Maa on meillä rakennettu
kilvan kieltolailla,
siit' on murhe musta, kun se
vahvistust' on vailla.
Siitä Suomi suruissansa
ryyppää nyt ja naukkaa,
kilvan päällä puolueiden
pullonkorkit paukkaa.
1909.
Lammas ja vuohipukki.
Sinä olet lammas
ja vuohipukki minä,
ja ikuisella tuomiolla
onnellinen sinä.
Sinulla on sympatiat,
puolueet ja perheet,
minulla vain tuntoni
tuskat ja erheet.
Sinulla on selkänoja
lukijain ja lehden,
minä pusken tietäni
puhdasta tehden.
Sun on suuri enemmistö,
sun on valta, voitto!
Mun jo mennyt mailleen
on ajan aamunkoitto.
Sinä olet lammas
ja vuohipukki minä,
ja sentään ma häpeäisin
olla — kuin sinä!
1909.
Kummitus.
(Kohtaus nykyaikaisen sanomalehden toimituksesta.)
Tuli kummitus kerran toimistoon —
ihan oikea kummitus, keskiyöllä —
oli toimitus viistänyt viidakkoon
ja tuuminut: Itse toimittakoon
lehti itsensä, ei elä ihminen työllä!
Vain toimitussihteeri raataa ja hikoo
ja kiroo ja pauhaa ja paitakin likoo
ja hermot jo on päin helkkariin.
Piti puhua Turkuun ja Viipuriin,
myös katsoa maaseutulehtien läjät,
nuo kauhun kalpean levittäjät
yli toimiston nuoren pokkulalauman.
Hän tuumia sai joka liitteen ja sauman,
kun taittaja toi sanan hymyilyllä:
"Kakskymmentä palstaa on liikaa jo kyllä!"
Kuten huomaatte, parhain paikka tuo
ei ollut saapua kummituksen.
Hän kuitenkin tuli ja astui luo,
veti visusti jälkeensä kiinni uksen
ja seisahtui sekä katsoi päin
läpi pääkallo-reikien hirveäin.
Hän tarkoitti totta, ei tullut hän suotta;
taas maannut hän maass' oli kymmenen vuotta,
oli alkanut luuvalo vaivata poloa,
siks liikettä vaati hän, seisaalla-oloa,
näin lähtenyt tuost' oli toikkaroimaan
hän luottaen kummitus-kauhunsa voimaan.
Hän tottunut ain oli efektiin,
näät hän oli mieltynyt teatteriin,
hän rakasti suuria vaikutuksia,
papinpaatosta, kuutamokuiskutuksia,
käärinliina-liikkeitä, tapeetti-ovia,
tikar-temppuja, haa! myös myrkkyjä kovia,
oli kummitus oikea näät, ei väärä,
mut väärä nyt sattui matkansa määrä.
Ei toimitussihteeri nostanut nokkaa,
ei huutanut, ei edes säikähtänyt.
Kun kummitus seisoo ja yskii ja pokkaa,
hän saa sanan vastaansa vain: "Mitä nyt?"
"Haa, haa!" hoki kummitus.
— "Mitä siinä niin hahhah!", sanoi sihteeri.
— "Ois mulla uutinen."
— "Jahhah", sanoi sihteeri, viitaten stenofoniin,
"puhu tuohon, mun täytyy nyt taas telefoniin!"
Nyt kummitus suuttui: ma lemmolle näytän,
kun kaikki ma parhaat keinoni käytän,
kun kalistan hampaita vastakkain
ja tanssahtamaan saan sääreni vain.
Voin saarnata myös, voin messuta myös;
totta juukeli, heität ja hellität työs
tai ainakin senverran katsahdat tänne,
ett' tunnet kuin laukee järkesi jänne
ja lankeat peljäten polvillesi,
pyhimyksiä pyytelet turvaksesi,
tulet tuhmaksi taas, kiellät kirkkahan pääs,
kadut vaivaista syntistä synnyntääs!
Oli kummitus oikein vihoissaan.
Näät kummitus vaatii kunnioitusta
ja uskoa, maailmankatsomusta,
hän muuten ei kummitus olisikaan,
kukaties mikä ois tai ehk'ei mikään!
Sitä kestäis ei paras prestiisikään,
olis vaarassa varjojen eksistenssi,
koko korkea kummitus eksellenssi,
koko kirkkomaa, koko hautuumaa,
ties Herra, kuin kävis kirkonkaan
ja suntion, piispan ja pastorin
ja kirkkoherran ja kanttorin,
vois tulla hulluksi hippakunta,
ei lautamies saisi enää unta,
ei ehkä korkea raatikaan —
se onnettomuus ois kansan ja maan!
