Peppen kerkeä silmä oli havainnut Gonzagan rypistävän ja pudottavan
paperin samoin kuin hän oli pannut merkille Gonzagan hätäytyneen
ilmeen, ja hänen epäluulonsa olivat heränneet. Hän oli luonnostaan
tiedusteluhaluinen, ja kokemus oli hänelle opettanut, että sen
tietäminen, mitä ihmiset koettivat salata, oli tavallisesti juuri
kaikkein tärkeintä. Niin ollen narri, sittenkun Gonzaga oli noudattanut
Valentinan kutsua ja poistunut, tirkisteli tarkasti muurin toiselle
puolelle.
Aluksi hän ei nähnyt mitään ja aikoi pettyneenä päätellä, että Gonzagan
viskaama esine oli kadonnut suojakaivannossa kohisevaan veteen. Mutta
äkkiä hän huomasi rypistetyn paperipallon, joka oli ulkonevalla
kivellä kuohuvan virran partaalla ja jonka ihme näytti estäneen
putoamasta veteen. Tyydytyksekseen hän pani merkille, että se oli noin
kolmen metrin päässä suoraan nostosillan vieressä olevan sivuportin
alapuolella.
Salaa, sillä Peppen tapana ei ollut ottaa ihmisiä uskotuikseen, jos sen
suinkin saattoi välttää, hän hankki nuorakiepun. Laskeuduttuaan alas
ja hiljaa avattuaan sivuportin hän sitoi köyden toisen pään kiinni ja
laski toisen pään veteen äärimmäisen varovasti, jotta ei sysäisi sillä
paperia ja siten menettäisi sitä.
Varmistuttuaan taaskin, ettei häntä kukaan tarkkaillut, hän laskeutui
köyttä myöten alas, siirrellen apinan tavoin käsiään vuorotellen
ja nojaten jalkojaan karkeapintaiseen graniittimuuriin. Hieman
heiluttamalla köyttä hän sitten pääsi likemmäksi rypistettyä palloa
ja kurottautumalla niin rajusti, että oli suistumaisillaan jokeen,
hän sieppasi paperin ja vei sen hampaittensa väliin. Siirrellen
taaskin käsiään vuorotellen hän kapusi takaisin sivuportille vimmaisen
hätäisesti, sillä hän ei pelännyt ainoastaan linnan vahtisotilaiden,
vaan myöskin piirittäjäin leirissä olevien tähyilijäin mahdollisesti
huomaavan hänet. Sinne päästyään hän oli riemuissaan siitä, ettei
kukaan ollut häntä nähnyt, ja tunsi halveksumista niiden miesten
valppautta kohtaan, joiden olisi pitänyt hänet havaita.
Hiljaa suljettuaan pikku portin, lukittuaan sen ja työnnettyään kiinni
sen sekä ylä- että alareunassa olevat telkeet hän kävi vahtihuoneessa,
jonka hän tapasi tyhjänä, panemassa avaimen paikalleen, sille varattuun
naulaan. Senjälkeen hän salaperäinen kirje kädessään pinkaisi pihan
ylitse ja talouspuolelle vievän eteishuoneen lävitse eikä pysähtynyt
ennenkuin keittiössä, jossa veli Domenico paistoi sinä aamuna
teurastamansa lampaan lapaa. Nyt, piirityksen alettua, ei nimittäin
enää saatu kaloja purosta eikä jäniksiä eikä sirkkusia ympäristöltä.
Munkki sadatteli narria voimaperäisesti, kuten hänen tapansa oli
kaikissa tilaisuuksissa, sillä hän ei suinkaan ollut liian pyhä
kammotakseen lievempimuotoisia kirouksia. Mutta Peppellä ei tällä
kertaa ollut purevaa vastausta valmiina, mikä sai dominikaanin
tiedustamaan, oliko narri sairas.
Välittämättä hänestä mitään narri levitti ja silitti rypistyneen
paperin takan viereisessä sopessa. Luettuaan sen hän vihelsi ja työnsi
sen sitten eriskummaisen ihokkaansa povelle. "Mikä sinua vaivaa?" kysyi
munkki. "Mikä sinulla oli kädessäsi?"
