"Tratta di corde"
Samalla kun valmisteluhyörinä jatkui ripeästi Urbinossa, selvitteli
Gian Maria puolestaan nopeasti asioitaan Babbianossa voidakseen palata
häihin, joita hän maltittomasti odotti. Mutta hän oli osunut syvempään
sotkukseen kuin oli arvellut, ja hänellä oli enemmän työtä kuin hän oli
otaksunut.
Sinä päivänä, jona hän oli lähtenyt Urbinosta, hän oli ratsastanut
Cagliin saakka ja pysähtynyt jalon herra Valdicampon taloon. Tämä
oli luovutettu hänen käytettäväkseen, ja siellä hän suunnitteli
maata yön. He olivat syöneet illallista herttua de' Alveri, Gismondo
Santi, herra Valdicampo, hänen vaimonsa ja kaksi tytärtään sekä pari
ystäväänsä, Caglin mahtavaa kansalaista, jotka hän oli kutsunut,
jotta he näkisivät, minkä kunnian hänen talonsa oli saanut osakseen.
Alkoi käydä myöhäiseksi, ja seuruetta alkoi painaa turtumus, joka on
ruokahalun runsaan tyydyttämisen seuraus, kun Armstadt — Gian Marian
sveitsiläinen kapteeni astui sisälle ja lähestyi isäntäänsä sellaisen
miehen näköisenä, joka tuo uutisia. Hän seisahtui askeleen tai parin
päähän herttuan korkeaselkäisestä tuolista ja jäi silmäilemään Gian
Mariaa tylsän maltillisesti.
"No, tomppeli?" murahti herttua, kääntäen päätänsä,
Sveitsiläinen astui vielä askeleen likemmäksi. "Hänet on tuotu, teidän
korkeutenne", ilmoitti hän, salaisesti kuiskaten.
"Olenko minä taikuri, jotta minun pitäisi lukea ajatuksesi?" rähähti
Gian Maria. "Kuka on tuonut ja kenet?"
Armstadt silmäili seuruetta empien. Sitten hän astui ihan herttuan
viereen ja supatti hänen korvaansa:
"Urbinoon jättämäni miehet ovat tuoneet narrin Peppen."
Katseen äkillinen kirkastuminen osoitti Gian Marian ymmärtäneen.
Pyytämättä pöytäseurueelta anteeksi hän kääntyi vuorostaan kuiskaamaan
kapteenilleen, että mies oli vietävä hänen huoneeseensa odottamaan
siellä häntä.
"Ota pari miestäsi mukaan ja tule itsekin, Martino!"
Martin kumarsi ja poistui, minkä jälkeen Gian Maria suvaitsi pyytää
anteeksi isännältään, selittäen miehen tuoneen hänelle odotetun
sanoman. Valdicampo, joka sen kunnian vuoksi, että herttua nukkui hänen
kattonsa alla, olisi niellyt paljoa räikeämpiäkin sopimattomuuksia,
piti asiaa vähäisenä ja syrjäytti sen. Ja pian Gian Maria nousi
pöydästä, ilmoittaen, että hänellä oli huomenna edessään pitkä matka,
ja niinpä hän isäntänsä suopealla suostumuksella haluaisi paneutua
makuulle.
Sitten Valdicampo itse esitti kamaripalvelijan osaa, otti yhden
isoista, haaraisista kynttilänjaloista ja valaisi herttualle tietä
tämän huoneistoon. Hän olisi suorittanut palvelustaan ja kantanut
kynttilät aina Gian Marian makuukamariin asti, mutta etuhuoneessa hänen
korkeutensa mahdollisimman kohteliaasti pyysi häntä laskemaan kynttilät
pöydälle ja poistumaan.
Herttua seisoi hetkisen, pohtien, ilmaisisiko hän Alvarille ja Santille
— jotka olivat seuranneet häntä ja seisoivat odottamassa hänen
komennuksiaan — mitä hän aikoi tehdä. Lopulta hän päätti toimia yksin
ja kokonaan oman mielensä mukaan. Niinpä hän lähetti saattajansa pois.
