Mä usein ikävälle haastelen,
kun luo se saapuu sanatonna illoin;
mä pyyhin siltä salaa kyynelen
ja kautta rantain kysyn: lähdet milloin?
Se istuu vakavana vaieten,
ja hatun syrjä siltä silmän salaa;
mä kuulen kummallisen nyyhkehen,
kun iltatuli hiljaa hiileks palaa.
Ma nukun; aamulla en muistakaan,
ken istui illalla niin liettä liki. —
Se oli mennyt murheet mukanaan,
nyt loistaa hymyilystä silmäniki.