"Munkinaivoista valmistettavan ruokalajin ohje. Perin harvinainen
herkku, jonka siihen tarvittavien ainesten niukkuus tekee kalliiksi."
Ja sen vastauksen säväytettyään Peppe katosi, jättäen munkin silmiin
häijyn ilmeen ja kielelle lausumattoman kirouksen.
Narri meni kirjeineen suoraa päätä Aquilan kreivin puheille. Luettuaan
sen Francesco kyseli häneltä tarkoin, miten se hänen tietojensa
mukaan oli joutunut Gonzagan haltuun. Muuten ne rivit eivät suinkaan
tehneet häntä levottomaksi, kuten Peppe oli odottanut, vaan näyttivät
herättävän hänessä tyydytystä ja varmuutta.
"Hän lupaa tuhat kultaflorinia", jupisi hän, "Gonzagan vapauden ja
suosion lisäksi. Enpä siis puhunut muuta kuin totta vakuuttaessani
miehille Gian Marian vain turhanpäiten uhkailevan meitä pommituksella.
Pidä tämä asia salassa, Peppe!"
"Mutta pidättehän silmällä herra Gonzagaa?" huomautti narri.
"Häntäkö? No, mutta mitä varten se olisi tarpeen? Et kai luule häntä
niin halvaksi, että tämä tarjous saattaisi hänet kiusaukseen?"
Peppe katsahti ylöspäin, ja hänen isoilla, kujeellisilla kasvoillaan
oli ovelan epäilyn ilme. "Ettekö usko hänen pyytäneen sitä?"
"Häpeä toki sellaista ajatusta! Herra Gonzaga saattaa olla
tyhjänpäiväinen luutunhypistelijä, arka pelkuri; mutta kavaltaja —! Ja
pettää monna Valentina! Ei, ei."
Mutta narri ei suinkaan rauhoittunut. Hän oli tuntenut herra Gonzagan
kauemmin, ja hänen tarkka silmänsä oli jo ammoin nähnyt, mikä keikari
oikeastaan oli miehiään. Francesco sai halveksuen sivuuttaa sen
ajatuksen, että Romeo olisi kavaltaja; Peppe vaanisi hovimiestä varjon
tavoin. Niin hän tekikin sen päivän loppuosan, pysytellen Gonzagan
läheisyydessä ikäänkuin olisi häntä hellästi rakastanut ja salavihkaa
pitäen silmällä miehen käytöstä. Hän ei kuitenkaan huomannut mitään
sellaista, mikä olisi vahvistanut hänen epäluulojaan, paitsi hovimiehen
hajamielistä juroutta.
Sinä iltana Gonzaga illallispöydässä valitti hammassärkyä ja poistui
Valentinan luvalla pöydästä ihan aterian alussa. Peppe nousi
seuratakseen häntä, mutta hänen ennätettyään ovelle tarttui hänen
luonnollinen vihamiehensä, munkki — aina innokkaana tekemään tyhjäksi
hänen aikeensa, milloin vain voi — hänen niskaansa ja viskasi hänet
muilta mutkitta takaisin huoneeseen.
"Vaivaako sinuakin hammassärky, kelvoton?" ärähti _frate_. "Jää sinä
vain tänne avukseni palvelemaan seuruetta!"
"Sallikaa minun mennä, hyvä veli Domenico!" kuiskasi narri niin
vakavasti, että munkki jätti hänen tiensä avoimeksi. Mutta nyt käski
Valentina hänen jäädä heidän seuraansa, ja niin oli hänen tilaisuutensa
mennyt.
Hän liikkui huoneessa narriksi kovin alakuloisena ja nyrpeänä, eikä
hänellä ollut pistosanoja kenellekään, sillä hänen ajatuksensa
kohdistuivat kaikki Gonzagaan ja kavallukseen, jota hän varmasti uskoi
keikarin hautovan. Mutta uskollisena Francescolle, joka istui ihan
huolettomana, ja haluamatta tehdä Valentinaa levottomaksi hän nieli
huulilleen pyrkivän varoituksen, koettaen vakuuttaa itselleen, että
hänen pelkonsa ehkä johtui liiallisista epäluuloista. Jos hän olisi
tiennyt, kuinka perusteelliset ne todella olivat, olisi hän saattanut
hillitä itseään vähemmän.