Kun he olivat menneet ja hän oli aivan yksin, taputti hän käsiään
vastakkain, Tämän kutsun jälkeen hänen makuuhuoneensa ovi avautui, ja
Martin Armstadt näkyi kynnyksellä.
"Onko hän siellä?" tiedusti herttua.
"Vartoamassa teidän korkeuttanne", vastasi sveitsiläinen, pitäen ovea
auki Gian Marialle.
Herttualle Valdicampon palatsissa varattu makuukamari oli komea ja
korkea huone, jonka keskellä kohosi laaja, kaiverruksin koristettu,
pystypatsailla ja tekotaivaalla varustettu kunniavuode.
Uuninreunuksella seisoi kaksi viisihaaraista kynttilänjalkaa, joissa
vahakynttilät paloivat. Mutta Gian Maria ei näkynyt arvelevan
valaistusta riittäväksi hänen aikomiaan tarkoituksia varten, sillä hän
käski Martinin noutaa viereiseen huoneeseen jätetyn kynttilänjalan.
Sitten hän käänsi huomionsa ikkunan ääressä seisovaan ryhmään, johon
uuninreunustalta tulviva valo osui täydellisesti.
Ryhmässä oli kolme miestä, joista kaksi oli Armstadtin kaartin
rintahaarniskalla ja kypärillä varustettuja palkkasotilaita ja kolmas,
joka seisoi vankina heidän välissään, kovaonninen Peppe. Narrin kasvot,
olivat tavallista kalpeammat, samalla kun tavanmukainen veitikkamaisuus
oli kadonnut hänen silmistään ja suunsa ympäriltä ja pelko oli
vallannut sen sijan. Hän loi herttuan julmiin silmiin levottoman ja
surkean rukoilevan katseen.
Valmistuttuaan siitä, ettei Peppellä ollut aseita ja että hänen kätensä
olivat sidotut selän taakse, Gian Maria käski vartijoiden poistua,
mutta olla valmiina etuhuoneessa Armstadtin luona. Sitten hän kääntyi
Peppeen päin matala otsa rypyssä.
"Et ole yhtä hilpeä kuin olit tänä aamuna, narri", pilkkasi hän.
Peppino väänsi vähän ruumistaan, mutta hänen pitkän pilailutottumuksen
kouluttama luonteensa valoi hänen vastaukseensa rohkeata leikillisyyttä.
"Olosuhteet ovat tuskin yhtä suotuisat — minulle. Mutta teidän
korkeutenne näyttää olevan erittäin hyvällä tuulella."
Gian Maria katseli häntä kiukkuisesti tuokion, Hän oli hidasälyinen
mies eikä osannut keksiä sopivaa vastausta, ei sellaista purevaa ivaa.
jonka lausuminen olisi ollut hänestä nautinto. Hän siirtyi verkkaisesti
takan luokse ja nojasi kyynärpäänsä sen reunukseen.
"Hyvä tuulesi houkutteli sinut lausumaan eräitä sanoja, ja olisin
armollinen,jos pieksättäisin sinua niiden tähden.”
"Ja saman järkeilyn mukaan olisitte laupias, jos hirtättäisitte minut",
vastasi narri kuivasti, kalpea hymy huulillaan.
"Ahaa! Sinä myönnät sen?" karjaisi Gian Maria lainkaan oivaltamatta
tarkoitettua ironiaa. "Mutta minä olen hyvin lempeä ruhtinas, narri."
"Lempeytenne on sananpartena", vastasi pilanlaskija, mutta tällä kertaa
hänen ei onnistunut jättää äänestään pois purevan ivan häivettä.
Gian Maria loi häneen raivoisan vilkaisun.
"Pilkkaatko sinä minua, elukka? Pidä myrkyllinen kielesi aisoissa tai
minä revitän sen sinulta pois!"
Peppen kasvot kävivät harmaiksi tästä uhkauksesta, kuten ymmärrettävää
olikin sillä mitäpä hänen kaltaisensa tekisi maailmassa kielettömänä?