Ja stenofoniin hän uutisen
tuon ärjäisi: "Kummitus toimistossa!"
Ja vartoi nyt vihanhurmiossa,
miten sihteeri vastaan-ottais sen.
Mut sihteeri palasi puhelimesta
ja istui vanhalle paikalleen,
ei mitään merkkiä romantisesta,
hän vaipui vain yhä realiseen,
hän puhui Porvoosen, Raumalle, Poriin,
hän heitteli pinkkoja paperikoriin,
mut nähnyt ei vierasta vieläkään.
Nyt loppui jo tyysti tyyneys tään,
ohi sihteerin silmien luurangon käsi
nyt ojentui: "Olen ystäväsi."
Tuli hiljaisuus, tuli vaitiolo.
Mut säiky ei sihteeri, ei ole nolo,
kynän nostaa hän kyllä ja katsoo kättä
luusormista, mutta peljästymättä,
käsvartta pitkin jo katseensa kulkee,
hän hirviön silmihin katsoa julkee,
tuon tutkia kiireestä kantapäihin.
Meni tuokio, kaksikin hommihin näihin,
kunis äänellä hieman värähtävällä —
joka ei ole ainainen tapa hällä —
sanat painavat lausui: "Onko joku?"
Sanat historialliset: "Onko joku?"
Hän ei kieltänyt mitään, ei myöntänyt mitään,
hän tahtoi avoinna porttinsa pitää
joka mahdollisuuden mahtua sisään,
mut myös ulos, toisia jos tulis lisää.
Sanat korkeat niinkuin Kosmos, vaikka
hän huomasi, ett' oli vaaran paikka.
Tuli kummitus tuosta hulluksi aivan,
hän kalisti harvoja hampaitaan,
näki toisen hän vieläkin suuremman vaivan
rupes riivattu tuossa hän tanhuamaan,
hän heitti säärtä ja sitten toista
ja kumpikin ne oli reumaattiset,
se vast' oli vilskettä aikamoista,
kovin puuskutti putkensa pneumaattiset,
luut kalisi, löi nivel niveltä vasten,
yli tuolinkin karmin hän säärensä sai,
yli pöytien, hyllyjen arvokasten,
yli tolppojen, saksienkin, huihai!
Mut toimitussihteeri, tyynenä pysyi,
papereitansa koki hän varjella vaan,
tosin hieman hän kalpea oli, kun kysyi:
"Eikö käy herra Kummitus istumaan?"
Ulos laukkasi kummitus, hirnahti kerran,
hävis päätänsä pidellen huomahan Herran.
Mut toimitussihteeri katsoi hetken
hänen jälkeensä, tuumien syytä tään retken
Jaa, jaa, tais uutinen hänellä olla.
Hän stenofonihin mietteissään
nyt kääntyi, sai sieltä uutisen tään,
sanat: "Kummitus toimistossa!" — No jaa,
mut parempi otsake! Halloo, jaa jajaa,
ei "toimistossa", ei niin, ei niin,
me panemme: "Kummitus hunningolla."
Voi ottaa sen — pikku-uutisiin!
1913.
Kalamiehet.
Hämäläinen idylli.
Ruuhessansa liki kaislarantaa
istuu korpraali ja everisti,
vanhat kumpikin ja kuulunehet
kerran suomalaiseen ruotuväkeen;
kummankin jo harmennut on hapsi,
kummaltai jo paras miehuus mennyt,
mutta viel' on tuima silmän tuli,
huulten viiva vinha kummallakin,
jos ei onkeen iske ahven, koska
toinen kalan venheeseen jo veti.
Näin he istuneet on kaiket kesät;
everisti kaupungissa asuu,
mutta joka suvi sieltä saapuu
huvilaansa, päähän Huhtaniemen,
kalastamaan vellamoisten karjaa;
korpraali on kotimiesnä talvet.
Kalastetaan karit järven kaikki,
joka lahden soppi soudetahan,
riidellähän riipan laskennasta,
kummalle se purren puolle pannaan;
toisen onkea jos nyppäisevi,
toinen ehdottaa jo ensi paikkaa,
siihen taas ei suostu toinen; sentään
jousta liiaksi ei jännitetä,
ettei rikkuis kalarauha kaunis.
Näin he istuneet on kaiket kesät.
