Ja niinpä kävi, että sillä aikaa, kun Valentinan häiden valmisteluja
Guidobaldon määräyksestä suoritettiin kuumeisen hätäisesti — kun
maalarit, kaivertajat ja kulta- sekä hopeataiturit kävivät käsiksi
kiireellisiin tehtäviinsä, kun sanansaattajat kiitivät Venetsiaan
noutamaan lehtikultaa ja ultramarinia vihkimäjakkaroita varten,
kun häävuodetta noudettiin Roomasta ja vaunuja Ferrarasta, kun
kallisarvoisia kankaita koottiin ja hääasuja muovailtiin — uhkea Romeo
Gonzaga puolestaan puuhasi yhtä uutterasti tehdäkseen tyhjiksi kaikki
nämä uuraat valmistukset.
Kolmannen päivän iltana hänen vehkeilynsä alkamisen jälkeen hän
istui Urbinon palatsissa hänelle varatussa huoneessa ja kypsytti
suunnitelmiaan. Ja hän oli niin mielissään omista mielteistään, että
hänen istuessaan ikkunansa ääressä väikkyi tyytyväinen hymy hänen
huulillaan.
Hän antoi katseensa harhailla hedelmättömän kallioerämaan vieruja
pitkin Metauro-joelle, joka koukerteli merta kohti hedelmällisten
tasankojen halki ja välkkyi ilta-auringon valossa milloin hopeisena,
milloin kultaisena. Hän ei olisi hymyillyt ihan niin iloisesti, jos
olisi pitänyt yritystä, johon aikoi ryhtyä, niin sotaisena kuin hän oli
sen Valentinalle esittänyt. Häneltä ei puuttunut oveluutta eikä kykyä
arvostella ihmismielen toimintaa, ja hän arveli sangen järkevästi,
että kun neiti Valentina kerran sulkeutuisi Roccaleonen muurien
suojaan ja lähettäisi sedälleen sanan, ettei hän menisi naimisiin Gian
Marian kanssa eikä palaisi Urbinoon, ennenkuin setä antaisi hänelle
herttuallisen sanansa siitä, ettei hänen enää tarvitsisi kuulla mitään
koko liitosta, herttua ensiksi antautuisi.
Hän uskoi, ettei se ehkä tapahtuisi heti — eikä hän sitä toivonutkaan;
sanansaattajia kulkisi edestakaisin, ja Guidobaldo koettaisi
mairittelemalla taivuttaa veljentytärtään palaamaan. Tähän Valentina ei
taipuisi, ja lopulta hänen setänsä oivaltaisi, kuinka kelvoton tilanne
olisi, ja suostuisi hänen ehtoihinsa, jotta se saataisiin lopetetuksi.
Että johduttaisiin aseleikkiin ja että Guidobaldo lähtisi piirittämään
Roccaleonea, sitä hän ei hetkeäkään uskonut — sillä millaista naurua
herttua saisikaan osakseen naapurivaltioiden taholta! Pahimmassakin
tapauksessa, jos tulisi piiritys, ei siinä toimittaisi yhtä tuimasti
kuin tavallisessa sodassa; ei hyökkäiltäisi, ei pommitettaisi: se
olisi yksinkertaisesti sulkeminen, jonka tarkoituksena olisi ehkäistä
muonavarojen saanti, nälällä pakottaa varusväki alistumaan — sillä ei
mitenkään osattaisi aavistaa linnassa olevan muonavaroja niin paljon
kuin Gonzaga valmistautui sinne hankkimaan.
Niin aprikoi Gonzaga mielessään, ja hänen heikon suunsa pieliä
elähdyttävä hymy kävi miettiväisemmäksi. Hän haaveksi suuria haaveita
sinä iltana; hänellä oli ihania näkyjä vastaisesta, ruhtinaallisesta
vallasta, jonka hän saisi haltuunsa tämän hänen niin taitavasti
valmistamansa liiton nojalla — narri narrien paratiisissa,
narrimaisuutensa ainoana seuranaan.
