Kuvernöörin koira.
Niin vakavan varmana istuvi hän
torin pielessä portillansa
ja kirkkoa, koulua katsastaa —
ja kaukaa kiertävi kansa.
Kas, silläpä vasta turkkia on!
Ja entä sen paksua selkää!
Ja milloin ääni sen ärjähtää,
koko kaupungin pennut pelkää.
Mut kulkurikoirat, ne hulttiot maan,
ne nostavat olkapäitä
ja syrjässä korvahan nuorempain
ne kuiskivat niitä ja näitä:
"On hänkin laihana laukannut
ja ulvonut meidän lailla
ja haukkunut, haukkunut nälissään,
mut haukkunut kahletta vailla.
Ja kaikkia niin sitä haukuttiin,
kuka vaan tuli vastahan tiellä,
oli kerjuri taikka kenraali —
sen vasta me tahdoimme niellä!
Mut silloin kuoli se maaherran Fox
ja silloin meidät hän heitti,
ja maaherran piikoja mairittain
hän jälkensä entiset peitti.
Näin piskistä pikentti porstattiin,
ja kun aamulla aateloitiin,
niin illalla isien mainehet jo
satavuosihin näyttää voitiin.
Nyt herroille häntää hän heiluttaa
ja kansalle karvoja nostaa,
ja meihin kun tohdi hän koskea ei,
niin teille hän koettaa kostaa.
Mut älkää, te pentuset, peljätkö,
jos kuinka sen kiiltävi hammas:
kun muinaisista vain muistuttaa,
hän lauhkea on kuni lammas."
Näin hallit ne haasteli irvistäin,
mut mennä ja uskoa heitä! —
Kuka koskaan koirilta rauhassa
lie astunut arvon teitä?
1895.
Erakon hämmästys.
Ma olin maailmahan suuttunut
ja kyllästynyt kylmiin ihmisiin,
en heidän rientoihinsa puuttunut,
vaan yksin erakkona elin niin.
Tää maailma ol' eläintarha vaan
ja apinoita ihmishaamut nuo,
ol onnen haave mulle harha vaan
ja elon taival suuri korpisuo.
Mut kuinka kerran seuraan hienoston
lien päättänyt taas mennä kuitenkin,
tok' ensin hankin eläinnaamion
ja apinaksi aivan pukeusin.
Niin saavuin suureen juhlasalihin,
jäin parveen hännystakki-herrojen,
ja puoleen kumpahankin tervehdin
ma kättä puristain ja hymyillen.
Kuin muutkin kuljin sekä keikaroin
ja mairitin ja häntää heilutin,
ma herrain kanssa veljenmaljat join
ja hamekansaa ma hakkailin.
Mut vihdoin alkoi niinkuin tuntumaan,
ett' oisi päätettävä leikki tää:
he verraksensa minut luulee vaan,
ja se on sentään hieman ilkeää!
Niin erään heistä kutsuin kuiskuttain
ma syrjähän ja lausuin: "Erehdyt,
jos minut apinaksi luulet vain." —
Ja pois ma naamioni heitin nyt.
Hän ensin hämmästyi, se totta on,
mut hetkeks vaan — ja kohta hymyillen
hän kasvoiltaan myös otti naamion:
— Kas kummaa, hänkin oli ihminen!
1896.
Filosofeeraava ylioppilas.
Voi, voi tätä kurjaa maailmaa,
voi sinuas, ihmiskunta,
sua säälin ma niin, ett' taasenkaan
koko yöhön en saane unta.
Mikä on tään elämän tarkoitus?
Mikä kansan ja yksilön määrä?
Mikä absoluuttinen oikeus
ja absoluuttinen väärä?
Ja löytyykö mitään Jumalaa,
ja jos löytyvi, minkä moinen?
Hän itsekö ohjaa maailmaa
vai tehnee sen joku toinen?
Jos Jumala onkin, on mahdoton,
ett' oisi hän immanentti —
Ei! Nythän tää, piru vieköön, on
kuin "pikku teologin" tentti!
Mut kurjaa, sen minä tiedän vaan,
on elää maailmassa,
kun laina jo huomenna lankeaa
ja tyhjä on miehen kassa.
1896.
Kompia.
(1896).
1.
Eräälle arvostelijalle.
Kun sinä arvostelet sanahelmin ja helkkyvin kielin,
niin runoniekaksi sun uskovi kansa ja maa,
vaan kun lauluja laitat taas, sitä mieltä on kaikki,
että sa pohjaltas sentään kriitikus oot.
2.
Eräälle papille.