Mutta saunarantaan saavuttaissa
saalis tuiki tyysti punnitahan,
tirkistetään, tarkistetaan, viedään
kirjaan, jota everisti pitää —
koko saalis ynnä suurin kala;
kumpainenkin hyvin muistaa, kuka
sen on saanut, mutta vait on toinen,
kateudesta, ylpeydestä toinen;
vihdoin tuutingin on tunti pyhä.
Everisti kuistillansa istuu,
pitkää piippuansa polttelevi,
katselevi kaukometsän rantaa,
maistaa maljastansa silloin tällöin;
korpraalipa kyökin akkunassa
avoimessa haikujansa vetää,
samoin katselevi kaukometsään,
samoin maistaa joskus maljastansa;
häiritse ei hiljaisuutta kukaan.
Hämärtyy jo suvi-yöhyt, päivän
viime puna iltapilveen peittyy,
järvi peilityynnä kimmeltävi,
raksahtavi rantalehdon rastas,
polskahtavi hauki ruohikossa,
kuuluu kauempata koiranhaukku,
aironsounti viiden virstan takaa;
eikä sitten enää kuulu mitään.
Näin he istuneet on kaiket kesät.
Mutta silloin juuri murhe saapui;
kerrotaanpa, kesä muuan tuli,
korpraali ei ollut entisellään,
käynyt hält' ei syönti eikä sounti,
usein unhotti hän airon aivan,
päästi pitkänsiiman purren alle,
vaarin ottanut ei, vaikka koho
kokonaan jo veden alle painui.
Tuumi everisti: "Vanhaks tullut
on jo Matti, honkiin horisevi,
mutta niinhän käypi meidän kaikkein."
Mietti noin, ja koki miestä sietää.
Mutta kerran, koska Matti hältä
sotki sotkuksihin ongen parhaan —
synti suurin kalamiehen, jonka
tekee tomppeli vain tottumaton —
jaksanut ei sisuansa suistaa
enää everisti, vaanpa ärjäs
hälle silloin vihamvimmoissansa:
"Matti p—le! Sua lempo nivaa!"
Vastannut ei Matti mitään, siiman
selvitteli seikkaperäisesti,
pani onkehensa uuden lieron,
siihen sylkäisi ja viskas veteen
alakuloisena kulmiltansa,
sitten vasta verkalleen hän virkkoi:
"Taitaa lempi riivata ei lempo,
sattua voi vielä sotkus vyyhteen."
Eikä everisti ymmärtänyt,
katsoi vain kuin miestä mielipuolta.
Mutta aamunapa muutamana,
juur' kun oli kalaanlähdön aika,
juhlatamineissaan Matti oli,
univormussansa muinaisessa,
tehden kunniaa, kun kuistillensa
huonehestaan everisti astui;
hymyhuulin siinä Matti seisoi
selkä suorana kuin nuorukaisen.
Sanat virkkoi: "Jumal' antakohon!
mutta mielin tästä naimisihin."
Langennut jos oisi kansi taivaan,
Luojan manner luja järkähtänyt,
kuu ja päivä radoiltansa ratki,
talon katto, seinät siirtynehet,
ei ois everisti hämmästynyt
kuin hän hämmästyi nuo sanat kuullen;
taapäin astahti ja miestä katsoi
hän kuin kummitusta kotvan, sitten
Matin muistain mielipuoliseksi
naurun kaikuvan hän päästi, kysyi:
"Sinä naimisiin! Ja kenen kanssa?"
Vastasipa vakavasti Matti:
"Kenen muun kuin tuolta Saaren Sannan,,
viime yönä kaikki kaupat tehtiin."
Täytyi uskoa jo miehen sanaan,
tuiki totiselta näytti Matti,
epäillyt ei everisti enää,
veti kerran kaksi viiksiänsä,
takaisin hän portahilta pyörsi
jalkaa polkaisten ja ärjähtäen:
"Mene sitten vaikka Hiiden kirnuun!"
Vastas Matti: "Jumal' antakohon,
pyydän viikon pari virkalomaa."
Yksinään nyt everisti istuu
ruuhessansa liki kaislarantaa,
yksin puhisee ja puntaroipi
saunarannassa hän saalistansa,
josta iloa ei hällä enää,
koska kadehdi ei tuota toinen;
yksin totiansa nyt hän maistaa,
miettii ainoata arvoitusta,
joka yöt ja päivät päässä pyörii;
"Kuinka saattaa, kuinka kehtaa olla
miehen mieli silloin naimisihin,
kun on kesän paras ahven-aika?"
Eikä päästä voi hän pulmastansa.
