös paljon kauemmin. Onhan siinä kaksikymmentäkolme
kohtausta, niiden joukossa se valtaistuinkohtaus, jonka piti tuottaa
minulle kunniaa...
Tämän valtavan kohtauksen viimeiset vuorosanat häipyivät liekkeihin,
kun Rodolphella oli vielä yksi säkeistö jäljellä.
— Ja sitten viides näytös, hän sanoi hohtavin kasvoin. — Kestänee
ainakin viisi minuuttia. Pelkkää yksinpuhelua.
Näytelmän loppuratkaisu leimahti ja sammui. Samalla hetkellä Rodolphe
puki suurenmoiseen runoasuun sen vainajan viimeiset sanat, jonka
kirkastamiseksi hän tässä oli työskennellyt.
— Jäipähän tuota polttoainetta vielä toisiakin töitä varten, sanoi hän
sitten työntäessään jäljelle jääneet käsikirjoitukset takaisin vuoteen
alle.
Seuraavana iltana kello kahdeksan astui neiti Angèle tanssiaisiin
kädessään upea vihko valkeita orvokkeja, joiden keskellä nuokkui
kaksi ruusua, valkeat nekin. Koko illan hän herätti huomiota tämän
kukkavihkonsa vuoksi. Naiset onnittelivat häntä, herrat imartelivat.
Angèle olikin kaikessa hiljaisuudessa kiitollinen serkulleen, joka näin
oli valmistanut hänelle tilaisuuden saada hiukkasen loistaa, ja hän
olisi ehkä enemmänkin ajatellut serkkuaan, ellei siellä olisi ollut
eräs morsiamen sukulainen, joka oli jo useita kertoja tanssinut hänen
kanssaan ja yhä ahdisti häntä kohteliaisuuksillaan. Tämä sukulainen
oli nuori, vaaleaverinen mies ja hänellä oli tuollaiset ihmeelliset
korkkiruuvin tapaan kiertyvät viikset, joiden satimeen kokemattomat
sydämet helposti takertuivat. Nuori mies oli jo pyytänyt Angèlelta
niitä kahta valkoista ruusua, jotka yksin olivat vielä jäljellä hänen
sinne tänne sirotellusta kukkavihkostaan. Angèle ei ollut kuitenkaan
täyttänyt hänen pyyntöänsä, mutta unohti tanssiaisten lopussa ruusunsa
eräälle jakkaralle, josta nuori mies pian kahmaisi aarteen huostaansa.
Rodolphen majassa oli sillä hetkellä neljätoista astetta pakkasta.
Rodolphe itse nojautui ikkunaansa ja katseli Mainen aitaukselle päin,
mistä loistivat tanssisalin valaistut ikkunat. Siellä tanssi hänen
serkkunsa Angèle, joka ei voinut ensinkään sietää häntä.
X