"Herra", valitti Gonzaga heidän laskeutuessaan muurilta, "lopuksi
te toimitatte meidät kaikki hirteen. Oliko se sopiva tapa puhutella
ruhtinasta?"
Valentina rypisti otsaansa sille, että keikari rohkeni moittia hänen
ritariaan. Mutta Francesco ainoastaan nauroi.
"Kautta pyhän Paavalin! Miten olisi minun mielestänne pitänyt häntä
puhutella?" tiedusti hän. "Olisiko minun pitänyt mairitella häntä —
moista tolvanaa? Olisiko minun pitänyt anoa häneltä armoa ja hunajaisin
sanoin pyytää häntä olemaan kärsivällinen oikullista naista kohtaan?
Älkäähän toki, herra Gonzaga; me kyllä tästä selviydymme; sitä ei maksa
epäillä."
"Herra Gonzagan rohkeus näyttää olevan senlaatuinen, että se vähenee
sitä mukaa kuin sen tarve lisääntyy", virkkoi Valentina.
"Te sekoitatte rohkeuden, madonna, tyhmään hurjapäisyyteen", vastasi
hovimies. "Ehkä opitte sen ymmärtämään, kun turmio teitä kohtaa."
Pian he saivat tietää, ettei tällainen mielipide ollut ainoastaan
Gonzagalla, sillä heidän ehdittyään pihalle työntyi heidän eleensä
vanttera mies-hylkiö, jolla oli mustat kulmakarvat ja jonka nimi oli
Cappoccio.
"Muutama sana teille, herra Gonzaga, ja teille, herra Ercole." Hänen
esiintymisestään uhkui röyhkeätä hävyttömyyttä, ja koko seurue
seisahtui. Francesco ja Valentina kääntyivät niihin kahteen mieheen
päin, joita hän puhutteli, ja odottivat kuullakseen, mitä hänellä
saattoi olla sanomista heille. "Silloin, kun astuin palvelukseenne,
selitettiin minulle, että jouduin puuhaan, josta koituisi minulle
vain vähä vaaraa. Minulle ilmoitettiin, ettei otaksuttavasti lainkaan
taisteltaisi, ja jos taisteltaisiinkin, niin sattuisi vain kahakka
herttuan miesten kanssa. Samoin vakuutitte myöskin tovereilleni."
"Teittekö tosiaankin niin?" kysyi Valentina, sekaantuen puheeseen ja
osoittaen kysymyksensä Fortemanille, jolle Cappoccion sanat olivat
tarkoitetut.
"Tein, madonna", tunnusti Ercole. "Mutta siinä luotin herra Gonzagan
vakuutukseen."
"Sallitteko", jatkoi tyttö, kääntyen Gonzagan puoleen, "värvätä miehet
sellaisen sopimuksen pohjalla?"
"Sensuuntainen oli välipuhe, madonna", oli keikarin pakko myöntää.
Valentina silmäili häntä tuokion hämmästyneenä. Vihdoin hän lausui:
"Herra Gonzaga, taidan alkaa tuntea teidät."
Mutta Cappoccio, jonka mieltä ei lainkaan kiinnittänyt se, missä määrin
Valentina tunsi hovimiestä, puhkesi kiihkeästi puhumaan:
"Nyt kuulimme tämän uuden linnanpäällikön ja hänen korkeutensa
Babbianon herttuan välisen keskustelun. Kuulimme tarjotut ehdot ja sen,
että hän hylkäsi ne, ja olen tullut ilmoittamaan teille, herra Ercole,
ja teille, herra Gonzaga, että minä puolestani en halua jäädä tänne
päästäkseni hirteen, kun Roccaleone joutuu Gian Marian käsiin. Ja monet
kumppaneistani ovat samaa mieltä."
Valentina katsoi miehen rypistyneihin, päättäväisiin kasvoihin, ja
ensi kertaa hiipi pelko hänen sydämeensä, kuvastuen hänen kasvoistaan.
Hän puolittain kääntyi Gonzagaan päin purkaakseen häneen jonkun verran
mielensä katkeruutta — sillä keikari oli hänestä syypää — mutta taaskin
tuli Francesco pelastamaan.
"Hävetkää, Cappoccio, esiintyessänne noin raukkamaisesti! Ovatko
sellaiset sopivia sanoja piiritetyn ja pahasti kiusatun naisen korviin,
pelkuri?"
"En ole pelkuri", vastasi mies käheästi kasvojensa punastuessa
Francescon purevasta ivasta. "Avoimella kentällä olen valmis
antautumaan vaaraan ja taistelemaan minkä asian puolesta tahansa,
kunhan minulle vain maksetaan. Mutta tämä ei ole minun alaani — tämä
kuoleman odottaminen ansaan joutuneen rotan tavoin."
