Niillä boheemeilla, joista tässä kirjassa on puhe, ei ole mitään
yhteyttä sellaisten kodittomien kanssa, joista bulevardin
näytelmänkirjottajat ovat tehneet taskuvarkaiden ja murhamiesten
veroisia. Eivätkä heidän piirinsä myöskään kuulu karhuntanssittajat,
miekannielijät, varmuusketjujen kaupustelijat, sen väitteen julistajat,
että »joka heitto voittaa», alimpien kerrosten välittäjähuijarit tai
tuhannet muut salaperäiset, määrittelemättömät keinottelijat, joiden
päätoimena on olla ilman mitään tointa ja jotka aina ovat valmiit
tekemään kaikkea muuta paitsi hyvää.
Se boheemilaji, josta tämä kirja kertoo, ei silti ole eilispäivänä
syntynyt; se on ollut olemassa kaikkina aikoina ja kaikkialla, ja
sen sopii vedota kuuluisiin esi-isiin. Jo muinaisessa Kreikassa
— ollaksemme kaivamatta näitä sukujuuria vielä syvemmälti — eli
maineikas boheemi, joka armoleipää syöden, jokapäiväinen toimeentulo
sattuman varassa, kierteli kukkean Joonian maita ja pysähtyi illoin
ripustaakseen vieraanvaraisuuden lieden ääreen helkkyvän kantelensa,
laulettuaan sen säestämänä Helenan lemmestä ja Troijan häviöstä.
Siirtyessään aikojen porraspuita tännemmäksi, tapaa nykyaikainen
boheemi edeltäjänsä kirjallisuuden ja taiteen kaikkina aikakausina.
Keskiaikana jatkavat homerolaista perinnettä kuljeksivat soittoniekat
ja tilapäisten laulujen laatijat, hilpeät trubaduurit, Tourainen
soittelevat maankiertäjät, harhailevat runoniekat, jotka kerjäläispussi
ja harppu selässä laulellen samoilivat pitkin kaunista Provencea
ja saivat siellä joka kevät kilpailla Clémence Isauren hopeisesta
metsäruususta.
Ritarikauden ja renessanssin aamunkoiton välisenä aikana boheemi yhä
edelleen kuljeksii kaikilla kuningaskunnan teillä, jopa hiukkasen
Pariisin kaduillakin. Mestari Pierre Gringoire, mieronkiertäjäin ystävä
ja paaston vihollinen, laiha ja nälkäinen kuin ainakin mies, jonka
elämä on vain pitkää paastoa, kiertelee kaupungin kaduilla nuuskien
ilmaa kuin ajokoira, vetäen sieraimiinsa keittiöiden ja ruokapaikkojen
tuoksua. Hänen silmänsä ahnas katse saa lihakauppiaiden koukkuihin
ripustetut liikkiöt laihtumaan vain niihin suuntautumalla, kun hän
mielikuvituksessaan — ah! valitettavasti ei taskussaan — helistelee
niitä kymmentä hopeaécutâ, jotka herrat neuvosmiehet ovat luvanneet
hänelle maksuksi oikeuspalatsin näytäntösalia varten laaditusta _hyvin
hurskaasta ja ylentävästä ilveilystä_.
Tämä kärsivä ja kaihoava Esméraldan ihailija saa boheemien
aikakirjoissa rinnalleen toisen, luonteeltaan vähemmän pidättyväisen
ja iloisemman näköisen kaverin; se on mestari François Villon, hän,
joka rakasti »monen morsiamena ollutta kaunotarta». Se mies oli
runoilija ja samalla kiertolainen, jos kukaan! Ja hänen laajalentoista
runouttaan vainosi aina erikoinen ennakkotuntu hirsipuusta — varmaankin
sellaisten aavistelujen johdosta, joita muinaisajan ihmiset uskoivat
tietäjillään olevan; olipa hän kerran saamaisillaan kaulaansa
hamppunarun, kun oli pyrkinyt liian läheltä katselemaan kuninkaan
kolikoitten väriä! Tämä samainen Villon, jonka hänen kintereillään
kiitävät järjestysmiehet olivat usein ajaneet henkihieveriin, tämä
Pierre-Lescot-kadun ilopaikkojen meluava vieras, tämä Egyptin herttuaan
hovin lautastennuolija, tämä runouden Salvator Rosa on sepittänyt
elegioita, joiden sydämeenkäyvä tunne ja vilpittömyys liikuttavat
kovapintaisintakin ihmistä ja saavat hänet unohtamaan veijarin,
mieronkiertäjän ja hulttion, omissa kyyneleissään kylpevän runottaren
vuoksi.