Mutta kaikesta siitä huolimatta hänen unelmansa olivat ihanan
suloisia haaveiltaviksi ja hänen näkynsä todella houkuttelevia
hellittäviksi. Oli muovattava suunnitelmia ja keksittävä keinoja,
jotta päästäisiin pakenemaan Rocealeoneen. Oli tehtävä laskelmia,
arvioitava muonavaroja, aseita ja miehiä; ja sittenkin nämä laskelmat,
olivat valmiit, oli kaikki nämä tarpeet hankittava. Elintarpeista hän
oli jo huolehtinut, kun taas aseita hänen ei tarvinnutkaan ajatella;
Roccaleonessa olisi niitä runsas varasto. Mutta miesten löytäminen
tuotti hänelle jonkun verran huolta. Hän oli päättänyt pestata
parikymmentä, joka oli totisesti mahdollisimman pieni lukumäärä,
jos hän mieli kunnollisesti näyttää olevansa valmis sotaan ihan
tosimielessä. Mutta vaikka tämä lukumäärä olikin vaatimaton, mistä
hän löytäisi kaksikymmentä miekkosta, jotka välittäisivät hengestään
niin vähän, että antautuisivat sellaiseen yritykseen — edes runsaan
palkan houkutteleminakaan — ja siten myöskin Guidobaldon herttuallisen
suuttumuksen alaisiksi?
Hän pukeutui kerran keikarielämässään kohtuullisen yksinkertaiseen
asuun ja astui yön tultua Duomon takaisen, kurjan kadun varrella
olevaan kapakkaan, toivoen sieltä, kehnojen viinien keskeltä, ehkä
löytävänsä tarvitsemansa miehet.
Sattui niin perin onnekkaasti, että hän tapasi siellä vanhan,
ryöstelevän soturin, joka oli aikomaan ollut halvemmanlaatuinen
_condottiero_, mutta jota huono onni ja kehno viini olivat pahasti
alentaneet.
Kapakka oli likainen hirtehispesä, johon hienostunut Gonzaga ei
astunut vapisematta, vaan rukoili pyhimyksiltä suojelusta ja teki
ristinmerkin, ennenkuin nosti jalkansa kynnyksen ylitse. Joitakuita
kimpaleita vuohenlihaa oli paistumassa hiilillä huoneen peräpäässä
olevassa isossa takassa. Sen edessä kyyrötti Luciano — kapakoitsija
kantapäittensä varassa ja lietsoi tulta niin uutterasti, että
tuhkapilvi kohosi laipioon saakka ja levisi katkuavan savun mukana
ympäri koko törkyisen huoneen. Laipiosta riippui pronssilamppu, paistaa
heloittaen savussa, kuten kuu paistaa iltausvan lävitse. Huoneessa oli
niin inhoittava löyhkä, että Gonzagan aluksi teki mieli laittautua
sieltä tiehensä. Vain se ajatus, ettei hän todennäköisesti mistään
muualta koko Urbinosta löytäisi, mitä etsi, niin helposti kuin täältä,
pakotti hänet tukahduttamaan luontaisen nirsoutensa ja jäämään sinne.
Hän liukahti astuttuaan törkyyn ja hädin tuskin pelastui mittaamasta
pituuttaan likaisella lattialla, mikä sai hänen kursastelevaa tuloaan
tarkkailevan, repaleisen jättiläisen nauraa hohottamaan.
Hikoillen ja hermot huonossa vireessä hovimies eteni seinän viereen
sijoitetun pöydän ääreen ja istui sen edessä olevalle karkealle
lautapenkille, rukoillen, että hän saisi jäädä sen ainoaksi haltijaksi.
Vastaisella seinällä riippui mustunut ristiinnaulitunkuva ja pieni
vihkivesiastia, joka oli ollut kuivana miespolven ajan ja oli nyt
tomun ja kuihtuneen rosmarinioksan säiliönä. Suoraan sen alla — parin
hänen arvoisensa ryysyläisen seurassa — istui se jättiläinen, joka oli
pilkannut hänen pelastumistaan kaatumasta, ja istuutuessaan Gonzaga
kuuli miekkosen kurkkuäänen, viinistä rämeän ja riitaisen.
"Entä se viini, Luciano? _Sangue della Madonna!_ Tuotko sen, ennenkuin
kaadut kuolleena lattialle, sika?"
Gonzagaa puistatti, ja hän olisi uudelleen tehnyt ristinmerkin,
rukoillen suojelusta tätä ruumiillistuneelta paholaiselta näyttävää
olentoa vastaan, jolleivät retkaleen verestävät silmät olisi olleet
tähdätyt häneen, jäykästi tuijottaen.
