— Äiti, kuka metsässä haastaa ja puhuu?
Siellä niin kaikaa, siellä niin huutaa ja huhuu!
— Poju, kuuntele hiljaa, kun kuulet!
Sehän on metsän sielu, jota nyt soittelee tuulet.
— Äiti, ah, kuuletko sinäkin tuota?
On kuin juoksisi tuhannen lammasta kulkuset kaulassa suota!
— Poju, kuulin ennen; enää en kuulla oo voinut,
liiaks' on kohtalon kello mun sieluuni soinut.
— Äiti, mitä sä itket, mitä sä metsästä kuulet?
Eikö siellä soitakaan metsän sielua tuulet?
— Poju, soittaa, soittaa! Rauhoitu! Ilosta vain minä itkin,
kun sinä hulmuvin kutrein juoksit piennarta pitkin.
— Äiti, soittaako mullekin kohtalon kello, kun suureksi vartun,
— sitte kun nukutaan monta yötä ja minä jo työhönkin tartun?
— Poju, soittaa kyllä, laulavat lapselle kaihojen kyyhkyt;
silloin sä ymmärrät ihmisten itkut ja äitisi nyyhkyt.
— Ihana äiti, ethän itke, kun annan
kaikki nää kukkaset sulle ja vesiastiaas kannan?