Francesco katsoi värähtämättä häntä silmiin hetkisen ja vilkaisi sitten
muihin miehiin, joita oli kymmenkunta — itse asiassa kaikki ne, joita
hänen määräämänsä tehtävät eivät pitäneet muualla. He vetelehtivät
Cappoccion takana pelkkänä korvana kuullakseen kaikki, mitä sanottiin,
ja heidän kasvonsa osoittivat selvästi, että heidän tunteensa kävivät
samaan suuntaan kuin heidän puhemiehensäkin.
"Ja tekö sotilas, Cappoccio?" pilkkasi Francesco. "Sanonko teille,
missä suhteessa Fortemani menetteli väärin pestatessaan teidät? Hän
teki väärin siinä, ettei hän pestannut teitä kokin apulaiseksi linnan
keittiöön."
"Herra ritari!"
"Pyh! Korotatteko ääntänne minulle? Luuletteko, että olen samanlainen
kuin te, älliö, säikähtääkseni ääniä — vaikka ne olisivat kuinka
kaameita?"
"Minä en ole säikähtänyt ääniä."
"Ettekö? Minkä tähden sitten kaikki tämä touhu muutamista Babbianon
herttuan meille sinkoamista tyhjistä uhkauksista? Jos todella olisitte
sotilas, jollaisena haluaisitte meidän teitä pitävän, niin tulisitteko
tänne sanomaan: 'En tahdo kuolla sillä tai sillä tavalla.' Tunnustakaa
olevanne kerskuri väittäessänne olevanne valmis kuolemaan avoimella
kentällä!"
"En! En ole kerskuri."
"Jos siis olette valmis kuolemaan tuolla kentällä, niin miksi ette
sitten täällä sisällä? Merkitseekö kuolevalle mitään, missä kuolema
hänet kohtaa? Mutta rauhoittukaa, nainen!" lisäsi hän nauraen ja niin
kovasti, että muutkin sen kuulivat, "teidän ei tarvitse kuolla, ei
täällä eikä tuolla."
"Kun Roccaleone antautuu —"
"Se ei antaudu", jyräytti Francesco.
"No niin, sitten — kun se vallataan —"
"Eikä sitä vallatakaan", intti linnanpäällikkö niin varmasti, että se
herätti varmuutta muissakin. "Jos Gian Marialla olisi rajattomasti
aikaa käytettävissään, saattaisi hän nälällä pakottaa meidät
alistumaan. Mutta hänellä ei ole. Hänen omia rajojaan uhkaa vihollinen,
ja muutamien päivien — korkeintaan viikon — kuluttua hänen on pakko
poistua täältä puolustamaan kruunuaan."
"Sitä suurempi syy on hänellä käyttää jyrkkiä keinoja ja pommittaa
meitä, kuten hän uhkaa", vastasi Cappoccio älykkäästi, mutta hyvin
sellaiseen sävyyn kuin olisi odottanut toisen kumoavan hänen
perustelunsa. Ja jos Francesco ei voinutkaan sitä kumota, osasi hän
ainakin väittää sitä vastaan.
"Älkää sitä uskoko!" huudahti hän nauraen pilkallisesti. "Sanon teille,
ettei Gian Maria ikinä uskalla sellaista. Ja jos niin tekisi, ovatko
nämä muurit sellaiset, että murenevat muutamista tykinlaukauksista?
Hän saattaisi yrittää hyökätä; mutta minun ei tarvitse vakuuttaa
sotilaalle, että kaksikymmentä vankkaa ja päättäväistä miestä,
jollaisen uskon teidän olevan kaikista raukkamaisista sanoistanne
huolimatta, pystyisi puolustamaan näin lujaa paikkaa kuin tämä on
kaksikymmentä kertaa niin lukuisaa armeijaa vastaan kuin Gian Marialla
on muassaan. Ja jos muuten luulette minun puhuvan teille enemmän
kuin uskon, pyydän teitä muistamaan, miten Gian Marian uhkaus minuun
koskee. Olen vain sotilas kuten tekin, ja sama vaara, joka uhkaa
teitä, uhkaa minuakin. Näettekö minussa minkäänlaisia empimisen
merkkejä, minkäänlaisia merkkejä siitä, että epäilisin lopputulosta,
tai pelkoa nuorasta, joka ei kosketa kaulaani sen enempää kuin
teidänkään kaulaanne? Kas niin, Cappoccio! Vähemmän armollinen
linnanpäällikkö olisi hirtättänyt teidät sanojenne tähden — sillä
ne haiskahtavat kapinalta. Mutta minä olen seisonut väittelemässä
kanssanne, koska minulla ei ole varaa menettää urhoollista miestä,
sellaista, jollaiseksi te osoittaudutte. Älkää enää hiiskuko mitään
epäilyksistänne! Ne ovat arvottomia. Olkaa urhea ja päättäväinen!