Muuten on François Villon kaikkien niiden joukosta, joiden vähän
tunnettuja teoksia selailleet tutkijat eivät välitä Ranskan
kirjallisuuden alkaneen vasta silloin, kun Malherbe ilmestyi, saanut
sen kunnian, että hänen aarrearkkuansa on enimmän kopeloitu, ja
tällaisina riistäjinä ovat esiintyneet nykyaikaiset Parnasson suuretkin
herrat. On hyökätty köyhän pellolle ja sieltä saadusta aarteesta lyöty
oman maineen muistorahoja.
Niinpä on monta balladia, jotka tuo boheemi-runoilija on sepittänyt
jonakin pakkaspäivänä jossakin portinpielessä tai räystään alla, monta
lemmenlaulua, jotka hän on laatinut hökkelissä »monen morsiamena
olleen» avatessa siellä sylinsä jokaiselle tulijalle, mutta jotka
nyt hienomman tyylin myski- ja ambratuoksuisen lemmenkaihon asussa
koristavat monen ylhäisen Khloriin vaakunoitua muistikirjaa.
Sitten alkaa renessanssin suuri aikakausi. Michelangelo kapuaa
Sikstuksen kappelin telineille katsellen huolestuneena nuorta Rafaelia,
joka nousee Vatikaanin portaita kainalossaan Loggia-maalaustensa
luonnokset. Benvenuto suunnittelee _Perseustaan_. Ghiberti
leikkaa Kastekappelin ovet ja Donatello kohottaa marmoripatsaansa
Arnon sillalle. Ja sillä aikaa kun Medicien kaupunki kilpailee
mestariteoksilla Leo X:n ja Julius II:n kaupungin kanssa, kohottavat
Tizian ja Veronese dogien kaupungin kunniaa; Pyhä Markus taistelee
Pyhän Pietarin kanssa.
Tämä nerouden kuume, joka äkkiä puhkesi Italian niemimaalla kuin
kulkutauti, levittää kohta kunniakkaan tartuntansa koko Eurooppaan.
Taide, jumalten kilpailija, kulkee kuninkaiden vertaisena. Kaarle V
kumartuu ottaakseen maasta Tizianin siveltimen ja Frans I odottelee
kirjapainon eteisessä, kun Etienne Dolet ehkä korjaa _Pantagruelin_
näytevedoksia.
Keskellä tätä älyn ylösnousemusta boheemi jatkaa kuten ennenkin, leivän
ja vuoteen hakua, käyttääksemme Balzacin sanontaa. Clément Marot,
päästyään tutuksi Louvren esikartanoissa, saa lemmitykseen kauniin
Dianen, jonka hymy kirkasti kolme hallituskautta — vieläpä ennen kuin
samasta lumoojattaresta oli tullut kuninkaan rakastajatar.
Diane de Poitiersin yksityishuoneesta runoilijan uskoton runotar
siirtyy Marguerite de Valoisin kammioon: vaarallinen suosio, jonka
Marot sai maksaa vankeudella. Melkein samaan aikaan joutui toinen
boheemi, jonka lapsuutta olivat Sorrenton hietikkorannoilla epiikan
runottaren suudelmat hyväilleet, Tasso, Ferraran herttuan hoviin
samalla tavoin kuin Marot Frans I:n; mutta kovaonnisempana kuin Dianen
ja Margueriten rakastaja, sai _Vapautetun Jerusalemin_ tekijä maksaa
järjellään ja neronsa menetyksellä sen, että oli rohjennut rakastaa
Este-suvun tytärtä.