Sillä aikaa, kun hän jörösti liikkui huoneessa, auttaen veli Domenicoa
järjestelemään ruoka-astioita ja lautasia, käveli Gonzaga pohjoisella
muurilla Cappoccion vierellä, joka oli siellä vahdissa.
Hänen asiansa ei vaatinut suurta valtioviisautta, eikä Gonzaga sitä
paljoa käyttänytkään. Mutkattomasti hän lausui Cappocciolle, että
viimemainittu kumppaneineen oli sallinut Francescon liukkaan kielen
pettää heidät sinä aamuna ja etteivät Francescon heille antamat
vakuutukset ansainneet järkevän miehen harkintaa.
"Sanon teille, Cappoccio", lopetti hän, "että tänne jääminen ja tämän
toivottoman vastustuksen jatkaminen maksaa sen, että menetätte kurjat
henkenne pyövelin käsissä. Kuten näette, olen avomielinen teitä
kohtaan."
Siitä huolimatta, että se, mitä Gonzaga puhui, saattoi hyvin sopia
hänen omiin hautomiinsa ajatuksiin, Cappoccio oli luonteeltaan
epäluuloinen, ja hänen epäluulonsa kuiskivat hänelle nyt, että Gonzagaa
kannusti joku tarkoitus, jota hän ei osannut arvata.
Hän seisahtui, nojasi molemmin käsin pertuskaansa ja koetti erottaa
hovimiehen piirteitä nousevan kuun himmeässä valossa.
"Tarkoitatteko", tiedusti hän, ja hänen ääntänsä väritti se hämmästys,
jota Gonzagan omituinen puhe oli hänessä herättänyt, "että teimme
typerästi kuunnellessamme herra Francescoa ja että tekisimme
viisaammin, jos marssisimme pois Roccaleonesta?"
"Kyllä; juuri sitä tarkoitan."
"Mutta minkätähden", tiukkasi mies yhä hämmästyneempänä, "kehoitatte
_te_ meitä sellaiseen menettelyyn?"
"Sen tähden, Cappoccio", kuului uskottavalta kuulostava vastaus,
"että minut kuten teidätkin houkuteltiin tähän puuhaan salakavalilla
vääristelyillä. Samaa, mitä vakuutin Fortemanille ja minkä perusteella
hän pestasi teidät palvelukseensa, oli vakuutettu minullekin. En
suostunut sellaiseen kuolemaan kuin se on, joka täällä meitä odottaa,
ja myönnän teille suoraan, ettei se minua miellytä."
"Alan ymmärtää", jupisi Cappoccio, huojuttaen viisaan näköisesti
päätänsä, ja hänen sävynsä ja esiintymisensä olivat ovelan röyhkeät.
"Kun lähdemme Roccaleonesta, tulette te mukaamme."
Gonzaga nyökkäsi.
"Mutta minkä tähden ette puhu kaikesta tästä Fortemanille?" tiedusti
Cappoccio, yhäti epäillen.
"Fortemanille!" kertasi Gonzaga. "Hitto vieköön, en puhukaan! Se mies
on tuon hyväpuheisen Francesco-veijarin lumoissa. Hän ei suinkaan ole
suuttunut siltä miekkoselta saamastaan kohtelusta, vaan seuraa häntä ja
tottelee hänen jokaista sanaansa, mokomakin raukkamainen koira."
Taaskin Cappoccio koetti tarkastaa Gonzagan kasvoja, mutta valaistus
oli hämärä.
"Oletteko minua kohtaan vilpitön?" kysyi hän. "Vai piileekö joku
syvempi tarkoitus sen toivomuksenne takana, että kapinoisimme neitiä
vastaan?"
