"Niin — hyvä Gonzaga!" ivasi keikari katkerasti. "Sylikoiranne,
luutunnäppäilijänne, mutta ei kyllin kunnollinen mies linnanne
päälliköksi, ei kyllin kunnollinen mies ansaitakseen hellempää ajatusta
kuin Peppe tai koiranne saavat osakseen. Minä saan panna vaaraan
kaulani pelastaakseni teidät, tuodakseni teidät tänne turvaan Gian
Marian ahdisteluilta, mutta sitten minut viskataan syrjään sellaisen
miehen tähden, joka sattuu paremmin tuntemaan tätä karkeata sota-alaa.
Viskatkaa minut syrjään, jos haluatte", jatkoi hän yhä katkerammin,
"mutta sen tehtyänne älkää enää pyytäkö minua palvelemaan teitä!
Kamppailkoon herra Francesco taistelunsa —"
"St, Gonzaga!" keskeytti tyttö. "Älkää häiritkö, että kuulen, mitä hän
sanoo!"
Varoittajan sävy ilmaisi hovimiehelle, että hänen sanansa olivat
häipyneet aamu-ilmaan. Syventyneenä alhaalla tapahtuvaan kohtaukseen
Valentina ei ollut edes kuunnellut hänen katkeraa sanatulvaansa. Nyt
Francesco nimittäin käyttäytyi kummallisesti. Narri oli palannut
asialta, jolle hänet oli lähetetty, ja Francesco kutsui hänet luokseen.
Laskettuaan miekan olaltaan hän otti Peppen kädestä paperin.
Pakahtumaisillaan harmista sen tähden, ettei häntä oltu kuunneltu,
Gonzaga seisoi paikallaan, pureksien huuliaan, kun taas Valentina
kurottautui eteenpäin erottaakseen Francescon sanat.
"Tässä on minulla todistus siitä", huusi hän, "mitä olen teille
puhunut, todistus siitä, kuinka vähän Gian Maria on valmistautunut
toteuttamaan uhkaustaan ja pommittamaan meitä tykeillä. Tuo
Cappoccio-miekkonen on johtanut teidät harhaan puheillaan. Ja te,
moiset lampaat, antaudutte hänen ilkeän kielensä ohjattaviksi.
Kuunnelkaa nyt, millaisia lahjuksia Gian Maria tarjoaa eräälle näiden
muurien sisällä olevalle miehelle, jos viimemainittu keksisi keinon
luovuttaakseen Roccaleonen hänen käsiinsä." Ja lamaannuksekseen ja
tyrmistyksekseen Gonzaga kuuli Francescon lukevan sen kirjeen, jonka
Gian Maria oli lähettänyt vastaukseksi hänen linnoituksen kavaltamista
koskevaan ehdotukseensa. Hän kalpeni pelosta ja nojasi matalaan muuriin
hillitäkseen hänet vallannutta, kielevää vapisemista. Sitten kantautui
hänen korviinsa Francescon ääni, halveksiva ja varma. "Kysyn teiltä,
hyvät ystävät, olisiko hänen korkeutensa Babbianon herttua taipuvainen
maksamaan tuhat kultaflorinia, jos hän luulisi pommittamalla saavansa
murretuksi tien Roccaleoneen? Tämä kirje on kirjoitettu eilen.
Senjälkeen olemme itse komeasti näyttäneet tykkejä; ja jollei hän
eilen rohjennut ampua, niin arveletteko hänen tänään uskaltavan? Mutta
kas tässä, katsokaa varmuuden vuoksi itse, jos joukossanne on joku
lukutaitoinen!"
Hän ojensi kirjettä heitä kohti. Cappoccio otti sen, huusi muuatta
Aventanoa ja ojensi vuorostaan kirjeen hänelle. Tämä Aventano, joka oli
osittain kasvatettu kirkon palvelukseen, mutta oli harhautunut tästä
ylevästä päämäärästä, astui nyt esille ja otti kirjeen. Hän tarkasti
sitä, luki sen ääneen ja vakuutti sen olevan väärentämättömän. "Kenelle
se on osoitettu?" tiedusti Cappoccio. "Ei, ei!" kielsi Francesco.
"Miksi se olisi tarpeen?"
"Antaa tulla!" vastasi Cappoccio miltei rajusti. "Jos mielitte meidän
jäävän Roccaleoneen, niin antaa tulla! Aventano, ilmoitahan!"
"Herra Romeo Gonzagalle", luki nuorukainen ihmetellen.
Cappoccion silmiin tuikahti niin ilkeä välke, että Francesco vei
vapaan kätensä olaltaan laskemansa miekan kahvaan. Mutta Cappoccio
vain katsoi Gonzagaan päin ja virnisti pahansuovasti. Hänen hitaaseen
älyynsä oli tunkeutunut se oivallus, että hän oli ollut sellaisen
Juudaksen välineenä, joka yritti myydä linnan tuhannesta florinista.
Sen kauemmaksi Cappoccio ei nähnyt; eikä hän ollut kovin pahastunut, ja
hänen virnistyksensä oli pikemmin pilkallinen kuin kiukkuinen. Häntä
eivät painaneet ylevät kunniankäsitteet, joiden nojalla hän olisi
nähnyt tässä Gonzagan teossa mitään muuta kuin sellaisen juonittelijan
tempun, jonka tyhjäksitekeminen on aina hupaista. Ja muista, jotka
eivät aavistaneet, mitä Cappoccion mielessä liikkui, hän menetteli
tuiki kummallisesti. Oltuaan äsken kavalluksen ja kapinan alkuunpanija
hän nyt korotti äänensä tiukasti puoltaakseen uskollisuutta. Hän
yhtyi kaikkeen, mitä herra Francesco oli sanonut, ja sijoittui omasta
kohdastaan herra Francescon puolelle puolustamaan porttia kaikkia niitä
kavaltajia vastaan, jotka mahdollisesti koettaisivat avata sen Gian
Maria Sforzalle.
Hänen luopumisensa kapinasta oli koko kapinan hylkäämisen merkkinä,
ja vielä yksi seikka, joka sopivalla hetkellä sattuneena voimakkaasti
vaikutti Francescon eduksi, oli se, että puolituntinen armonaika oli
nyt kulunut, mutta Gian Marian tykit pysyivät äänettöminä. Nauraen
hän kiinnitti miesten huomiota siihen ja kehoitti heitä hajaantumaan
rauhassa, lisäten vielä sen uuden vakuutuksen, etteivät ne tykit
paukkuisi sinä päivänä, eivät seuraavana eivätkä milloinkaan.
Francescon ja — kenties vielä suuremmassa määrin — hänen odottamattoman
liittolaisensa Cappoccion nujertamina sotilaat hiipivät häpeissään
nauttimaan ruokaa ja juomaa, joita hän käski heidän pyytää veli
Domenicolta.