KUVITELMIA VUODENAJOISTA.

Se on niin miettivän vakaa

tuo metsien rivi.

Sen takaa kajastaa suuri vuori

kuin pieni kultainen kivi.

Siellä kaukana kaikki

kauniilta näyttää.

Siellä on onnea, ihanat ihmisten majat,

sieltähän tulevat kaikki:

kurjet, pääskyt, lumi- ja ukkospilvet

ja vuodenajat.

Siellä on jossain kesän kehto ja talven

luminen talo.

Siellä on kevään ihanan ihanat

kentät ja suruisen-sateinen

syyssalo.

* * *

Kevään keinuaho on naurua täynnä.

Pojat palloa lyövät,

neitoset kaihoja kuiskii.

Lumivalkeat liinat kuin poutapilvet huiskii —

valkeat pälvet kutrien kullassa.

Punaiset huulet huiluja soittaa

ja antavat suuta.

Päivät rientävät riemuna rinteitä

ja lempeät tuulet.

Metsäin satuja kuulet.

Illat ihaillaan ja kuunnellaan

keväistä kuuta.

Se on sairas, joku hyljätty rukka.

Joessa sammakon kukka

vilusta väristen kahlaa.

Puissa pursuaa mahlaa.

Kuikat ja kurjet huutavat.

Senkin seitsemät pillit soittaa

ja suut supattaa.

Kevät!

Telmivä tytti,

kedoilla kiitävä villi.

Tuulta tukassa,

vauhtia koko vartalossa,

silmissä sininen katse,

huulilla hupainen pilli.

Kevät matkahan lähti.

Puhallettiin sammuksiin taivaan

viimeinen tähti.

Tuuli edellä puhkaa.

Räntäsade uhkaa.

Roiskuu, pirskuu ja pilpattaa,

kiehuu ja kuohuu.

Tuuli puhaltaa puhtaaksi

metsien tuvat, kävynkäppyrät heittää,

kuusen siemenet sirottaa.

Näkyy jo järvien pilvikuvat

ja lautturin tulta. —

Ilta kuin ilmeinen kulta.

Kevät menee meluten.

Silkkihameessa hassattelee,

pohkeet punaisina,

povet kuumeisina kumpuina,

ajatukset alituisina,

armaina unina...

Herää lehtiä puuhun, —

hiirenkorvia, kalpean kainoja,

vihriän-viehättäviä.

Soutelee tuuli, huutelee honka,

uhkaa jo ukkosen lonka.

Voikukat!

Lapset, pois kengät ja sukat,

tuulena kedoille!

Siellä on pienille pedoille

miljoona kultakukkaa.

* * *

Kesä on lempeä,

kaukomaa pyhin.

Sen päivä on pisin

yö lauhkein ja lyhin.

On sunnuntai aina,

korpi kirkkona kaikaa.

Ah ihanaa aikaa!

Ihmisten touot tohisten kasvaa,

kuivuu ja kastuu, kuivuu ja kastuu.

Kuin unessa tähkien luoksi:

tähkät heilmi ja tuoksi.

Ihminen pitkin piennarta astuu,

hartaana käsiinsä kerää

juuri täyttyvää terää,

painaa poskelle hiljaa.

Tuuli laineina tuutii

jumalanviljaa.

* * *

Syksyn naama on musta.

Riihimekko sen yllä.

Mutta on silläkin usein hyvä hymy.

Se on rikas ja ylväs. —

Pelto on leikattu.

Auma kuin kultainen pylväs

vartioi yötä, ja elokuu

pitkiksi ajoiksi auman hattuun

unohtuu.

Ripottaa vettä.

Haulit ikkunaan iskee,

rapisee rakeet.

Pellolla oraiden vihreät matot.

Aamulla kuurassa katot.

Pihlajan verta ja koivun kultaa,

kynnöksen mustaa multaa...

Syksy on ihanaa ja julmaa:

tuulissa hääpuku hulmaa.

Vietetään kuoleman häitä,

elämän hautajaisjuhlaa.

Maalarit värejään tuhlaa.

Väsyy viimein häähumu.

Muuttavat lintujen laumat.

Tihenee sumu.

Riiheen ajetaan aumat.

Lentää lehtien parvet.

Palelee sormia, helisee hampaat.

Määkyvät omettaan vangitut lampaat.

Huokaa korpien kohtu.

Kohta käy kuoleman lohtu.

* * *

Valkeita perhoja lentää,

keveitä kiteitä putoo. —

Talvi palttinaa kutoo,

kuolinliinat elämän yli.

Valahti rauha puille, maille ja kyliin,

istutaan pitkäin pimeäin syliin.

Esiin rukit ja rullat, —

seinillä iltavalkean kullat.

Pihalla pakkanen huopakengissä liikkuu,

tikapuun puolalla kiikkuu,

nurkkihin pyssynsä laukoo,

huuruten ovia aukoo.

Hämärä vaappuvi varjosta riihen

vitkoin pihaan.

Pakkanen hihkuu sen hihaan,

painaa jäiset kasvonsa ruutuun

ja katsoo valkeaa vasten

päitä lukevain lasten.

Keväthartaus · 第 26 / 66 题