Uskonsodat ja valtiolliset myrskyt, jotka Ranskassa ilmaisivat Medicien
tuloa, eivät pysäyttäneet taiteen lentoa. Samalla hetkellä kun luoti
tapasi Viattomia muovailevan Jean Goujonin, joka oli löytänyt Feidiaan
pakanallisen mestaritaltan, löysi Ronsard Pindaroksen kanteleen ja loi
seitsentähdistönsä avustamana Ranskan laulurunouden suuren koulun. Tätä
uudestisyntymisen koulua seurasi Malherben ja hänen kannattajiensa
taantumus, karkottaen kielestä kaiken ulkomaisen tuoksun, jota heidän
edeltäjänsä olivat koettaneet omalle Parnassolle kotiuttaa. Silloin
taas eräs boheemi, Mathurin Régnier, yhtenä viimeisistä puolusti
lyyrisen runouden valleja retorikkojen ja grammatikkojen falangia
vastaan, joka selitti, että Rabelais oli raakalainen ja Montaigne
hämärä. Sama kyynikko Mathurin Régnier teki uusia solmuja Horatiuksen
ivan ruoskaan ja huudahti aikansa tapoja katsellessaan närkästyneenä:
— Ei kunnialle nykyään tee kenkään kunniaa!
Seitsemänneltätoista vuosisadalta tavataan Ludvig XIII:n ja Ludvig
XIV:n ajan kirjallisuudessa joukko boheemin nimiä. Boheemeja on Hotel
de Rambouilletin kaunosielujen parissa, missä he avustavat _Julian
seppelettä_; heillä on pääsy kardinaalipalatsiin, missä he ottavat
osaa _Miramen_ murhenäytelmän kirjoittamiseen runoilijaministerin,
itsevaltias Robespierren kanssa. Boheemi lausuu myös Marion Delormen
makuuhuoneessa siroja madrigaalejansa ja kosiskelee Ninonia
Place Royalen puiden juurella. Hän syö aamiaista _Ahmattien_ tai
_Kuninkaanmiekan_ ravintolassa ja illastaa Joyeusen herttuan pöydässä;
hän käy kaksintaisteluun katulyhtyjen alla Uranian sonetin puolesta
Jobin sonettia vastaan. Boheemi rakastaa, taistelee, onpa hän
diplomaattinakin; ja vanhoilla päivillään, väsyneenä seikkailuihin,
hän pukee Vanhan ja Uuden Testamentin runomuotoon, pyrkii virkoihin ja
istuutuu runsaiden kymmenysten ruokkimana vihdoin piispanistuimelle tai
jonkun hengenheimolaisensa perustaman akatemian nojatuoliin.
Tänä siirtymäkautena kahdeksanteentoista vuosisataan ilmestyivät myös
ne kaksi ylvästä neroa, jotka kummankin oma kansa panee vastakkain
kirjallisesta kunniasta kilpaillessaan: Molière ja Shakespeare,
kuuluisat boheemit, joiden kohtalossa on niin monta yhtymäkohtaa.
Myöskin kahdeksannentoista vuosisadan kuuluisimmat nimet tavataan
boheemien luetteloista, jotka tämän ajan ansiollisten joukossa voivat
mainita Jean Jacquesin ja d'Alembertin, Notre-Damen kirkkotorin
löytölapsen, ja ansiottomien joukossa Malfilâtren ja Gilbertin, kaksi
liioiteltua kuuluisuutta, sillä toisen innoitus oli vain kalpeata
kajastusta Jean-Baptiste Rousseaun kalpeasta lyriikasta ja toisen
into vain raivoavan voimattomuuden sekoitusta vihaan, joka ei ollut
edes omaperäistä ja vilpitöntä, vaan erään puolueen juonien ja koston
pyyteiden maksettu väline.
Tähän lopetamme pikaisen silmäyksemme boheemien valtakuntaan sen eri
aikakausina; olemme vartavasten sijoittaneet rämän kuuluisia nimiä
sisältävän johdannon kirjamme alkuun estääksemme lukijaa tekemästä
vääriä ennakkopäätelmiä, joihin hän voisi hairahtua kohdatessaan siinä
boheemin nimen, sitä kun jo kauan on käytetty sellaistakin, joista
tässä kuvattavamme henkilöt pitävät kunnia-asiana pysyä erillään.