Saatte runsaan palkkion, kun pettyneen herttuan on pakko lakkauttaa
tämä piiritys."
Hän kääntyi odottamatta Cappoccion vastausta, jättäen miehen seisomaan
nolostuneena ja posket punehtuneina poistumisuhkauksensa aiheuttamasta
häpeästä, ja saattoi Valentinan rauhallisesti pihan poikki ja portaita
myöten saliin.
Hän ei milloinkaan, se oli hänen tapansa, osoittanut epäilevänsä sitä,
että hänen määräyksiään noudatettaisiin, mutta tässä tilaisuudessa
salin ovi oli tuskin ehtinyt sulkeutua heidän jälkeensä, kun hän
jyrkästi pyörähti jäljessä tulevaan Ercoleen päin.
"Ottakaa pyssy", käski hän nopeasti, "ja palvelijani Lanciotto
mukaanne! Jos nuo koirat vielä osoittautuvat kapinallisiksi, ampukaa
jokaista, joka yrittää portille — ampukaa kuolettavasti — ja lähettäkää
minulle sana! Mutta ennen kaikkea, Ercole, varokaa, etteivät he
näe teitä eivätkä epäile teidän olevan läheisyydessä! Se turmelisi
koko sen vaikutuksen, joka sanoillani ehkä on ollut." Murheellisen
kalpeakasvoinen Valentina loi ruskeista silmistään häneen katseen, joka
vihloi tarkkailevaa Gonzagaa.
"Tarvitsin täällä miestä", virkkoi hän, "ja taivas varmaankin teidät
lähetti avukseni. Mutta luuletteko", kysyi hän, silmäillen kreiviä
tarkasti nähdäkseen, näkyisikö hänen kasvoissaan ehkä epäilyksen
merkkejä, "miesten rauhoittuneen?"
"Olen siitä varma, madonna. Mutta silmissännehän kimaltelee kyyneliä,
ja — kautta sieluni! — ei ole mitään syytä itkeä."
"Olen sittenkin vain nainen", vastasi Valentina, hymyillen hänelle, "ja
niinpä olen altis lankeamaan naiselliseen heikkouteen. Näytti siltä
kuin olisi loppu tosiaankin ollut äsken käsissä. Se olisi ollut ilman
teitä. Jos miehet tekisivät kapinan —"
"He eivät sitä tee, niin kauan kuin minä olen täällä", vakuutti
Francesco rauhoittavan varmasti. Ja täysin luottaen tähän aitoon
ritariinsa lähti tyttö etsimään seuranaisiaan rauhoittaakseen kaiken
levottomuuden, jonka saaliiksi he ehkä olivat joutuneet.
Francesco meni riisumaan varuksiaan ja Gonzaga hengittämään raitista
ilmaa muureilla sydän perin sapekkaana. Hänen vihansa sotkijaa kohtaan
oli nyt mitätön verrattuna hänen Valentinaa kohtaan tuntemaansa
raivoon, joka oli saanut alkunsa siitä, että hän oli sitä käsittämättä
ihmetellyt, kuinka neito saattoi pitää tätä karkeata, rehentelevää
kerskuria parempana kuin häntä, verratonta Gonzagaa. Ja hänen
kävellessään keskipäiväisen taivaan alla, muistui hänen mieleensä
se Francescon vakuutus, etteivät sotilaat kapinoisi, ja hän huomasi
perin kiihkeästi toivovansa heidän sittenkin kapinoivan, jollei muun
vuoksi, niin sen tähden, että Valentina oivaltaisi, kuinka harhautunut
hän oli luottaessaan tuohon suurisuiseen kerskuriin. Sitten hän —
katkeruuden yhä äityessä — ajatteli omia uljaita suunnitelmiaan,
Valentinaa kohtaan tuntemaansa rakkautta ja sitä, kuinka varma hän oli
ollut vastarakkaudesta, ennenkuin tämä häiritsijä oli tullut heidän
pariinsa. Hän naurahti katkeran ivallisesti, kun hänen mieleensä palasi
se ajatus, että Valentina piti Francescoa parempana kuin häntä.
No niin, siten saattoi olla nyt — nyt, kun aika oli sotainen ja
tämä Francesco loisti parhaiten sotapuuhissa. Mutta millainen
kumppani tämä _sbirro_ olisi rauhan aikana? Olisiko hänellä Gonzagan
älyä, viehättävyyttä, kauneutta? Olosuhteet, siitä hänestä näytti,
olivat tässä syypäät, ja hartaasti hän sadatteli niitä olosuhteita.