"Tulen heti, teidän jalosukuisuutenne, tulen", huusi pelokas isäntä,
ponnahtaen pystyyn ja jättäen vuohenlihan kärventymään siksi aikaa, kun
hän huolehti jättiläisen sammumattomasta janosta.
Puhuttelusana sai Gonzagan säpsähtämään, ja hän suuntasi taaskin
katseensa miehen kasvoihin. Hän huomasi, että ne olivat ilmeeltään
lurjusmaiset, tulehtuneet ja näppyläiset; tukka roikkui takkuisena
kuulamaisen pään ympärillä, ja silmät välkkyivät hurjasti koukkunenän
kahden puolen. Aatelisarvosta, joka hänellä kapakoitsijan puhuttelun
mukaan oli, ei miekkosessa ollut minkäänlaista ulkoista merkkiä.
Hänellä oli aseet, se on totta, miekka ja tikari vyössään, samalla kun
hänen vieressään pöydällä oli pystyssä ruosteinen teräskypäri. Mutta
nämä sotaiset vehkeet olivat vain omiaan antamaan hänelle harhailevan
_masnadieron_ eli palkattavan salamurhaajan ulkonäön. Pian lakaten
tarkastamasta Gonzagaa hän kääntyi kumppaniensa puoleen, ja lattian
poikki kantautui kuuntelijalle karkea, kerskuva kertomus kymmenen
vuotta sitten Sisiliassa käydystä ryöstösodasta.
Gonzaga innostui. Näytti tosiaankin siltä kuin tämä mies saattaisi
olla hänelle hyödyksi. Hän oli ryyppäävinään Lucianon hänelle tuomaa
viiniä ja kuunteli ahnaasti rehentelevää tarinaa, josta kävi ilmi, että
tämä lurjus oli aikoinaan ollut paremmissa oloissa ja jonkinlainen
johtaja. Tarkkaavasti hän kuunteli ja aprikoi, oliko sellaisia miehiä,
jollaisia toinen kerskui johtaneensa silloisella sotaretkellä, vielä
löydettävissä ja saatettaisiinko niitä koota yhteen.
Kenties noin puolen tunnin kuluttua janoisen jättiläisen molemmat
kumppanit nousivat pystyyn ja sanoivat hänelle jäähyväiset. Ohimennen
he vilkaisivat Gonzagaan ja olivat, poissa.
Lyhyen hetkisen hän epäröi. Retkale näytti vaipuneen aatoksiinsa tai
sitten nukkui silmät auki. Terästäen rohkeuttaan keikari vihdoin nousi
ja meni huoneen poikki. Tuiki perehtymätön kapakkatapoihin oli uhkea
Gonzaga, ja hän, joka hovissa, tanssisalissa ja vastaanottohuoneessa
oli suorastaan hovimiehen kaikkien miellyttävien puolien kuvastin.
tunsi täällä olevansa kömpelö ja vaivautunut.
Vihdoin hän pyysi apua älyltään ja lausui hiukan arkaillen:
"Hyvä herra, suvaitsetteko suoda minulle sen kunnian, että juotte
pullon viiniä kanssani?"
Hylkiön katse, joka vain tuokio sitten oli näyttänyt ilmeettömältä
ja melankoliselta, elostui nyt, niin että näytti liekehtivän. Hän
käänsi verestävät silmänsä ylöspäin ja kohtasi rohkeasti Gonzagan
levottoman katseen. Hänen huulensa laukesivat erilleen, päästäen
odottavan maiskahduksen, hänen selkänsä jäykistyi, ja hänen päänsä
kohosi pystyyn, kunnes hänen leukansa oli niin ylväässä asennossa,
että Gonzaga pelkäsi tarjoamansa kestiystävyyden olevan saamaisillaan
osakseen halveksivan hylkäyksen.
"Tahdonko juoda kanssanne pullon viiniä?" ähkäisi miekkonen, kuten
hän sellaisena syntisenä, jollainen hän oli ja tiesi olevansa, olisi
ähkäissyt: Tahdonko päästä taivaaseen? "Tahdonko minä — tahdonko minä
—?" Hän keskeytti puheensa ja suipisti suutansa. Hänen kulmakarvansa
olivat rypyssä, ja hänen ilmeensä kävi perin ovelaksi, kun hän
uudelleen tarkasti tätä komeata miekkosta, joka tarjosi viinipulloja
hänen kaltaisilleen rappeutuneille seikkailijoille. Hän oli vähällä
tiedustaa, mitä häneltä vaadittiin tämän vastapainoksi, mutta äkkiä
hän — vastoinkäymisten opettamaan, roistomaisen filosofiseen tapaan —
ajatteli, että jos hänelle ilmoitettaisiin, mihin viinin oli tarkoitus
lahjoa hänet, ja jos asia ei soveltuisi hänelle, hän menettäisi viinin;
kun taas, jos hän vain pysyisi tyynenä, kunnes oli juonut, sen jälkeen
olisi hänen vallassaan suostua asiaan, kun se esitettäisiin.