Nyt, kuten ennenkin, on jokaisen taiteen alalle antautuvan, jolla
ei ole muuta toimeentulon keinoa kuin taide itse, pakko kulkea
boheemien polkuja. Useimmat niistä aikalaisistamme, joilla on taiteen
kauneimpina vaakunakilpinä loistavat nimet, ovat olleet boheemeja;
ja keskellä vakiintunutta, suurta mainettansa he usein muistelevat,
ehkäpä kaipausta tuntien, sitä aikaa, jolloin heillä nuoruuden vihantaa
kunnasta kiivetessään ei kahdenkymmenen ikävuotensa loistossa ollut
muuta omaisuutta kuin rohkeus, joka on nuorten avu, ja toivo, joka on
köyhien miljoona.
Huolestuneelle lukijalle, pelokkaalle poroporvarille, kaikille niille,
jotka eivät koskaan löydä kylliksi pilkkuja jonkin määritelmän
i-kirjainten päältä, toistamme selviön muodossa:
»Boheemikausi on taiteilijan koeaikaa; se on alkutaival akatemiaan,
vaivaistaloon tai ruumishuoneelle.»
Lisäämme, että boheemi-elämää ei ole eikä se ole mahdollistakaan
muualla kuin Pariisissa.
Kuten kaikissa yhteiskuntaluokissa, niin on boheemienkin keskuudessa
erilaisia ryhmiä ja laatuja, jotka taas puolestaan jakaantuvat, ja
siksi lienee hyödyllistä niitä luokitella.
Aloitamme tuntemattomien boheemien luokasta, joka on suurilukuisin.
Siihen kuuluu niiden köyhien taiteilijoiden suuri joukko, jotka
kohtalo on tuominnut pysymään tuntemattomina, kun he eivät osaa taikka
eivät voi löytää mitään julkisuuden kolkkaa todistaakseen oievansa
taiteilijoita ja sen nojalla, mitä he jo nyt ovat, näyttääkseen mitä
heistä kerran saattaisi tulla.
He ovat itsepintaisten uneksijoiden rotua, jolle taide on pysynyt
uskontona eikä ammattina; innostuksen ja vakaumuksen miehiä, jotka
pelkkä mestariteoksen näkeminenkin saattaa kuumeiseen tilaan; heidän
vilpitön sydämensä tykyttää kiivaasti kaikelle, mikä on kaunista,
kysymättä tekijän tai koulun nimeä. Tätä boheemiluokkaa kartuttavat
ne nuorukaiset, joiden sanotaan herättävän toiveita, ja ne, jotka jo
täyttävätkin näitä toiveita, mutta jotka huolettomuudesta, arkuudesta
tai käytännöllisen elämän tuntemattomuudesta kuvittelevat, että kaikki
on kunnossa, kun teos on valmis, ja odottavat, että julkinen ihailu ja
varallisuus tulevat heidän luokseen väkirynnäköllä ja sisään murtautuen.
He elävät tavallaan yhteiskunnan ulkopuolella, eristyneinä ja
toimettomina. Taiteeseen kivettyneinä he käsittävät kirjaimellisesti
akateemisten ylistyspuheiden vertauskuvat, joiden mukaan runoilijain
otsaa ympäröi sädekehä, ja uskoen sen sädehtivän heidän pimennossaan
odottavat, että heitä tullaan hakemaan. Tunsimme kerran pienen
koulukunnan näitä tyyppejä, niin outoja, että on vaikea uskoa heitä
olevan olemassa; he sanoivat olevansa _taiteen_ oppilaita _taiteen
vuoksi_. Näiden lapsekkaiden nuorukaisten mukaan sisälsi taide
taiteen vuoksi sen, että heidän piti keskenään ihailla toisiaan, olla
auttamatta sattumaa, joka ei edes tiennyt heidän osoitettaan, ja
odottaa, että kunniakorokkeet tulisivat sijoittumaan heidän askeltensa
alle.
