Se on niin miettivän vakaa
tuo metsien rivi.
Sen takaa kajastaa suuri vuori
kuin pieni kultainen kivi.
Siellä kaukana kaikki
kauniilta näyttää.
Siellä on onnea, ihanat ihmisten majat,
sieltähän tulevat kaikki:
kurjet, pääskyt, lumi- ja ukkospilvet
ja vuodenajat.
Siellä on jossain kesän kehto ja talven
luminen talo.
Siellä on kevään ihanan ihanat
kentät ja suruisen-sateinen
syyssalo.
* * *
Kevään keinuaho on naurua täynnä.
Pojat palloa lyövät,
neitoset kaihoja kuiskii.
Lumivalkeat liinat kuin poutapilvet huiskii —
valkeat pälvet kutrien kullassa.
Punaiset huulet huiluja soittaa
ja antavat suuta.
Päivät rientävät riemuna rinteitä
ja lempeät tuulet.
Metsäin satuja kuulet.
Illat ihaillaan ja kuunnellaan
keväistä kuuta.
Se on sairas, joku hyljätty rukka.
Joessa sammakon kukka
vilusta väristen kahlaa.
Puissa pursuaa mahlaa.
Kuikat ja kurjet huutavat.
Senkin seitsemät pillit soittaa
ja suut supattaa.
Kevät!
Telmivä tytti,
kedoilla kiitävä villi.
Tuulta tukassa,
vauhtia koko vartalossa,
silmissä sininen katse,
huulilla hupainen pilli.
Kevät matkahan lähti.
Puhallettiin sammuksiin taivaan
viimeinen tähti.
Tuuli edellä puhkaa.
Räntäsade uhkaa.
Roiskuu, pirskuu ja pilpattaa,
kiehuu ja kuohuu.
Tuuli puhaltaa puhtaaksi
metsien tuvat, kävynkäppyrät heittää,
kuusen siemenet sirottaa.
Näkyy jo järvien pilvikuvat
ja lautturin tulta. —
Ilta kuin ilmeinen kulta.
Kevät menee meluten.
Silkkihameessa hassattelee,
pohkeet punaisina,
povet kuumeisina kumpuina,
ajatukset alituisina,
armaina unina...
Herää lehtiä puuhun, —
hiirenkorvia, kalpean kainoja,
vihriän-viehättäviä.
Soutelee tuuli, huutelee honka,
uhkaa jo ukkosen lonka.
Voikukat!
Lapset, pois kengät ja sukat,
tuulena kedoille!
Siellä on pienille pedoille
miljoona kultakukkaa.
* * *
Kesä on lempeä,
kaukomaa pyhin.
Sen päivä on pisin
yö lauhkein ja lyhin.
On sunnuntai aina,
korpi kirkkona kaikaa.
Ah ihanaa aikaa!
Ihmisten touot tohisten kasvaa,
kuivuu ja kastuu, kuivuu ja kastuu.
Kuin unessa tähkien luoksi:
tähkät heilmi ja tuoksi.
Ihminen pitkin piennarta astuu,
hartaana käsiinsä kerää
juuri täyttyvää terää,
painaa poskelle hiljaa.
Tuuli laineina tuutii
jumalanviljaa.
* * *
Syksyn naama on musta.
Riihimekko sen yllä.
Mutta on silläkin usein hyvä hymy.
Se on rikas ja ylväs. —
Pelto on leikattu.
Auma kuin kultainen pylväs
vartioi yötä, ja elokuu
pitkiksi ajoiksi auman hattuun
unohtuu.
Ripottaa vettä.
Haulit ikkunaan iskee,
rapisee rakeet.
Pellolla oraiden vihreät matot.
Aamulla kuurassa katot.
Pihlajan verta ja koivun kultaa,
kynnöksen mustaa multaa...
Syksy on ihanaa ja julmaa:
tuulissa hääpuku hulmaa.
Vietetään kuoleman häitä,
elämän hautajaisjuhlaa.
Maalarit värejään tuhlaa.
Väsyy viimein häähumu.
Muuttavat lintujen laumat.
Tihenee sumu.
Riiheen ajetaan aumat.
Lentää lehtien parvet.
Palelee sormia, helisee hampaat.
Määkyvät omettaan vangitut lampaat.
Huokaa korpien kohtu.
Kohta käy kuoleman lohtu.
* * *
Valkeita perhoja lentää,
keveitä kiteitä putoo. —
Talvi palttinaa kutoo,
kuolinliinat elämän yli.
Valahti rauha puille, maille ja kyliin,
istutaan pitkäin pimeäin syliin.
Esiin rukit ja rullat, —
seinillä iltavalkean kullat.
Pihalla pakkanen huopakengissä liikkuu,
tikapuun puolalla kiikkuu,
nurkkihin pyssynsä laukoo,
huuruten ovia aukoo.
Hämärä vaappuvi varjosta riihen
vitkoin pihaan.
Pakkanen hihkuu sen hihaan,
painaa jäiset kasvonsa ruutuun
ja katsoo valkeaa vasten
päitä lukevain lasten.