Hän laittoi ryppyiset kasvonsa karkeaan hymyn mukailuun.
"Herttainen nuori herra", jupisi hän, "herttainen, ylevä ja mitä
loistavin herra, olisin valmis juomaan tynnyrin sellaisen ylimyksen
kanssa kuin te olette".
"Onko minun uskottava, että juotte?" kysyi Gonzaga, joka tuskin tiesi
mitä arvella miehen viimeisistä sanoista.
"Helkkari soikoon! Kyllä. Olen valmis juomaan teidän kanssanne,
_gentile signorino_, kunnes kukkaronne on tyhjä tai maailma kuivunut."
Ja hän virnisti puolittain pilkallisesti, puolittain tyytyväisesti.
Vieläkin hieman epävarmana Gonzaga kutsui kapakoitsijan luoksensa ja
käski hänen tuoda pullon parasta viiniään. Sillä aikaa kun Luciano
oli sitä noutamassa, vaivasi tätä omituisen epäsointuista paria
pingoittunut mieliala.
"Ilta on kolea", huomautti Gonzaga pian, istuutuen vastapäätä
kerskailijaansa.
"Nuori herra, havaintokykynne on käynyt tylsäksi. Ilta on lämmin."
"Sanoin", tuiskautti Gonzaga, joka ei ollut tottunut kuulemaan
vastaansanomista alemmiltaan ja halusi nyt puolustaa arvoaan, "että
ilta on kolea".
"Siis valehtelitte", tokaisi toinen, uudelleen virnistäen, "sillä,
kuten teille vastasin, ilta on lämmin. _Piaghe di Cristo!_ Minua
vastaan on huono väittää, korea keikari, ja jos sanon, että ilta on
lämmin, niin lämmin se on, vaikkapa Vesuviuksen laella olisi lunta."
Nyt hovimies lehahti punaiseksi, ja jollei kapakoitsija olisi saapunut,
tuoden viiniä, olisi hän mahdollisesti saattanut tehdä suunnattoman
ajattelemattomuuden. Kun öykkäri näki punaisen nesteen, haihtui
vimmainen ilme hänen kasvoistaan.
"Pitkää ikää, pitkää janoa, syvää rahapussia ja lyhyttä muistia!"
kuului hänen maljatoivotuksensa, jonka salaperäistä merkitystä Gonzaga
ei yrittänytkään tutkia. Laskettuaan pöydälle maljansa ja pyyhittyään
hihallaan kosteuden ajelemattomilta huuliltaan mies kysyi: "Enkö saisi
tietää, kenen kestiystävyyttä minulla on kunnia nauttia?"
"Oletteko koskaan kuullut Romeo Gonzagasta?"
"Gonzagasta kyllä, vaikka Romeo Gonzagasta en milloinkaan. Tekö se
olette?"
Gonzaga taivutti päätänsä.
"Olette jaloa sukua", vastasi rehentelijä, ja hänen sävynsä vihjasi,
että hän itse oli yhtä hyvää. "Sallikaa minun mainita teille nimeni.
Olen Ercole Fortemani", lausui hän niin ylpeän näköisenä kuin olisi
ilmoittanut olevansa keisari.
"Peloittava nimi", virkkoi Gonzaga kummastuneesta, "ja sillä on
ylhäinen sointu".
Kookas miekkonen pyörähti häneen päin äkillisen raivon vallassa.
"Miksi moinen kummastus?" kivahti hän. "Sanon teille, että nimeni
on sekä maineikas että peloittava, ja saatte nähdä, että olen yhtä
peloittava kuin jalosukuinen. _Diavolo!_ Näyttääkö se uskomattomalta?"
"Olenko sellaista sanonut?" vastusti Gonzaga.