Se on, kuten näkyy, naurettavuuden stoalaisuutta. Mutta jotta
meitä uskottaisiin, vakuutamme vielä kerran, että tuntemattomien
boheemien keskuudessa on tällaisia olioita, joiden kurjuus herättää
myötätuntoista sääliä, vaikka terve järki pakottaa siitä luopumaan;
sillä jos huomautatte heille tyynesti, että elämme yhdeksännellätoista
vuosisadalla, että käteinen raha on valtiattarena ihmiskunnassa ja että
kengät eivät putoa valmiiksi kiillotettuina taivaasta, kääntävät he
teille selkänsä ja sanovat teitä poroporvariksi.
Muuten he ovat johdonmukaisia mielettömässä sankaruudessaan. He eivät
päästä huutoa, ei valitusta, vaan kestävät vastustelematta synkkää ja
kovaa kohtaloa, jonka he itselleen luovat. He kuolevat enimmäkseen sen
taudin murtamina, jolle tiede ei uskalla antaa oikeaa nimeä; kurjuuden
kukistamina.
Ja kuitenkin voisi moni, jos tahtoisi, pelastua tästä kohtalokkaasta
ratkaisusta, joka saapuu äkkiä päättämään heidän elämänsä siinä iässä,
jolloin elämä tavallisesti on vasta alkamassa. Siihen riittäisi vain
muutama välttämättömyyden ankaroille laeille tehty myönnytys, taito
jakaa kahtia luontonsa, pitää itsessään kahta olentoa: runoilijaa,
joka aina haaveilee korkeilla kukkuloilla, missä innoittuneiden äänien
kuoro laulaa, ja miestä, oman onnensa seppää, joka osaa hankkia
itselleen jokapäiväisen leipänsä. Mutta tätä kaksinaisuutta, jonka
melkein aina tapaa terveissä luonteissa, se kun on niiden oleellisia
ominaisuuksia, puuttuu useimmilta näiltä nuorukaisilta, jotka ylpeys,
väärä ylpeys, on tehnyt kaikille järjen neuvoille kuuroiksi. Niinpä he
kuolevatkin nuorina, jättäen joskus jälkeensä teoksen, jota maailma
myöhemmin ihailee ja jolle se epäilemättä olisi aikaisemmin antanut
tunnustuksensa, jollei teos olisi pysynyt näkymättömissä.
Taiteen taistelujen laita on jokseenkin samoin kuin sodankin: koko
saavutettu kunnia heijastuu päälliköiden nimiin; armeija jakaa
palkinnokseen muutamia päiväkäskyn rivejä. Taistelussa kaatuvat
sotilaat haudataan siihen, missä ovat kaatuneet, ja yksi ainoa
hautakirjoitus riittää kahdellekymmenelletuhannelle vainajalle.
Samoin yleisö, joka aina kohdistaa katseensa korkealla olevaan, ei
koskaan alenna silmiään maanalaiseen maailmaan, missä työntekijät
pimennossa taistelevat; näiden elämä päättyy tuntemattomana, ja he
poistuvat elämästä välinpitämättömyyden käärinliinaan verhottuina,
joskus saamatta edes sitä lohdutusta, että olisivat hymyilleet
valmiille työlle.
Näiden boheemien joukossa on toinenkin ryhmä. Siihen kuuluvat ne nuoret
miehet, joita on petetty tai jotka itse ovat pettäneet itseään. He
pitävät jotakin mielijohdetta sisäisenä kutsumuksena ja kuolevat kovan
kohtalon kourissa, toiset yhä intoutuvan ylpeyden uhreina, toiset
saavuttamattoman houreen tavoittelijoina.
Ja tässä sallittakoon meille pieni poikkeus syrjään.
Taiteen tiet, niin ahtaita ja vaarallisia kuin ovatkin, käyvät päivä
päivältä yhä ahtaammiksi tungoksesta, eikä boheemien joukko niin
muodoin ole koskaan ollut lukuisampi kuin nyt.
Tätä runsautta aiheuttavia syitä etsiessään saattaisi ehkä löytää
seuraavan.