"Hyvä ystävä", vastasi Gonzaga, "odottakaa vain siihen saakka, kunnes
Gian Marian airut tulee saamaan vastausta huomenaamulla. Silloin
kuulette uudelleen, mitä ehtoja teille tarjotaan pelastaaksenne
henkenne. Mutta kun kuulette teitä uhattavan hirttonuoralla ja
teilausrattaalla, miettikää, mitä menettelyä teidän olisi viisainta
noudattaa! Kysytte, mikä tarkoitus minua kannustaa. Olen jo ilmoittanut
teille — sillä olen teitä kohtaan avoin kuin kirkas päivä — että minua
innostaa tarkoitus pelastaa oma kaulani. Eikö siinä ole tarkoitusta
kylliksi?"
Sellaisen ymmärtämyksen nauru, joka olisi saanut paremman miehen
tulistumaan harmista, oli hänen saamansa vastaus.
"Niin, kyllä; siinä on enemmän kuin kylliksi. Huomenna siis kumppanini
ja minä marssimme pois Roccaleonesta. Luottakaa siihen!"
"Mutta älkää te uskoko minun sanaani! Odottakaa, kunnes airut tulee
taaskin! Älkää tehkö mitään, ennenkuin olette kuulleet hänen tuomansa
ehdot!"
"Emme toki, varmasti emme."
"Älkääkä ilmaisko kumppaneillenne, että tämä ehdotus on lähtöisin
minulta!"
"En, en. Pidän sen salassa", lupasi lurjus, nauraen loukkaavasti, nosti
pertuskan olalleen ja lähti jälleen astelemaan vahtipaikallaan.
Gonzaga meni makuulle. Hänen mielessään riehui raju riemu, koska hän
oli niin taidokkaasti suunnitellut Valentinan turmion, mutta hän ei
halunnut enää sinä iltana joutua neidon seuraan.
Mutta kun airut seuraavana aamuna taaskin töräytti torveaan linnan
muurien juurella, oli Gonzaga mukana monna Valentinaa saattavassa
pienessä ryhmässä. Aquilan kreivi oli valvomassa työtä, johon hän oli
määrännyt kymmenkunta miestä. Hyvin touhuisesti ja niin meluisesti
kuin mahdollista — millä Francescon tarkoitus oli vaikuttaa airueen —
he vierittivät esille neljä pientä ja kolme isompikaliberista tykkiä
ja sijoittivat ne niin, että ne näyttivät uhkaavilta muurinharjan
pykälissä.
Tarkkaillessaan ja ohjaillessaan miesten puuhaa hän piti korvansa
avoinna, kuunnellen airuen sanomaa, ja kuuli viimemainitun uudelleen
sanelevan varusväelle tarjotut antautumisehdot sekä sen uhkauksen,
että jokainen linnan muureilla oleva mies hirtettäisiin, jos he
pakottaisivat herttuan nujertamaan heidät asevoimalla. Hän lopetti
tiedotuksensa ilmoittamalla Gian Marian äärimmäisessä lempeydessään
myöntävän heille vielä puoli tuntia miettimisaikaa, jonka kuluessa
he saisivat päättää menettelystään. Jos he sen ajan loputtua vielä
olisivat uppiniskaisia, alkaisi pommitus. Sellaisen sanoman oli
Gonzaga uudessa, nuolen viemässä kirjeessään kehoittanut Gian Mariaa
lähettämään.
Vastaamaan astui Francesco. Hän oli ollut kumartuneena tykin ylitse
ikäänkuin varmistuakseen sen tähtäyksen tarkkuudesta, ja oikaistessaan
vartalonsa suoraksi hän ilmoitti olevansa tyytyväinen niin kovalla
äänellä, että airut sen kuuli. Sitten hän eteni Valentinan vierelle
eikä seisoessaan ja vastatessaan airuelle lainkaan huomannut, että
sotilaat hiljaa poistuivat muurilta.