Nähdessään hänen olevan mykkänä kauhusta herttua jatkoi:
"Siitä huolimalta, että ansaitset joutua hirteen hävyttömyytesi tähden,
olen taipuvainen päästämään sinut vahingoittumattomana, kun vain
vastaat totuudenmukaisesti niihin kysymyksiin, jotka sinulle esitän."
Peppinon eriskummainen hahmo taipui kaksin kerroin kumarrukseen.
"Odotan kysymyksiänne, jalo herra", vastasi hän.
"Puhuit —", herttua empi hetkisen, sisäisesti vääntelehtien
muistellessaan narrin sananmukaisia lauseita. "Puhuit tänä aamuna
eräästä neiti Valentinan kohtaamasta henkilöstä."
Ilveilijän kasvonilmeet näyttivät käyvän yhä pelokkaammiksi. ‒ "Niin",
myönsi hän tukahtuneesti.
"Missä hän kohtasi sen ritarin, josta puhuit ja jota kuvailit minulle
niin ihmeen ylistävin sanoin?"
"Aquaspartan metsässä, jossa Metauro-joki on pelkkä puro. Noin kaksi
penikulmaa Sant’ Angelon tällä puolella."
"Sant Angelon!" kertasi Gian Maria, hätkähtäen, kun vain mainittiin sen
paikan nimi, jossa äskeinen salajuoni häntä vastaan oli punottu. "Entä
milloin se tapahtui?"
"Pääsiäisen edellisenä keskiviikkona, monna Valentinan matkustaessa
Santa Sofiasta Urbinoon."
Herttua ei virkkanut sanaakaan vastaukseksi. Hän seisoi hiljaa, pää
kumarassa, ajatustensa taaskin palatessa salaliittoon. Vuoritaistelu.
jossa Masuccio oli saanut surmansa, oli tapahtunut tiistai-iltana, ja
hänessä heräsi varmuus niin niukat kuin todistukset olivatkin — että
tämä mies oli yksi pakoon päässeitä salaliittolaisia.
"Miten joutui emäntäsi puheisiin tämän miehen kanssa — tunsiko hän
hänet?" tiedusti hän vihdoin.
"Ei, teidän korkeutenne: mutta mies oli haavoittunut ja senvuoksi
herätti hänen sääliään. Hän koetti hoitaa muukalaisen vammaa."
"Haavoittunut?" kiljaisi Gian Maria täyttä kulkkua. "Jumal' auta, asia
on niinkuin epäilin. Olen valmis vannomaan, että hän sai sen haavan
edellisenä yönä Sant' Angelossa. Mikä hänen nimensä oli, narri? Kun
ilmoitat minulle sen, pääset vapaasti lähtemään."
Vain sekunnin ajan näytti kyssäselkä epäröivän. Hän pelkäsi hirveästi
Gian Mariaa, jonka julmuudesta kerrottiin kaameita tarinoita. Mutta
vielä enemmän hän pelkäsi ikuista kadotusta, jonka hän saattaisi
ansaita, jos hän rikkoisi sen valansa, ettei ilmaisisi, kuka ritari oli.
"Voi!" huokasi hän, "toivoisinpa voivani hankkia vapauteni niin
huokealla hinnalla: sitä ei tietämättömyys kuitenkaan salli minun
maksaa. En tiedä hänen nimeään." Herttua katsahti häneen tutkivasti
ja epäluuloisesti. Vaikka hän olikin luonnostaan tylsä, näytti into
nyt antaneen oveluutta ja terävyyttä hänen älylleen, ja epäluulo oli
johtanut hänet panemaan merkille narrin hetkellisen empimisen.
"Minkänäköinen hän oli? Kuvaile häntä minulle! Millainen puku hänellä
oli? Minkälaatuiset hänen kasvonsa olivat?"
"Taaskaan, herra herttua, en pysty vastaamaan teille. Näin hänestä vain
mahdollisimman lyhyen vilahduksen."
Herttuan kellankalpeat kasvot kävivät hyvin ilkeännäköisiksi, ja
häijy hymy kaarrutti hänen huuliaan, paljastaen hänen vahvat, valkeat
hampaansa.