Usein miettii tuota yöhön myöhään
katselevi kaukometsän rantaa,
päivän peittyessä iltapilveen,
järven peilityynnä kimmeltäissä,
raksahtaissa rantalehdon rastaan,
polskahtaissa ruohikossa hauvin,
kuuluessa koiranhaukun kaukaa,
aironsounnin viiden virstan takaa;
miettii, miettii, eikä keksi mitään.
Joku nousee aatos nuoruudesta,
elämästä elämättömästä;
hetken heijastuu ja jälleen haipuu.
Mutta kauan kamarissaan vielä
everisti kahtakäteen astuu.
Vieri noin nyt viikko pitkä, pari.
Mutta aamunapa muutamana,
kuistilleen kun everisti astuu,
taas on onkitamineissaan Matti
siinä kuin ei ollut oisi mitään;
katsahtavi everisti häneen,
mutta kysymättä mitään, mennään
rantahan kuin ennen, käydään ruuheen,
niinkuin ennen, päivä ongitahan
niinkuin ennen, eikä kumpainenkaan
toisen mieltä kysy, kuulostele;
saavutaan kuin ennen saunarantaan,
puhumatta saalis punnitahan,
vaan kun tullut tuutingin on tunti,
everisti kuistillaan kun istuu,
Matti avoimessa akkunassaan,
eellimmäinen päätään kääntämättä
sanan vihdoin virkahtaa; "No Matti?"
Matti silmin tuimin tuijotellen
posken nojaa nyrkkihinsä, lausuu:
"Petti, p—le, kuin naiset pettää,
vaikka hälle varmat kihlat annoin!"
Sellainen se oli Saaren Sanna.
Kerrotaan, nyt everisti nousi,
täytti ensin itsellensä lasin,
toisen Matille ja niitä yhteen
kilahutti, vakavasti virkkoi:
"Tervetuloa taas miesten joukkoon!"
Kiertyy kyynel Matin silmäkulmaan:
"Kaunis sentään oli Saaren Sanna!"
Everisti laatuisasti lausuu:
"Viekkaus on nimi vaimon; paras
että ijäks siitä sillä pääsit."
Matti vastaa: "Jumal'antakohon,
vaan on hyvä everistin haastaa,
tuntenut kun ette vielä koskaan
ensi rakkauden tulta pyhää!"
Kumpainenkin vaikenee nyt vallan.
Mutta uuden aamun tullen istuu
ruuhessansa liki kaislarantaa
jälleen korpraali ja everisti,
viekoitellen vellamoisten karjaa;
taas on Matti ennallaan kuin muinen,
onkeaan kuin palokärki sihtaa,
pääse hält' ei enää pitkäsiima,
unhotu ei airo eikä koho;
taas on ilo everistin saada
kala taikka toista kadehtia,
hältä kiistää kiviriipan paikkaa;
eikä tuosta hetken häiriöstä
enää elin-ajassaan he puhu.
Näin he kalastavat kaiket kesät.
1914.
Sopusointu.
Terve rauha, rakkaus,
Suomen suuri kukoistus,
kohta tääll' ei vihaa kukaan,
mennään kaikki muiden mukaan.
Puske eivät puolueet,
onhan kaikki yhtyneet,
uni kaiken kansan taattu,
yöhön asti päivä maattu.
Joskus joku riehahtaa.
Silloin suuttuu koko maa,
yhtyy koko yhteiskunta
luomaan päälle unhon lunta.
Kuka lukee lehtiä?
Harva taitaa ehtiä.
Poistuneet on polemiikit,
aatepistot, sanapiikit.
Eihän toki loukata
saane kukaan toistansa,
siksi leikkii kiltit kilit,
missä muinen hulivilit.
Aattehia loukatkaa!
Siit' ei järky Suomenmaa.
Henkilöitä karttakaatte,
silloin itse rauhan saatte.
Kansanvalta vaikenee.
Kannel yksin helisee,
piirtäjien pilkkataito
vuotaa vaan kuin lämmin maito.
Yhdyn yhteissointuhun,
kutsun siihen sun ja mun.
Riidelköhön' roskaväki!
Meillä kukkuu rauhan käki.
27/3 1914.
Pöytälaulu.
Kiitos ja kunnia vatsamme hyvän,
aiomme ottaa naukun nyt syvän,
kiittäen Luojaa kaikista töistä,
niin elon päivistä kuin elon Öistä.
Hurraa!
Eläköön rakas syntymämaa!
Luojanpa jälkeen nyt luonnon on vuoro,
siis sitä kohden nyt kurkkumme kuoro,
kiitämme päivää, kiitämme kuuta,
myös kodin armahan pihlajapuuta.