Toisenlaisessa ympäristössä ei Valentina, siitä hän oli varma, olisi
luonut katsettakaan Francescoon hänen, Gonzagan, ollessa lähellä; ja
jos hän muisti heidän ensimmäistä kohtaustaan Acquaspartassa, kiroili
hän taaskin olosuhteita, jotka olivat laittaneet ritarin sellaiseen
tilaan, että se vetosi naisen luontoon kuuluvaan hellyyteen.
Varmasti uskoen olevansa oikeassa hän mietti, että jos Francesco
ei olisi tullut Roccaleoneen, hän saattaisi nyt olla avioliitossa
Valentinan kanssa; ja jos he kerran olisivat vihityt, voisi hän
laskea nostosillan alas ja marssia pois Roccaleonesta varmana siitä,
ettei Gian Maria haluaisi ottaa vaimokseen hänen leskeään, ja yhtä
varmasti luottaen siihenkin, että Guidohaldo — joka sydämeltään
oli hyväntahtoinen ja lempeä ruhtinas — tyytyisi sallimaan kaiken
tapahtuneen jäädä silleen, koska Gonzagan hirttämisellä ei
saavutettaisi mitään muuta kuin se, että hänen veljentyttärensä jäisi
leskeksi. Tällaiset kauniit päätelmät ne olivat houkutelleet hänet
tähän harkitsemattomaan yritykseen, ja hän uskoi, että hänen toiveensa
olisivat toteutuneet ilman Francescon sekaantumista.
Hän seisoi, katsellen telttojen täplittämää tasankoa synkän raivon
ja synkän epätoivon pimentäessä toukokuisen aamun päivänpaisteen
kauneuden, ja silloin hänen päähänsä pälkähti, eikö hänen, koska hänen
vanhoista suunnitelmistaan ei ollut mitään toivomista, olisi viisasta
keskittää huomionsa uusiin, jotka ainakin pelastaisivat hänen kaulansa
hirttosilmukasta. Hän näet uskoi varmasti, että kävipä muille miten
tahansa, hänen oma kohtalonsa oli ratkaistu, sortuipa Roccaleone tai
ei. Oli muistettava se hänelle raskauttava seikka, että koko juttu oli
hänen alkuunpanemansa, eikä hän voisi odottaa armoa Gian Marialta eikä
Guidobaldolta.
Ja nyt sen ajatuksen äkillisyys, että hänen pitäisi pelastaa itsensä
tästä epätoivoisen uhkaavasta vaarasta, tyydytti häntä. Hetkisen hän
seisoi ihan hiljaa; sitten hän vilkaisi ympärilleen, ikäänkuin peläten
jonkun väijyvän urkkijan mahdollisesti lukevan hänen kasvoistaan hänen
sydämessään äkkiä virinneen ilkeän aikomuksen. Nopeasti se versoi ja
pukeutui varmempaan muotoon, samalla kun sen heijastus nyt näkyi hänen
sileillä, kauniilla kasvoillaan ja rumensi niitä uskomattomasti. Hän
vetäytyi kauemmaksi seinämästä ja asteli kerran tai pari edestakaisin
varustuksilla toinen käsi selän takana, toinen kohotettuna tukemaan
hänen nuokkuvaa leukaansa. Siten hän hautoi aatoksiaan vähän aikaa.
Luotuaan sitten vielä salavihkaisen katseen ympärilleen hän meni
luoteiseen torniin ja astui asevarastoon. Siellä hän penkoi, kunnes
löysi kynän, mustetta ja paperia, joita etsi, ja oven ollessa selkosen
selällään — jotta hän paremmin kuulisi lähestyvien askelten äänen — hän
alkoi kuumeisesti kirjoittaa. Se oli pian tehty, ja hän nousi pystyyn,
heiluttaen arkkia kuivatakseen musteen. Sitten hän vielä kerran luki
sen lävitse; hän oli kirjoittanut seuraavaa:
"Minä pystyn yllyttämään varusväen kapinaan ja avaamaan Roccaleonen
portit. Siten linna heti joutuu käsiinne, ja te saatte todistuksen
siitä, kuinka vähän myötätuntoni on tämän Monna Valentinan kapinan
puolella. Millaiset ehdot tarjoatte minulle, jos teen sen? Vastatkaa
minulle heti ja käyttäkää samaa keinoa kuin minäkin käytän, mutta
älkää lähettäkö vastaustanne, jos näyttäydyn varustuksilla.