Useat nuorukaiset ovat ottaneet vakavalta kannalta korulauseet, joita
on sepitetty onnettomista taiteilijoista ja runoilijoista. Gilbertin,
Malfilâtren, Chattertonin, Moreaun nimiä on liian usein, liian
ymmärtämättömästi ja etenkin liian turhanpäiväisesti singottu ilmaan.
Näiden onnettomien haudasta on tehty saarnastuoli, jonka korkeudesta
julistettiin taiteen ja runouden marttyyriutta:
Hyvästi, päivä liian jäinen
ja vaivat, liian karu maa!
Saan loppuun asti vaeltaa
kuin outo haamu yksinäinen.
Tämä Victor Escoussen epätoivoinen laulu, sen miehen, jonka päähän
aiheeton menestys oli nostanut ylpeyden häkää, oli yhteen aikaan
_marseljeesina_ taiteen tarjokkailla, jotka pyrkivät kirjoittamaan
nimensä keskinkertaisuuden marttyyriluetteloon.
Sillä kun tällaisilla hautajais-apoteooseilla ja
sielumessuhymistyksillä on heikkoihin ja kunnianhimoisiin turhamaisiin
sieluihin kuilun vetovoima, ovat monet sen vallassa ajatelleet, että
onneton kohtalo on puolet neroa: monet ovat haaveilleet sairashuoneen
vuoteesta, jolla Gilbert kuoli, toivoen, että heistä tulisi
runoilijoita, kuten hänestäkin neljännestuntia ennen kuolemaansa, ja
uskoen, että tie kunniaan välttämättömästi kulkee sitä kautta.
En voi kyllin ankarasti moittia näitä vastuuttomia valheita, näitä
turmiollisia paradokseja, sillä ne kääntävät niin monia pois siltä
tieltä, jolla he olisivat voineet menestyä, väärälle uralle, joka
heille päättyy surkeasti, ja siellä he vain häiritsevät niitä, joille
todellinen katumus antaa yksinomaisen oikeuden tälle uralle antautua.
Ne ovat vaarallisia saarnoja, nuo turhat kuolemanjälkeiset
ylistysvirret; ne ovat luoneet yleisön ymmärtämystä vaille jääneiden
ikuisten runoilijain naurettavan rodun, jonka runottaren silmät
aina ovat punaiset ja tukka kampaamatta, ja kaikki ne kyvyttömyyden
keskinkertaisuudet, jotka julkaisematta jäämisen tuskasta sanovat
runotarta syöjättäreksi ja taidetta teloittajaksi.
Kaikilla todella voimakkailla luonteilla on sanansa sanottavana ja sen
he ennemmin tai myöhemmin sanovatkin. Nero tai lahjakkuus eivät ole
aavistamattomia sattumia ihmiskunnan keskuudessa. Niiden olemisella on
syynsä, ja juuri sen vuoksi ne eivät voikaan iäti pysyä pimeydessä,
sillä vaikka yleisö ei menekään heidän luokseen, osaavat ne tulla
sitä vastaan. Nero on aurinko: koko maailma näkee sen. Lahjakkuus on
timantti, joka saattaa olla kauan kadonneena pimeässä, mutta joku
huomaa sen kuitenkin lopulta. Ei siis ole syytä antaa säälille valtaa
niiden turhanpäiväisten valittavien ja jankuttavien tunkeilijoitten
vuoksi, jotka ovat astuneet taiteen uralle vastoin taiteen tahtoa; he
ovat boheemien joukossa se osasto, jonka luonteen pohjana on laiskuus,
irstailu ja loiselämä.
»Tuntemattomilla boheemeilla ei ole uraa, vaan umpikuja.»
Tällainen elämä ei viekään minnekään. Se on tylsää kurjuutta, jonka
keskellä äly sammuu kuin lamppu ilmattomassa paikassa ja jossa sydän
kivettyy hurjassa ihmisvihassa; siellä tulee myös parhaista luonteista
kaikkein huonoimpia. Jos onnettomuudekseen joutuu olemaan siinä liian
kauan ja painuu liian syvälle umpikujaan, ei sieltä enää pääse ulos tai
pääsee vain vaarallisista murtokohdista joutuakseen taas viereiseen
boheemikuntaan, jonka tapoja ei enää voi laskea kuuluviksi kirjallisen
fysiologian alalle.