"Olisitte nyt vainaja, jos olisitte niin tehnyt, herra Gonzaga. Mutta
ajattelitte niin, ja minun lienee lupa näyttää, kuinka rohkea miehen
pitää olla ajatellakseen siten."
Ärtyneenä kuin kalkkunakukko, kun hänen ylpeyttään ja turhamaisuuttaan
oli loukattu, Ercole ehätti selittämään Gonzagalle, mikä mies hän oli.
"Tietäkää, hyvä herra", ilmoitti hän, "että olen _kapteeni_
Ercole Fortemani. Minulla oli se arvo paavin armeijassa. Olen
palvellut pisalaisia ja Perugian jaloa Baglionia kunniakkaasti ja
kunnostautuen. Olen komentanut sataa keihäsmiestä Giannonin kuuluisassa
vapaakomppaniassa. Olen taistellut ranskalaisten puolella espanjalaisia
vastaan ja espanjalaisten puolella ranskalaisia vastaan, ja olen
palvellut Borgiaa, joka juonittelee niitä kumpiakin vastaan. Olen
kantanut keihästä keisarin seurueessa, ja minulla on ollut kapteenin
arvo myöskin Napolin kuninkaan armeijassa. Nyt, nuori herra, olette
saanut tietää minusta jotakin, ja jos nimeni ei ole tulikirjaimilla
kirjoitettu Italian toisesta päästä toiseen, johtuu se Jumalan ruumis!
— siitä, että ne kädet, jotka ovat minut pestanneet, ovat koonneet
itselleen urotekojeni kunnian."
"Loistava luettelo", kehui Gonzaga, joka oli herkkäuskoisesti niellyt
tämän valhesarjan, "sangen loistava luettelo".
"Eikä ole", vastusti toinen vastustushalusta, joka oli osana hänen
luonteessaan. "Suurenmoinen luettelo, jos niin haluatte, suosittelemaan
minua palkkasoturin tehtäviin. Mutta eihän palkkasoturin alaa sovi
nimittää loistavaksi."
"Siitä asiasta emme välitä riidellä", virkkoi Gonzaga tyynnyttävästi.
Miehen hurjuus oli kauhistava.
"Kuka väittää, ettemme niin tee?" tiedusti toinen. "Kuka minua estää,
jos minua huvittaa siitä riidellä? Vastatkaahan!" ja hän nousi
puolittain pystyyn oman äidyttämänsä raivon kannustamana. "Mutta
malttia!" äänsi hän sitten, äkkiä rauhoittuen. "Varmastikaan ette ole
etsinyt tuttavuuttani ja tilannut tätä viiniä kauniiden silmieni tähden
ettekä asuni hienouden houkuttelemana" hän kohotti repaleisen vaippansa
lievettä "ettekä myöskään sen vuoksi, että haluaisitte heittää
arpanappulaa kanssani. Haluatteko minua palvelukseenne?"
"Arvasitte oikein."
"Ihmeellinen hoksaamiskyky, hemmetti vieköön!" Hänellä näytti olevan
aika ikävystyttävä taipumus ironiaan. Sitten hänen kasvonsa kävivät
ankariksi, ja hän hiljensi ääntänsä, kunnes se oli vain murahtelevaa
kuiskutusta. "Mutta kavahtakaa, herra Gonzaga! Jos haluamanne palvelus
on kurkun sivaltaminen poikki tai joku sentapainen ruma työ, johon
näennäisen puutteenalaisen tilani nojalla oletatte minun olevan kypsän,
niin sallikaa minun neuvoa teitä, jos pidätte omaa nahkaanne arvossa,
jättämään tehtävän mainitsematta ja luikkimaan tiehenne."
Gonzaga ojensi käsiään vastalauseeksi hätäisen, suonenvedontapaisen
pelokkaasti.
"Hyvä herra, hyvä herra minä minä en olisi voinut ajatella sellaista
teistä", sopersi hän lämpimästi, ja hänen lämpönsä oli suureksi
osaksi vilpitöntä, sillä hänestä oli riemuista nähdä vielä joitakuita
omantunnon pidäkkeitä pilkottavan tämän miehen roistomaisen
olemassaolon rumasta kasasta. Sellainen konna, jonka konnuudella ei
olisi rajoja, olisi tuskin sopinut hänen tarkoituksiinsa. "Tarvitsen
kyllä palvelusta, mutta se ei ole hämärän työtä. Se on aikamoinen
yritys, ja luullakseni te olette juuri sellainen mies, jollaista sitä
varten tarvitsen."