"Niinkö lyhyen, ettei hänestä jäänyt sinulle minkäänlaista muistoa?"
kysyi hän.
"Aivan niin, teidän korkeutenne."
"Sinä valehtelet, epäsikiö", jyräytti Gian Maria vihan vimmoissaan.
"Vasta tänä aamuna väitit, että hänen vartalonsa oli oivallinen,
hänen kasvonpiirteensä ylevät, hänen esiintymisensä ruhtinaallinen,
hänen puhetapansa hienon kohtelias ja — en muista, mitä kaikkea. Nyt
kuitenkin vakuutat minulle vakuutat _minulle_ — että näit hänestä
niin lyhyen vilahduksen, ettet osaa häntä kuvailla. Sinä tiedät hänen
nimensä, veijari, ja sinun pitää ilmaista se minulle tai muutoin —"
"Totisesti, totisesti, jalo herra, älkää tulistuko —" alkoi narri
pelokkaan torjuvasti. Mutta herttua keskeytti hänet.
"Tulistuko?" kertasi hän silmiensä laajentuessa tämän vihjauksen
herättämästä jonkinlaisesta kauhusta. "Uskallatko syyttää minua
kuolevaisten kiivaussynnistä? Minä en ole tulistunut; minussa ei ole
kiukkua." Hän teki ristinmerkin, ikäänkuin karkoittaakseen pahan
mielialan, jos sitä todellakin olisi, kumarsi päätänsä hartaasti, pani
kätensä ristiin ja jupisi kuuluvasti: "_Libera me a malo Domine!_"
Sitten hän entistä rajummin tiedusti: "Suostutko nyt ilmaisemaan
minulle hänen nimensä?"
"Toivoisin voivani", aloitti kauhistunut kyssäselkä. Mutta silloin
herttua kääntyi poispäin hänestä vihaisen kärsimättömästi, taputti
käsiään ja huusi:
"Hei, Martino!" Ovi avautui heti, ja sveitsiläinen näyttäytyi. "Tuo
sisälle miehesi ja köytesi!"
Kapteeni pyörähti kantapäällänsä, ja samalla narri heittäytyi Gian
Marian jalkojen juureen.
"Armoa, teidän korkeutenne!" ulisi hän. "Älkää hirtättäkö minua! Olen —"
"Me emme aio hirttää sinua", keskeytti herttua kylmästi. "Kuolleena
olisit tosiaankin mykkä, eikä sinusta olisi meille vähääkään hyötyä.
Me tarvitsemme sinua elävänä, herra Peppino — elävänä ja puheliaana;
huomaamme sinut sangen harvapuheiseksi ollaksesi narri. Mutta toivomme
saavamme pakotetuksi sinut puhumaan."
Polvillaan oleva Peppe käänsi hurjistuneet silmänsä taivasta kohti.
"Vaivattujen äiti", rukoili hän, minkä jälkeen herttua purskahti
ylenkatseelliseen nauruun.
"Mitä tekemistä on taivaallisella äidillä tuollaisen törkykasan kanssa
kuin sinä olet? Osoita vetoomuksesi minulle! Minä olen kohtalosi
välittömämpi määrääjä. Ilmaise minulle metsässä kohtaamanne miehen
nimi, ja asiasi saattavat vielä käydä hyvin."
Peppino oli polvillaan ja pysyi vaiti; kylmä hiki kihosi hänen
kalpealle otsalleen, ja kauhea pelko kouristi hänen sydäntään
ja kaulaansa. Mutta vieläkin voimakkaampi kuin se kauhu, jota
hänelle valmisteltiin, oli kauhu sitä kohtaan, että hän menettäisi
kuolemattoman sielunsa rikkomalla vannomansa juhlallisen valan. Vihdoin
Gian Maria kääntyi hänestä kätyriensä puoleen, jotka nyt astuivat
hiljaa sisälle ja näöstä päättäen tiesivät, minkälainen työ heitä
odotti. Martino nousi vuoteelle ja riippui vähän aikaa tekotaivaan
puitteessa.