Mainitsemme vielä erään lajin boheemeja, joita voisi sanoa
asianharrastajiksi. He eivät suinkaan ole vähimmän omituisia. Heistä
on boheemielämä viehätystä täynnä. Olla usein päivällisettä, nukkua
taivasalla sateisen yön kyyneleiden valuessa, pukeutua nankiniin
joulukuussa — se tuntuu heisiä inhimillisen autuuden paratiisilta,
ja sinne päästäkseen töinen karkaa kotilieden äärestä, toinen
varmoihin tuloksiin johtavista opinnoista. He kääntävät äkkiä selkänsä
vakavaraiselle tulevaisuudelle syöksyäkseen seikkailuelämään.
Mutta kun vahvimmatkaan eivät kestäisi sitä elämäntapaa, joka
tekisi Herkuleesta keuhkotautisen, luopuvat he piankin pelistä
ja palattuaan taas hyvällä ruokahalulla syömään kotoista paistia
menevät naimisiin pikkuserkkunsa kanssa ja asettuvat asianajajiksi
johonkin pikkukaupunkiin, missä he sitten iltaisin lietensä ääressä
tyytyväisinä kertovat _taiteilijaelämästään_ liioitellen kuin
tiikerinpyyntiä kuvaileva matkustaja. Toiset ovat itsepäisempiä ja
jatkavat itserakkaudesta, mutta kun luotto, jota hyvien perheiden pojat
sentään aina voivat saada, on loppunut, ovat he onnettomampia kuin
oikeat boheemit, joilla, vaikkei heillä koskaan ole muita apulähteitä,
on kuitenkin älynsä. Tunsin erään tuollaisen »amatööriboheemin»,
joka näin elettyään kolme vuotta ja riitauduttuaan sukunsa kanssa
kuoli ja vietiin yhteiseen hautaan köyhien paareilla: hänellä oli
kymmenentuhannen frangin vuosikorot!
Tarpeetonta on sanoakaan, ettei näillä boheemeilla ole mitään yhteistä
taiteen kanssa ja että he ovat hämärimpiä tuntemattomien boheemien
joukossa.
Tulemme nyt varsinaiseen boheemikuntaan, siihen, joka osaksi on antanut
aiheen tälle kirjalle. Sen jäsenet ovat todella taiteen kutsumia,
ja heillä on myös edellytyksiä siihen, että taide valitsee heidät.
Tämänkin boheemiryhmän alue on täynnä vaaroja, kuten toistenkin;
molemmin puolin aukeaa kaksi kuilua: kurjuus ja epäilys. Mutta näiden
välillä johtaa kuitenkin tie johonkin päämäärään, jota boheemit voivat
koskettaa katseellaan odottaessaan, että pääsevät koskemaan siihen
sormellaan.
Tämä on virallinen Bohemia. Nimi johtuu siitä, että siihen kuuluvat
ovat julkisesti vahvistaneet olemassaolonsa, että he ovat ilmaisseet
esiintyvässä elämässä muuallakin kuin henkikirjoittajan luetteloissa,
että lopuksi, heidän oman kielensä sanontaa käyttääksemme, heidän
nimensä ovat julkipantuina, että heidät tunnetaan kirjallisilla
ja taiteellisilla markkinoilla, että heidän nimikirjoituksillaan
merkityillä tuotteilla on siellä menekkiä tosin kyllä vaatimattomiin
hintoihin.