"Kertokaa hänen korkeudelleen Babbianon herttualle", vastasi hän,
"että hän muistuttaa meistä sadun poikaa, joka liian usein huusi:
'Susi!' Kertokaa hänelle, etteivät hänen uhkauksensa tehoa tämän linnan
varusväkeen sen enempää kuin hänen lupauksensakaan. Jos hän tosiaankin
aikoo pommittaa meitä, alkakoon hän viipymättä! Olemme valmiit siltä
varalta, kuten näette. Kenties hän ei otaksunut meillä olevan tykkejä;
mutta tuossa niitä on. Nuo tykit on tähdätty hänen leiriään kohti,
ja ensimmäinen hänen tänne ampumansa laukaus on sellaisen vastauksen
merkki, jollaista hän ei ole uneksinutkaan. Kertokaa hänelle myöskin,
että emme odota armoa emmekä sitä anna. Emme halua verenvuodatusta,
mutta jos hän pakottaa meidät siihen toteuttamalla aikeensa käyttää
tykkejä, ovat seuraukset hänen vastuullaan. Viekää hänelle se vastaus
ja ilmoittakaa hänelle, ettei hänen enää pidä lähettää teitä hokemaan
tyhjiä uhkauksia!"
Airut kumarsi hevosensa pään ylitse. Vastauksen röyhkeä, kylmän käskevä
sävy teki hänet mykäksi hämmästyksestä. Häntä kummastutti myöskin se,
että Roccaleone oli varustettu tykeillä, kuten hän oli omin silmin
nähnyt sen olevan. Että ne tykit olivat tyhjiä, sitä hän ei aavistanut
eikä sitä aavistanut Gian Mariakaan kuultuaan siitä tiedon, joka
vimmastutti häntä ja olisi häntä pelästyttänyt, jollei hän olisi
luottanut kapinaan, jonka Gonzaga oli sitoutunut nostattamaan.
Airuen lähtiessä ratsastamaan tiehensä pääsi kreivin takana seisovalta
Fortemanilta juro naurahdus.
Valentina kääntyi Francescon puoleen, ja hänen silmistään säihkyi
ihailua ja verratonta hellyyttä.
"Oi, mitä olisinkaan tehnyt ilman teitä, herra Francesco!" huudahti hän
ainakin kahdennenkymmenennen kerran kreivin saapumisen jälkeen. "Minua
vapisuttaa, kun ajattelen, miten kaikki olisi käynyt, jolleivät teidän
älynne ja kuntonne olisi olleet apunani." Hän ei lainkaan huomannut
Gonzagan kauniilla kasvoilla väreilevää pahansuovaa hymyä. "Mistä
löysitte ruutia!" tiedusti hän viattomasti, sillä hänen aivonsa eivät
vielä olleet käsittäneet sitä tilanteen huumoria, joka oli houkutellut
naurun Fortemanilta.
"En olekaan sitä löytänyt", vastasi Francesco, hymyillen kypärinsä
varjosta. "Uhkaukseni" — hän heilautti kättänsä peloittavaan
tykkiriviin päin — "ovat yhtä turhanpäiväiset kuin Gian Mariankin.
Luulen kuitenkin niiden tehoavan häneen paremmin kuin hänen uhkauksensa
tehoavat meihin. Vastaan siitä, madonna, että ne säikyttävät hänet
luopumaan meitä pommittamasta — jos hän on sitä milloinkaan aikonut.
Siispä menkäämme syömään aamiaista hilpein mielin!"
"Ovatko nuo tykit tyhjiä?" huohotti Valentina. "Ja te saatoitte puhua
niin rohkeasti ja uhkailla niin uhmaavasti!"
Hänen kasvoilleen levisi iloinen ilme, ja hilpeys työnsi syrjään
levottomuuden, joka oli pyrkinyt pilkistämään hänen silmistään
silloinkin, kun hän ylisti Francescoa.
"Kas niin!" huudahti kreivi riemuisesti. "Te hymyilette nyt, madonna.
Eikä teillä olekaan syytä muuhun. Lähdemmekö alas. Nämä varhaiset
aamupuuhat ovat antaneet minulle susimaisen nälän."
Neito kääntyi lähtemään hänen kanssansa, mutta samassa syöksyi
portaita myöten linnanpihalta Peppe, jonka pöllömäisillä kasvoilla oli
huolestunut ilme.
"Madonna!" ähkäisi hän hengästyneenä. "Herra Francesco. Miehet —
Cappoccio — Hän pitää heille kiihoituspuhetta. Hän — yllyttää heitä
kavallukseen."