Hurraa!
Eläköön rakas syntymämaa!
Laulakaamme vihdoin nyt luomakunnan kukkaa,
naista, mi miestään ei heitä, ei hukkaa,
ruusuja kasvaa ne rakkauden vuoret,
olkohot vaimomme vanhat tai nuoret.
Hurraa!
Eläköön rakas syntymämaa!
Viimeinen vihdoin on veikkouden malja,
olkohon eessämme viini tai kalja,
yhdessä istuen oomme me vahvat
kuin kädet, joissa on kalpojen kahvat.
Hurraa!
Eläköön rakas syntymämaa!
1914.
Rovastin tupakkalakko.
Kielsi tohtori topakka
kirkkoherralta hyvältä
tuon tutun tupakanpolton.
Vaari sauhunsa veteli
niinkuin ennen iltiksensä.
Poiat, tyttäret puheli,
sukulaisetkin saneli:
"Eikö jo isä osaisi
hillitä himoja mielen?"
Ukko kuunteli, hymyili,
hyvät kiskoi rintasauhut.
Virkahti vävykin, nainut
vasta neien pappilasta,
kylän kiivas kappalainen:
"On häpeä vanhan miehen
olla noin halunsa orja!"
Urahti hyväkin ukko:
"Voinen hallita haluni,
kun sinä hallitset halusi,
naurata et naista nuorta
koko kullaisna kesänä."
Lupasivat kättä lyöden.
Tuli kolkkous talohon,
kova aika kummallekin,
kulki yksin ukko, yksin
maita maisteri vaelti,
kumpikin rypyssä otsin,
silmin synkin, syyttäväisin.
Kerranpa kesäisnä yönä
vävy istui ikkunassa,
tuumi kohtalon kovuutta,
saapui siihen nuorikkonsa,
näytti puutarhan polulle,
virkahteli virnahuulin:
"Katsopas isän iloja,
katso tuonne tuomen alle!"
Siellä istui vanha vaari,
veteli sauhuja sakeita
myhaellen, suu mytyssä.
Tuot' oli tehnyt yöt suviset.
Kauhistui jo kappalainen,
sentään itsekin älysi
turhaksi lupauksensa;
sopu säilyi pappilassa.
Huomenna hymyili kaikki
luonto, luoja ja inehmot.
1915.
Helkalaulu.
Kaikki piiriin, kaikki myötä,
pyörikäämme pitkin yötä,
helkalaulu laulakaamme,
harvoin toisihimme saamme,
arki kuuluu ahkerille,
pyhä-illat iloisille.
Teemme päivät orjantyötä.
Karkelkaamme kaiken yötä,
laulakaamme lauantaita,
kun on kaksi sunnuntaita
peräkkäin nyt kerran meillä,
sekä meillä että teillä!
Näätkö varjotonta yötä?
Kaikki piiriin, kaikki myötä!
Heleällä helkakuulla
kaikukoon nyt kaikkein suulla
huoletonna laulu Suomen,
kunnes koittaa uusi huomen.
Huomen tuopi uutta työtä
työll' on uusi huoli myötä,
huoletonna huojukaamme,
harvoin joutohetken jaamme,
harvoin köyhä lemmen saapi,
köyhän lapsi laulahtaapi.
1916.
Kevätmyrsky.
Mikä karkelo maassa? Mik' ilmassa soitto?
— Se on kevään ja nuoruuden voimien voitto. —
Mi virroilla viske? Mi metsässä ryske?
— Jäät lähtevät, on pyhän vapauden jyske! —
Mut tuolla, mut tuolla mitä maassa niin kierii ?
— Mädät lehdet vain hautaansa vinhasti vierii! —
Mikä niillä niin kiire ja kauhu ja hätä?
— Elon uuden ne nousua kestä ei tätä! —
Siis kuulunko syksyyn vai kevät-aikaan?
— Saat uskoa vain oman tarmosi taikaan! —
Mut rakkaus jos sydänraukan jo särki?
— Se maahan siis hautaa, mut säilytä järki! —
Mihin muistoni haihdutan toivojen tieltä?
— Elon tiedoks ne muuta, saat onnesi sieltä! —
Mut tieto jos tuo vain onnettomuutta?
— Siis tarvitset tietoa, oppia uutta! —
Siis kertonet mulle, mik' kevään on oppi!
— Sa raivaa henkesi jokainen soppi!
Mik' on madonsyömää, sen mato syököön,
mi kestä ei myrskyä, myrsky sen lyököön! —
1916.