Näille boheemeille ovat kaikki tiet hyviä, kunhan ne vain johtavat
päämäärään, joka heillä on täysin selvänä, ja boheemit osaavat käyttää
hyväkseen tien epätasaisuuksiakin. Sade tai tomu, yö tai päivä, mikään
ei pysäytä näitä rohkeita seikkailijoita, joiden vikoja painavampi on
yksi avu. Heidän henkeään pitää aina valveilla kunnianhimo, joka lyö
rumpua heidän edellään ja kannustaa heitä rynnäköllä valloittamaan
tulevaisuutta; herkeämätön kamppailu puutteen kanssa terästää heidän
kekseliäisyyttään, joka — ruuti aina kuivana — räjäyttää ilmaan esteen
melkein ennen kuin se ehtii heitä häiritä. Heidän jokapäiväiseen
toimeentuloonsa tarvitaan nerokasta taituruutta; se on hellittämätön
pulma, jonka he aina sentään saavat ratkaistuksi rohkeiden laskelmien
avulla. Nämä miehet saisivat Harpagoninkin lainaamaan rahaa ja
löytäisivät herkkusientä _Medusan_ lautaltakin. Tarpeen tullessa he
osaavat noudattaa kieltäymystä yhtä hyvin kuin mikä erakko tahansa:
mutta kun heidän käsiinsä sattuu vähänkin varoja, näette heidän heti
ajelevan oikkujen kalleimmilla ratsuilla, rakastavan nuorimpia ja
kauneimpia, juovan parasta ja vanhinta, eivätkä he koskaan löydä
kylliksi ikkunoita rahojen heittämiseksi kadulle. Kun sitten heidän
viimeinen kolikkonsa on 'kuollut ja haudattu', alkavat he taas syödä
vieraina sattuman pidoissa, missä heillä aina on paikkansa, ja kaikki
keinot koirina edellään he metsästelevät kaikkien taiteeseen liittyvien
toimintamuotojen alalla, ajaen aamusta iltaan petoa, jonka nimenä on
viiden frangin raha.
Boheemit tietävät kaikki ja käyvät kaikkialla sen mukaan, ovatko
heidän kenkänsä kiiltävät tai rikki. Tänään tapaan heidät nojailemassa
hienoston salongin tulisijaan, huomenna jonkin tanssikapakan lehtimajan
pöydän ääressä. He eivät voi astua kymmentä askelta bulevardilla
tapaamatta tuttavaa tai kolmeakymmentä — oli paikka mikä hyvänsä —
kohtaamatta velkojaa.
Bohemiassa puhutaan erityistä kieltä, joka on lainattu taiteilijain
työpajojen lörpötyksistä, näyttämön takaisista puheenparsista ja
sanomalehtien toimitushuoneiden keskusteluista. Kaikkien tyylien
valiosanoja tavataan tässä merkillisessä murteessa; siinä esiintyy
ilmestyskirjan käänteitä selvän siansaksan rinnalla, rahvaankielen
raakuus yhtyy taidokkaisiin lausejaksoihin, jotka ovat kuin Cyranon
sorvista lähteneitä. Paradoksi, nykyisen kirjallisuuden lempilapsi,
pitelee järkeä niin kuin pantomiimeissa on tapana kohdella Kassandraa;
ivalla on väkevimpien happojen voima ja niiden ampujain varmuus, jotka
silmät ummessa osaavat keskelle. Sanalla sanoen se on älykästä kieltä,
vaikka käsittämätöntä kaikille niille, joilla ei ole sen avainta,
ja niin rohkeata, että se voittaa vapaimmankin puhetavan. Boheemien
sanasto on vanhan retoriikan helvetti ja kielellisen uudistuksen
paratiisi.
Tällaista on ylimalkaan boheemi-elämä, hienoston puritaanien huonosti
tuntema, taiteen puritaanien parjaama, kaikkien arkojen ja kateellisten
keskinkertaisuuksien halveksima. Näillä ei ole kylliksi moitteita,
valheita ja parjauksia painaakseen alas niiden ääntä ja nimiä, jotka
liittäen taitoonsa rohkeuden astuvat maineen temppeliin tämän eteisen
kautta.
Kärsivällisyyden ja rohkeuden elämää, jossa voi taistella vain puettuna
vahvaan välinpitämättömyyden panssariin tyhmyyden ja kateuden vitsausta
vastaan ja jossa, ellei tahdo kaatua tielle, ei saa hetkeksikään jättää
itseluottamustaan, ainoata tukisauvaansa; ihanaa ja kammottavaa elämää,
jolla on voittajansa ja marttyyrinsa ja johon ei sovi antautua, ellei
ennakolta mukaudu alistumaan säälimättömään lakiin _vae victis_; voi
voitettuja!