Näin hän sai ähkyen kerrotuksi sanomansa, joka pyyhkäisi hilpeyden
taaskin pois Valentinan silmistä ja muutti hänen kasvonsa hyvin
kalpeiksi. Vaikka neito olikin voimakas ja rohkea, tunsi hän aistiensa
pettävän näin äkkiä heilahtaessaan luottavasta varmuudesta pelkoon.
Oliko kaikki tosiaankin lopussa juuri sillä hetkellä, jolloin toivo oli
kohonnut korkeimmilleen?
"Olette heikko, madonna; nojatkaa minuun!" Puhuja oli Gonzaga. Mutta
Valentina ei tajunnut mitään muuta kuin sen, että ne sanat oli
lausuttu. Hän näki käsivartta ojennettavan ja tarttui siihen. Sitten
hän kiskoi Gonzagan muassaan muurin reunalle, josta linnanpiha näkyi,
jotta hän omin silmin saisi katsoa, mitä oli tekeillä.
Hän kuuli kirouksen — voimaperäisen, kiukkuisen kirouksen — kirpoavan
Francescon huulilta, ja sitä seurasi komennus, terävä ja repäisevä.
"Tuonne asevarastoon, Peppe! Nouda minulle kahden käden miekka —
vankin, minkä löydät! Ercole, tulkaa mukaan. Gonzaga — ei, teidän on
paras jäädä tänne. Hoivatkaa monna Valentinaa!"
Nyt hän astui neidon vierelle ja tarkasti nopeasti myrskyisen
kohtauksen täyttämää linnanpihaa, jossa Cappoccio yhä puhui sotilaille.
Francescon nähdessään miehet päästivät hurjan kiljaisun, muistuttaen
koiralaumaa, joka on saanut näkyviinsä ajetun otuksen.
"Portille!" kiljuttiin. "Nostosilta alas! Me hyväksymme Gian Marian
ehdot. Me emme tahdo kuolla rottien tavoin."
"Jumaliste, te kuolette, jos minä niin tahdon!" ärisi Francesco
yhteenpurtujen hampaittensa välitse. Kääntäen sitten päätänsä kuumeisen
maltittomasti hän luikkasi: "Peppe, etkö jo tuo sitä miekkaa?"
Samassa tuli narri muurille, horjuen ison, kaksiteräisen, kahden käden
käytettävän, kädensuojuksilla varustetun, kärjestä nuppiin mitattuna
lähes kahden metrin mittaisen miekan painosta. Francesco otti sen
häneltä, kumartui ja kuiskasi nopeasti määräyksen Peppinon korvaan.
"... lippaassa, joka on huoneeni pöydällä", kuuli Gonzaga hänen
supattavan. "Mene nyt ja tuo se minulle tuonne pihalle! Kiiruhda,
Peppe!"
Kyssäselän silmissä välähti ymmärtämyksen ilme, ja hänen poistuessaan
juoksujalkaa Francesco heilautti valtavan miekan olalleen, ikäänkuin
se olisi ollut vain höyhenenpainoinen. Samassa laski Valentina kätensä
hänen kyynärvartensa teräksiselle suojukselle.
"Mitä aiotte tehdä?" tiedusti hän kuiskaten silmät laajentuneina
levottomuudesta.
"Tukahduttaa tuon roskajoukon kavallushankkeen", vastasi kreivi
lyhyesti. "Jääkää te tänne, madonna! Fortemani ja minä rauhoitamme —
tai tuhoamme heidät." Ja hän sanoi sen niin tuimasti, että Gonzaga
uskoi hänen siihen pystyvän.
"Mutta tehän olette mieletön!" tuskaili neito, ja hänen silmiensä ilme
kävi entistä pelokkaammaksi. "Mitä te mahdatte kahdellekymmenelle?"
"Mitä Jumala näkee hyväksi", vakuutti toinen ja työnsi sekunnin ajaksi
raivon pois sydämestään voidakseen hymyillä rauhoittavasti.
"Mutta teidät tapetaan!" parahti Valentina. "Oi, älkää menkö, älkää
menkö! Tehkööt he mielensä mukaan, herra Francesco! Vallatkoon Gian
Maria linnan! En välitä mistään, kunhan te vain ette mene."