"Se kestää, teidän korkeutenne", ilmoitti hän.
Gian Maria käski hänen siinä tapauksessa irroittaa samettikaihtimet,
samalla kun hän lähetti toisen miehistä katsomaan, oliko etuhuoneen ovi
suljettu, jotta huuto ei tunkeutuisi Valdicampon väen huoneisiin.
Muutamissa sekunnissa oli kaikki valmista, ja karkeasti Peppino
nostettiin polviltaan jupisemasta rukouksiaan, että pyhä neitsyt soisi
hänelle voimia tällä hädän hetkellä.
"Viimeisen kerran, herra narri", lausui herttua, "suostutko ilmaisemaan
meille hänen nimensä?"
"Teidän korkeutenne, en voi", vastasi Peppe siitä huolimatta, että
kauhu ihan hyyti hänen vertansa.
Tyydytyksen välke kiilui nyt Gian Marian silmissä.
"Sinä siis tiedät sen", huudahti hän. "Enää et väitäkään, ettet tiedä,
vaan ainoastaan, ettet voi sitä ilmaista. Riippumaan hänet, Martino!"
Viimeisen kerran surkeasti yrittäen ponnistaa välttämätöntä vastaan
narri kiskaisihe irti vartijoiltaan ja heittäytyi ovea kohti.
Toinen vanttera sveitsiläinen kouraisi häntä niskasta sellaisella
otteella, että hän parahti kivusta. Gian Maria silmäili häntä synkän
uhkaavasti, ja Martin ryhtyi kiinnittämään köyden toista päätä hänen
yhteensidottuihin ranteisiinsa. Sitten hänet vapisevana vietiin upean
vuoteen ääreen. Nuoran toinen pää viskattiin katospuitteen paljastetun
tangon ylitse. Tähän päähän tarttuivat molemmat sotilaat. Martin seisoi
vangin vieressä. Herttua heittäytyi isoon, kaiverruksin koristettuun
tuoliin, ja hänen pyöreille, kalpeille kasvoilleen levisi nyt nautinnon
ilme.
"Tiedät, mitä sinulle aiotaan tehdä", virkkoi hän jäätävän
välinpitämättömästi. "Tahdotko puhua, ennenkuin aloitamme?"
"Teidän korkeutenne", sanoi narri pelon tukahduttamalla äänellä,
"te olette hyvä kristitty, kirkko-äidin uskollinen poika ja uskotte
helvetin iankaikkiseen tuleen?"
Gian Marian otsa meni ryppyyn. Mielikö narri peloitella häntä
haastelemalla yliluonnollisesta kostosta?
"Niinpä", jatkoi Peppe, "olette ehkä armollinen, kun tunnustan asemani.
Vannoin Aequaspartassa tuona onnettomana päivänä kohtaamalleni miehelle
mitä juhlallisimmin, etten ikinä paljastaisi, kuka hän oli. Mitä minun
pitää tehdä? Jos pidän valani, rääkkäätte te minut kenties kuoliaaksi.
Jos rikon sen, olen iankaikkisesti kadotettu. Olkaa sääliväinen, jalo
herra, sillä nyt tiedätte, millaisessa asemassa olen!"
Hymy Gian Marian kasvoilla leveni, ja se näytti tekevän hänen suunsa
ja silmiensä julman ilmeen entistä selvemmäksi. Narri oli ilmoittanut
hänelle sellaisen seikan, jonka tietämisestä hän olisi ollut valmis
maksamaan paljon. Peppe oli kertonut, että se mies, jonka nimen hän
tahtoi tietää, oli niin kovasti pelännyt muiden saavan tietää hänen
sinä päivänä olleen Aequaspartassa, että hän oli valalla velvoittanut
narrin pitämään sen salassa. Siitä, mitä hän aikaisemmin oli epäillyt,
hän oli nyt varma. Kysymyksessä oleva mies oli salaliiton jäsen;
otaksuttavasti itse sen päällikkö. Ei mikään muu kuin se, että narri
kuolisi kidutettaessa, voisi nyt estää häntä saamasta tietää sen
tuntemattoman nimeä, joka oli tehnyt hänelle kaksin kerroin vääryyttä,
vehkeillyt häntä vastaan ja — jos narriin oli luottamista vallannut
Valentinan sydämen.