"Esittäkäähän tarkempia tietoja!" kehoitti Ercole komeapuheisesti.
"Ensin pitää minun saada sananne, että jos yritys osoittautuisi teille
sopimattomaksi tai ylivoimaiseksi, pidätte asian salassa hiiskumatta
siitä kenellekään."
"Saatanan ruumis! Ei ainoakaan vainaja ole ikinä ollut puolittainkaan
niin vaitelias kuin minä olen."
"Mainiota! Osaatteko etsiä minulle parikymmentä sellaista vankkaa
miestä turvajoukoksi ja varustuksen miehistöksi, jotka kenties
joidenkuiden viikkojen aikana hyvää muonitusta ja tavallisen
palkkasoturin palkkaan verrattuna nelinkertaista palkkaa vastaan
ovat valmiit jonkun verran antautumaan vaaraan, jopa mahdollisesti
kahakoimaan herttuan sotajoukkojen kanssa?"
Ercole puhalsi näppyläiset poskensa pullolleen, niin että Gonzaga
pelkäsi niiden halkeavan.
"Se on henkipaton hommaa!" karjui hän saatuaan takaisin puhekykynsä.
"Henkipaton hommaa, tai minä olen hullu."
"Niinpä kyllä", myönsi Gonzaga. "Se on laadultaan valtiopetoksellinen
puuha. Mutta vaara on vähäinen."
"Ettekö voi kertoa minulle enempää?"
"En uskalla."
Ercole tyhjensi viinipikarinsa yhdellä henkäyksellä ja heilautti sakat
lattialle. Pantuaan sitten tyhjän maljan pöydälle hän istui vähän aikaa
syventyneenä aatoksiinsa. Gonzaga kävi vihdoin kärsimättömäksi ja
huudahti:
"No niin, voitteko auttaa minua? Osaatteko löytää miehet?"
"Jos selittäisitte minulle tarkemmin, minkäluontoinen tarvitsemanne
palvelus on, saattaisin helposti löytää sata."
"Kuten sanoin — tarvitsen ainoastaan parikymmentä."
Ercole näytti kovin vakavalta ja hieroi pitkää nenäänsä miettivästi.
"Se saattaa käydä päinsä", virkkoi hän oltuaan hetkisen vaiti. "Mutta
meidän täytyy etsiä epätoivoisia roistoja, miehiä, jotka jo ennestään
ovat valtiopannassa ja joille ei paljoa merkitse, onko heillä lisää
vielä yksi merkintä syntiluettelossaan, jos he joutuisivat lain
kynsiin. Kuinka pian tarvitsette tätä epätoivoista joukkoa?"
"Huomisiltaan mennessä."
"Mitenkähän —" aprikoi Ercole. Hän laski sormillaan ja näytti
syventyneen harkitsemaan mielessään. "Voisin saada kokoon kymmenkunta
tai tusinan parissa tunnissa. Mutta kaksikymmentä —" Taaskin hän
vaikeni ja vaipui miettimään. Vihdoin hän entistä ripeämmin tiedusti:
"Antakaahan kuulua, millaisen palkan tarjoatte minulle, jos ummessa
silmin heittäydyn tähän puuhaan tarvitsemanne joukkueen johtajaksi?"
Gonzagan kasvot menivät pitkiksi. Sitten hän äkkiä jäykistihe ja otti
kasvoilleen ylpeän ilmeen.
"Aikomukseni on itse johtaa tätä joukkuetta", ilmoitti hän
tappelupukarille ylhäisesti.
"Jumalan ruumis!" ähkäisi Ercole, jonka mieleen tunkeutui eriskummainen
kuva tästä sipsuttelevasta salonkiritarista sellaisen joukon johtajana,
jollaisen hän keräisi. Sitten hän tyyntyi ja jatkoi: "Jos asianlaita on
niin, olisi teidän paras itsenne värvätä se. _Felicissima notte!_" Ja
hän heilautti kättänsä jäähyväisiksi pöydän ylitse.
Siinä oli Gonzagalle pulma. Miten hän osaisi hoitaa sellaista asiaa?
Siihen ei hänen kykynsä riittänyt. Sen hän tunnusti avoimesti.
"Kuunnelkaa nyt minua tarkoin, nuori herra!" oli toisen vastaus.