Hänen äänensä, joka kertoi sillä hetkellä kaikki muut tunteet —
jopa Gian Marian kammonkin — syrjäyttäneestä, Francescon kohtalon
herättämästä suloisesta levottomuudesta, pani kreivin veren kiertämään
kiivaasti kuin haltioitumisen tilassa. Soturin valtasi hurja kaipaus
siepata neito syliinsä — tämä neito, joka tähän saakka oli ollut
niin uljas ja jota nyt ainoastaan häntä uhkaava vaara järkytti.
Hänen olemuksensa jokainen solu kiihoitti häntä painamaan Valentinan
rintaansa vasten ja valamaan rohkeutta ja lohdutusta hänen korvaansa.
Hän oli pyörtymäisillään halusta suudella noita helliä silmiä, jotka
olivat suunnatut häneen ja joista uhkui säälittävää rukoilua, ettei
hän panisi henkeänsä vaaraan. Mutta hän tukahdutti sen kaiken ja vain
hymyili, vaikkakin hyvin hellästi.
"Olkaa rohkea, madonna, ja luottakaa minuun vähän! Olenko tähän
mennessä vielä pettänyt luottamustanne? Tarvitseeko teidän siis pelätä,
että petän sen nyt?"
Senjälkeen Valentina näytti rohkaistuvan. Ne sanat herättivät uudelleen
hänen luottamuksensa toisen loistavaan voimaan.
"Me nauramme kaikelle tälle aamiaispöydässä", huudahti kreivi.
"Tulkaa, Ercole!" Ja enempää vitkastelematta hän juoksi portaita alas
hämmästyttävän ketterästi niin raskasasuiseksi mieheksi.
He eivät ehtineetkään liian aikaisin. Kun he saapuivat pihalle,
syöksyivät sotilaat portille äänet kareina ja uhkaavina. Miehistä
uhkui varmuutta. Ei koko helvetti, arvelivat he, olisi jaksanut estää
heitä, mutta kun he näkivät tuon kookkaan, enkelin tavoin välkkyvän,
kiiltävään teräsasuun puetun olennon, jonka olalla oli pitkä miekka,
näytti heidän rajuutensa kuitenkin jonkun verran laimenevan.
He etenivät kuitenkin Cappoccion äänen luikkaillessa rohkaisevasti.
He olivat jo melkein tuon pitkän miekan ulottuvissa, kun se
äkkiä välähtäen heilahti Francescon olalta ja piirsi huikaisevan
valovälähdyksen tapaisen puoliympyrän heidän silmiensä edessä. Se
kiersi hänen päänsä ympäri ja taaskin heidän eteensä Francescon
käsitellessä sitä, ikäänkuin se olisi ollut raippa, ja pakotti
heidät äänettöminä seisahtumaan. Hän vei sen jälleen, olalleen ja
valppaana odottaen ensimmäistä liikahdusta, veri tulistuneena,
valmiina surmaamaan miehen tai kaksi, jos esimerkin näyttäminen kävisi
välttämättömäksi, hän puhui heille.
"Näette, mikä teitä odottaa, jos itsepintaisesti yritätte tällaista",
lausui hän vaarallisen tyynesti. "Ettekö ollenkaan häpeä, te
raukkamaiset elukat! Olette kylläkin suurisuisia, kun on kysymyksessä
sen henkilön kavaltaminen, joka maksaa teille palkan; mutta siihen
näyttää uljuutenne loppuvan."
Nyt hän puhui heille purevia sanoja. Hän toisti ne perustelut, joita
hän edellisenä päivänä oli käyttänyt tukahduttaakseen Cappoccion
kapinahengen. Hän vakuutti, että Gian Maria uhkasi enemmän kuin pystyi
tekemään ja siispä ehkä myöskin enemmän kuin täyttäisi, jos he olisivat
kyllin hupsuja antautuakseen hänen valtaansa. Turva, huomautti hän, oli
siis täällä, näiden muurien takana. Piiritystä ei voinut kestää kauan.