"Sielusi kadotuksesta ei minua vaadita vastaamaan", virkkoi hän
vihdoin. "Minulla on kylliksi huolta pelastaakseni omani — sillä
kiusaukset ovat monet, ja tämä liha-parka on heikko. Mutta minä
tarvitsen juuri tämän miehen nimeä ja — kautta Viterbon Lucian viiden
haavan! — minä saan sen tietää. Suostutko puhumaan?"
Nyyhkytyksen kaltainen puistatti narri-poloisen rujomuotoista ruhoa.
Mutta siinä kaikki. Pää kumarassa hän itsepintaisesti pysyi ääneti.
Herttua antoi merkin miehille, ja heti he molemmat heittäytyivät,
koko painollaan köyden varaan, hinaten Peppeä ranteista, kunnes hän
oli sänkykatoksen tasalla. Sen tehtyään he pysähtyivät ja käänsivät
silmänsä herttuaan päin, odottaen lisää määräyksiä. Taaskin Gian
Maria kehoitti narria vastaamaan hänen kysymyksiinsä; mutta Peppe,
vääntelehtivä, muodoton rykelmä, josta roikkui kaksi jalkaa, pysyi
itsepintaisesti vaiti.
"Antakaa mennä!" ärähti Gian Maria kärsimättömänä. Miehet hellittivät
irti köyden ja antoivat sen lipua noin metrin verran käsissään. Sitten
he puristivat sitä uudelleen, joten Peppen äkillinen putoaminen
keskeytyi yhtä äkilliseen nykäykseen, joka oli vähällä kiskaista hänen
kätensä irti nivelkuopistaan. Tämä taidokas kidutus puristi parkaisun
hänen huuliltaan, ja taaskin hänet hinattiin ihan sänkykatoksen tasalle.
"Suostutko nyt puhumaan?" tiedusti Gian Maria kylmästi, miltei
huvitetusti. Mutta yhäti narri pysyi ääneti, ja hänen alahuulensa oli
niin tiukasti puristettu hampaiden väliin, että siitä valui verta hänen
leualleen. Taaskin herttua antoi merkin, ja taaskin hänet pudotettiin.
Tällä kertaa järjestettiin putous pitemmäksi, joten kiskaisu, jolla se
keskeytettiin, oli ankarampi kuin ensimmäinen oli ollut.
Pepestä tuntui kuin hänen luunsa olisivat irronneet nivelistään ja kuin
hänen olkapäitänsä, kyynärpäitänsä ja ranteitaan olisi kärvennetty
hehkuvalla raudalla.
"Laupias Jumala!" kirkaisi hän. "Voi, sääliä, jalo herra!"
Mutta jalo herra hinautti hänet uudelleen sängynkatoksen tasalle.
Kiemurrellen siellä äärimmäisessä tuskassaan kyssäselkä-raukka syyti
vaahtoisilta huuliltaan tulvan kirouksia ja sadatuksia, vaatien
taivasta ja helvettiä iskemään hänen kiduttajansa hengettömiksi.
Mutta herttua, jonka käytöksestä saattoi päättää, että hän oli
karaistunut näkemään tällaisen kidutusmuodon vaikutuksia, katseli häntä
julmasti hymyillen sellaisen miehen tapaan, joka tarkkailee tapahtumien
kehittymistä hänen haluamaansa ja suunnittelemaansa lopputulokseen. Hän
oli malttamattomampi, ja nyt hänen merkkinsä tuli nopeammin. Kolmannen
kerran narri pudotettiin ja pysäytettiin nyt vajaan metrin päässä
lattiasta.
Tällä kertaa hän ei edes kirkaissut. Hän riippui hervottomana nuoran
päässä, suu yltyleensä veressä, kasvot kammottavan, välkkyvän kalpeina,
eikä hänen silmistään näkynyt mitään muuta kuin valkuaiset. Hän roikkui
ja valitti surkeasti ja lakkaamatta. Martin katsahti kysyvästi Gian
Mariaan, ja hänen silmänsä tiedustivat hyvin selvästi, eikö heidän
olisi paras tauota. Mutta Gian Maria oi kiinnittänyt lainkaan huomiota
häneen.