"Juttu on tällainen: Jos voin kääntyä eräiden ystävieni puoleen ja
ilmoittaa heille, että tekeillä on puuha, jonka yksityiskohtia en voi
heille ilmaista, mutta jossa itse aion johtaa heitä, antautuen siihen
vaaraan, joka siinä saattaa olla, voin epäilemättä tähän samaan aikaan
huomisiltaan mennessä saada heitä pestatuksi parikymmentä sellainen on
heidän luottamuksensa Ercole Fortemaniin. Mutta jos pyytäisin heitä
ryhtymään tuntemattomaan tehtävään yhtä tuntemattoman miehen johdolla,
olisi sellaisen joukkueen muodostaminen kovin vaikea asia."
Tällaisen perustelun voimaa ei Gonzaga saattanut olla tajuamatta.
Tuokion mietittyään hän tarjosi Ercolelle uskollisuuden käsirahaksi
viisikymmentä kultaflorinia ja lupasi senjälkeen maksaa miehelle
palkkaa kaksikymmentä kultaflorinia kuukaudessa, niin kauan kuin
hän tarvitsisi Ercolea palveluksessaan; ja Ercole, joka koko
palkkasoturiaikanaan ei koskaan ollut ansainnut sellaisen summan
kymmenettä osaa, oli valmis heittäytymään tämän perin jalon
herrasmiehen kaulaan ja itkemään pelkästä ilosta ja veljellisestä
rakkaudesta.
Kun asiasta oli sovittu, otti Gonzaga esille raskaan pussin, josta
lähtevä kilinä oli perin mieluinen Fortemanin korvista, ja antoi sen
helisten pudota pöydälle.
"Tuossa on sata florinia tämän joukkueen varustamista varten. En halua
kintereilleni rykmenttiä vieroksuttavia ryysyläisiä." Ja hänen silmänsä
lipui epäkohteliaasti pitkin Ercolen asua. "Muistakaa pukea heidät
sopiviin tamineihin!"
"Se tapahtuu, teidän ylhäisyytenne", lupasi Ercole, osoittaen sellaista
kunnioitusta, jollaista hän ei ollut siihen saakka tuonut näkyviin.
"Entä aseet?"
"Antakaa heille keihäät ja nojapyssyt, jos haluatte, mutta ei mitään
muuta. Se paikka, johon aiomme, on hyvin varustettu aseilla mutta
niitäkään ei ehkä tarvita."
"Ei ehkä tarvita?" kertasi yhä pahemmin hämmästynyt kerskuri.
Aiottiinko heille maksaa niin ruhtinaallinen palkka, vaatettaa heidät
ja ruokkia heitä sitä varten, että heidät saataisiin taipumaan
sellaiseen puuhaan, johon ei kenties liittyisi taistelemista lainkaan?
Totisesti hän ei milloinkaan ollut myynyt itseään miellyttävämpään
ja lupaavampaan tehtävään, ja sinä yönä hän uneksi, että hän oli
päässyt ylimyksen hovimestariksi ja että hänen kintereillään marssi
loputon jono loistavaliverisiä lakeijoita. Aamulla hän heräsi siihen
ajatukseen, että vihdoin hän oli tosiaankin saavuttanut onnensa ja
ettei hänen sodan väsyttämien, vanhojen käsiensä enää tarvitsisi
laahata keihästä.
Tunnokkaasti hän ryhtyi pestaamaan joukkuetta, sillä tämä Ercole
Fortemani oli tavallaan tunnollinen mies kerskaileva ja hillitön,
olkoon menneeksi, tavallaan veijari, joka huonosti kunnioitti
omistusoikeutta: hän ei häikäillyt petollista peliä eikä edes kukkaron
sieppaamista välttämättömyyden ankarasti pakottaessa siitä huolimatta,
että hän oli jalosukuinen ja oli ollut kunnioitettavissa toimissa: hän
oli pitkän tottumuksen saanut juomari ja rehentelevä riidanrakentaja
vähäisimmästäkin aiheesta. Multa kaikesta siitä huolimatta, niin
reuhaava ja epärehellinen kuin hän saattoikin olla elämässään yleensä,
hän kuitenkin koetti kenties ei aina menestyksellisesti, mutta joka
tapauksessa aina vakavasti — olla uskollinen ja vilpitön sille
henkilölle, jonka palkoissa hän oli.