Ellei Eemil Martti pääse taivahasen kuoltuaan,
vihan siin' ei syytä ole: henki häll' on heikko vaan.
3.
Ystäville.
Mua joskus jos mieheksi kiitettäis,
yks ain olis ylinnä ansio mulla:
se että ma seurassa tällaisess'
olen voinut ja tahtonut mieheksi tulla!
Joutotyötä.
Niin, nyt sen tiedän. Siellä jossakin
on laakson liepehellä linna suuri,
min ympärill' on puisto ihanin,
mut linnan kaiken kaartaa musta muuri.
Ja höyhenvuode hieno, uljas on
sen linnan suuren saliss' suurimmassa
ja Turkin matto peittää permannon
ja purppurat on joka ikkunassa.
Sen vuoteen untuvilla unelmoi
siell' linnan herra itse levollansa,
ja kaukaa vieno, kaunis soitto soi,
yön yrtit kummat tarjoo tuoksujansa.
Hän polttaa hienoimpata Havannaa
ja silmin seuraa savukiehkuroita,
hän milloin pyörylöitä puhaltaa
ja milloin huviksensa rikkoo noita.
Hän haaveksii ja katse harhailee
ja sulaa kauas kaihon autereeksi;
hän varmaan tehdä jotain aikonee,
mut vielä saa ei sitä päättäneeksi.
Näin aika vierii, hetket lentävi,
ja yhä tuumii linnan herra tälleen;
ja loppunut kun yks on sikaari,
hän toisen ottaa — sekä tuumii jälleen.
Miks ei hän päätä? Miksi aikansa
noin turhaan tuhlailee hän patjoillansa?
Sht! Hiljaa! Hän on itse Jumala,
ja linna tää on hänen taivahansa.
Hän aikonee kai nousta toimimaan
ja tehdä kohta oikein töitä,
mut niitä miettien hän joutessaan
vain puhaltelee ihmis-ympyröitä.
Mut päivät, viikot kulkee kulkuaan
ja sadat vuodet samoo niinkuin hetki,
ja samoin tuumii taivaan Herra vaan
ja samoin lentää savupyörösetki.
Kai jotain aikonee hän parempaa
ja miehentöitä häll' on mielessänsä.
Mut miks ei päätä hän? Miks ei hän saa
jo kyllin tästä — lapsenleikistansä?
1896.
Moitittu runotar.
Ne sanoi liioin sun laulavan
ja ett' olet alaston liian
ja että sun ei sovi lempiä
mua temmellä sinipiian.
Näät tyttöni, aika on toinen nyt
kuin ennen sun emosi mailla,
kun kummuilla karjoja paimensit
ja huiskit huolia vailla.
Ei riitä ne kumpujen riemut nyt,
ne on riemuja karjapiian,
nyt passeja vaativi Pantheon
ja arvoja akatemiian.
Joko jouduit sa, tyttöni, allepäin?
Me emme siis huoli heistä!
Mut salli mun sentään varottaa
sua vaanivan surman teistä.
Yks surma suurin on tielläsi sun:
elä irralla esteetikoista!
Niin maistuvan marjan jos nähdä he saa,
voi sattua yhtä ja toista.
Ja suurikin kriitikko asettaa
voi sulle vaikean vaalin:
kas, olla pappeja Astarten
myös voivat ne papit Baalin.
Niin sinisten silmien edessä
vois teoriat unhottua:
näät monenkin kriitikon pohjalla
vain hyljätty on Don Juan.
1898.
Erinomainen maa.
Muistan maan ma pohjolassa,
miss' on kaikki nurinkurin,
siellä leikin, lauloin lassa,
siellä miesnä kärsin, surin.
Nauroin joskus katkerasti,
että kaikui kotikunnas,
viilsi poven pohjaan asti:
itku joka naurun lunnas.
Nyt en itke, naura enää,
hymyilen kuin taivas tyyni,
näytän teille pitkää nenää,
katan kaikki hymyilyyni,
ystävät ja viholliset,
miehet, naiset, mielipiteet,
puolueet ja puremiset,
supisuomalaiset siteet.
Myönnän joka joukon, ryhmän,
tunnustan ma tunkionkin,
väistyn tieltä väärän, tyhmän:
hän se siellä viisas onkin.
Niinkuin suuri siell' on pientä,
kaatuminen kasvamista,
kauravelli lihalientä,
kansa — "epäkansallista"!
Haavat lyödyt, haavat saadut
aika kaikki kutoo arpeen.
Mitkä liekin miekan laadut,
taisteloss' on hymy tarpeen.
1908.
Hiiri.