Heillä oli vankka liittolainen Caesar Borgiassa, joka sillä hetkellä
oli marssimassa Babbianoa kohti, joten Gian Marian oli laittauduttava
kotiinsa ennen pitkää. Heidän palkkansa oli hyvä, muistutti hän, ja jos
piiritys pian lakkautettaisiin, palkittaisiin heidät hyvin.
"Gian Maria uhkaa hirttää teidät valloitettuaan Roccaleonen. Mutta
luuletteko, että hänen sallittaisiin toteuttaa niin epäinhimillistä
uhkausta, vaikka hän linnan valloittaisikin? Te olette sittenkin
palkkasotureita Monna Valentinan palveluksessa, ja häntä ja hänen
päälliköltään täytyy pitää syypäinä kaikkeen. Olemme Urbinossa
emmekä Babbianossa, eikä Gian Maria ole täällä isäntä. Luuletteko,
että ylevä ja jalomielinen Guidobaldo sallisi hirttää teidät? Onko
teillä niin kehnot luulot herttuastanne? Te hupsut! Te olette yhtä
turvassa väkivallalta kuin nuo tuolla parvekkeella seisovat naiset.
Sillä Guidobaldo ei ajattelisi vahingoittaa teitä sen enempää kuin
hän sallisi heitä vahingoitettavan. Jos kenet hirtetään, niin minut
ja kenties herra Gonzaga, joka teidät pestasi. Mutta puhunko minä
sellaista, että luopuisin aseista? Minkä arvelette minua täällä
pidättävän? Innostuksen — ihan samoin kuin innostus pidättää teitäkin
— ja jos minusta kannattaa uskaltaa, niin minkä tähden ei teidänkin
kannattaisi? Oletteko niin kesyjä ja niin heikkosieluisia, että
uhkaus teidät masentaa? Haluatteko tulla sananparreksi Italiassa
ja tahdotteko, että raukkamaisuudesta puhuttaessa sanottaisiin:
'Pelkurimainen kuin monna Valentinan varusväki'?"
Tähän suuntaan hän haasteli heille, milloin suomien heitä ankaran
halveksivasti, milloin mairitellen heitä vakuutuksillaan ja lietsoen
uudelleen luottamusta heidän horjuvaan mieleensä. Tämä antoi myöhemmin
aiheen sankarirunoon, jota laulettiin Kalabriasta Piemontiin saakka ja
jossa kuvailtiin, kuinka tämä uljas ritari sanoillaan, tahdonvoimallaan
ja valtavalla olemuksellaan masensi ja hillitsi kapinoitsevien
palkkasoturien meluisen lauman.
Ja ylhäältä muurilta tarkkaili häntä Valentina silmät säihkyen
kyynelistä, jotka eivät olleet kihonneet murheesta eivätkä pelostakaan,
sillä hän tiesi, että Francescon täytyi suoriutua voittajana. Miten
voisi muutoin käydä niin pelottomalle miehelle?
Niin neito nyt ajatteli. Mutta Francescon lähtöhetkellä oli pelko
jäytänyt hänen sydäntään, ja nähdessään soturin seisahtuvan miesjoukon
eteen oli hän puolittain huumaantuneena kääntynyt pyytämään, ettei
Gonzaga enää viipyisi hänen luonansa, vaan menisi voimiensa mukaan
auttamaan tuota uljasta ritaria, joka niin kipeästi sitä kaipasi.
Mutta Gonzagan kasvoille oli levinnyt hymy, yhtä kalpea kuin
tammikuinen auringonpaiste, ja hänen pehmeiden sinisten silmiensä
katse oli kovettunut. Nyt häntä ei pitänyt heikkous paikallaan,
kaukana vaarallisesta melskeestä, sillä hän tunsi, että vaikka hänellä
olisi ollut Herkuleen voimat ja Akilleen rohkeus, hän ei olisi sillä
hetkellä hievahtanut askeltakaan Francescon avuksi. Ja sen hän sanoikin
Valentinalle.
"Minkä tähden sen tekisin, madonna?" vastasi hän kylmästi. "Minkä
tähden nostaisin kättäni auttaakseni sitä miestä, jota pidätte minua
parempana? Minkä tähden paljastaisin miekkani puolustaakseni tätä
linnoitusta?"