"Riittääkö tämä sinulle?" kysyi hän narrilta. "Suostutko nyt puhumaan?"
Mutta narrin ainoa vastaus oli ähkäisy, minkä jälkeen hänet taaskin
heltymättömän herttuan merkistä kiskottiin ylös. Mutta peläten neljättä
putousta, edellisiä hirvittävämpää, Peppe ihan äkkiä heräsi tajuamaan
mahdottoman kauhean tilansa. Että tätä tuskaa kestäisi, kunnes hän
kuolisi tai pyörtyisi, siitä hän oli varma. Ja koska hän ei tuntunut
voivan pyörtyä eikä kuolla, ei hän enää jaksanut kärsiä. Mitä merkitsi
hänelle taivas tai helvetti silloin, koska kummankaan ajatteleminen
ei kyennyt poistamaan tämän rääkkäyksen kauhua eikä vahvistamaan
häntä kestämään sen tuskia? Hän ei jaksanut enää kestää — ei, ei edes
pelastaakseen kahtatoista sielua, jos hänellä olisi niitä niin monta
ollut.
"Minä puhun", kirkaisi hän. "Laskekaa minut alas, niin saatte tietää
hänen nimensä, herra herttua."
"Lausu se ensin, tai laskeutumisesi käy samaan tapaan kuin ennenkin."
Peppe lipaisi kielellään verisiä huuliaan, riippui hiljaa ja puhkesi
puhumaan.
"Hän oli serkkunne", huohotti hän, "Francesco de Falco, Aquilan kreivi".
Herttua tuijotti häneen hetkisen pelästyneen näköisenä ja suu auki.
"Puhutko totta, elukka?" tiedusti hän värisevällä äänellä. "Aquilan
kreivikö oli se haavoittunut, jota neiti Valentina hoiti?"
"Vannon sen", vakuutti narri. "Ja Jumalan ja hänen autuaiden pyhiensä
nimessä laskekaa minut nyt alas!"
Hetkisen häntä vielä pidettiin riippumassa ja varrottiin Gian
Marian merkkiä. Herttua silmäili häntä edelleen yhtä hämmästyneen
näköisenä, samalla pohtien ajatuksissaan kuulemaansa uutista. Sitten
syöpyi sen todenperäisyys hänen mieleensä. Juuri Aquilan kreivi oli
babbianolaisten epäjumala. Mikä siis oli luonnollisempaa kuin se, että
salaliittolaiset koettivat nostaa hänet sille valtaistuimelle, jonka
he aikoivat riistää Gian Marialta? Hän sätti itseään hupsuksi, kun ei
ollut sitä aikaisemmin arvannut.
"Laskekaa hänet alas!" käski hän lyhyesti miehiään. "Sitten viekää
hänet pois täältä ja antakaa hänen mennä Herran rauhassa! Hän on tehnyt
tehtävänsä."
Hänet laskettiin hellävaroen alas, mutta kun hänen jalkansa koskettivat
lattiaa, ei hän kyennyt seisomaan. Hänen jalkansa pettivät, ja hän
virui — pienenä, kyssäselkäisenä kasana — lattiamatolla. Hän oli mennyt
tajuttomaksi.
Armstadtin antamasta merkistä nostivat sotilaat hänet lattialta ja
kantoivat hänet välissään ulos.
Gian Maria meni huoneen poikki kirjaillun verhon peittämälle
rukousjakkaralle ja polvistui norsunluisen ristiinnaulitun kuvan eteen
kiittääkseen Jumalaa erikoisesta armon välähdyksestä, jolla Hän oli
suvainnut paljastaa herttualle tämän vihollisen.
Sitten hän veti ihokkaansa povelta kulta- ja merenvahahelmistä
kokoonpannun rukousnauhan ja suoritti hurskaasti iltahartautensa.