Suuren Diddlesex-yhtiön kukistus tuli pian puheenaiheeksi kaikissa
sanomalehdissä ja jokainen henkilö, joka oli ollut siinä osallisena,
kerkeästi kuvattiin roistoksi ja huijariksi, yleisen inhon
ansaitsevaksi. Sanottiin, että Brough oli karatessaan vienyt yhden
miljoonan. Ja vihjailtiinpa, että minäkin polonen olin lähettänyt
satatuhatta puntaa Amerikaan ja odotin vain oikeudesta selviämistä
elääkseni rikkaana miehenä loput päivistäni. Tällä mielipiteellä
oli muutamia kannattajia vankilassa, jossa se, kummallista kyllä,
tuotti minulle arvoa ja kunnioitusta -- jota minä, kuten arvattanee,
olin varsin vähän halukas käyttämään hyväkseni. Herra Aminadab, joka
tavan takaa pistäysi Fleetissä, kuitenkin vakuutteli, että minä olin
vaivainen nahjus, sokea välikappale Broughin käsissä, enkä ollut
korjannut talteen shillinkiäkään. Mielipiteet kävivät kuitenkin
eri suuntiin, ja minä luulen, että vanginvartijat pitivät minua
erinomaisen taitavana teeskentelijänä, joka oli olevinaan köyhä vain
sitä paremmin johtaakseen yleisön harhaan.
Herrat Abednego ja poika samaten tulivat julkisesti leimatuiksi. Ja
totta on, että minä en ole koskaan pystynyt käsittämään, minkälaiset
näiden herrojen asiat herra Broughin kanssa olivat. Kirjat osottivat,
että yhtiö oli maksanut suuria summia herra Abednegolle, mutta hän
esitti herra Broughin nimellään vahvistamia asiapapereita, jotka
saattoivat tämän jälkimäisen ja West Diddlesex-yhtiön hänelle
vielä suurempaan velkaan. Kun minä saavuin konkurssioikeuteen
tutkittavaksi, olivat läsnä myöskin herra Abednego ja ne kaksi
Houndsditchin herrasmiestä vannomassa valojaan, ja he pitivät
kovaa melua ja sadoin valoin todistivat vaatimustensa oikeutta.
Mutta herrat Jackson ja Paxton toivat häntä vastaan juuri saman
iiriläisen vahtimiehen, jonka sanottiin olleen syynä tulipaloon,
ja viittailivat, kuten minulle on kerrottu, sinnepäin, että he
tiesivät seikkoja, jotka veisivät hirteen herrat juutalaiset, jos
nämä pysyisivät vaatimuksissaan. Silloin he katosivat kerrassaan
eikä sitten koskaan kuultu mitään heidän vahingoistaan. Minä olen
taipuvainen uskomaan, että johtajamme oli saanut rahaa Abednegolta,
oli antanut hänelle osakkeita vakuudeksi, oli sitten äkkiä ollut
pakotettu ostamaan nämä osakkeet takaisin käteisellä rahalla, ja
siten jouduttanut omaansa ja yhtiön häviöitä.
Tarpeetonta on kertoa, kuinka monessa yhtiössä Brough oli osallisena.
Se, johon Tidd parka oli sijoittanut rahansa, ei maksanut kahta
pennyä puntaa kohti, ja se oli suurin osinko, minkä niistä mikään
maksoi.
Mitä tulee meidän yhtiöömme -- hohoo, olipa siinä kaunis näky, kun
minut, West Diddlesex-yhtiön entinen ensimäinen kirjanpitäjä ja
kassanhoitaja, tuotiin Fleet-vankilasta konkurssioikeuteen antamaan
todistukseni.
Vaimo raukkani, jonka aika silloin oli hyvin lähellä, tahtoi
ehdottomasti saattaa minua Basinghall-kadulle, ja niin teki myöskin
rakas ystäväni Gus Hoskins, se uskollinen kunnon poika. Olisittepa
nähneet siihen kerääntyneen ihmisjoukon ja sen hälinän, joka syntyi,
kun minut tuotiin esiin!
"Herra Titmarsh", sanoo tuomari, kun minä astuin pöydän luo, ja panee
erikoisen ivallisen korostuksen tavulle Tit -- "herra Titmarsh, Te
olitte herra Broughin uskottu, herra Broughin ensimäinen kirjanpitäjä
ja melkoinen osakkeenomistaja yhtiössä?"
"Ainoastaan nimellinen, herra tuomari", sanoin minä.
"Tietysti ainoastaan nimellinen", jatkoi tuomari ja kääntyi
virkaveljeensä pilkallisesti hymyillen, "ja suureksi lohdutukseksi
mahtaa Teille olla ajatus, että Te saitte osan saa-- voitosta ja
nyt saatatte välttää vahingot sanomalla olevanne vain nimellinen
osakkeenomistaja."
"Se helvetin kanalja!" kiljahti ääni joukosta. Se oli raivoisa
eläkkeellä oleva upseeri ja yhtiömme entinen osakkeenomistaja,
kapteeni Sparr.
"Hiljaa oikeudessa!" jatkoi tuomari. Ja kaiken aikaa Mary
tuskallisena katsoi silmiin häntä ja sitten minua, kalpeana kuin
kuolema, jota vastoin Gus oli punainen kuin kukko. "Herra Titmarsh,
minun on onnistunut nähdä velkojenne luettelo konkurssiselvityksessä
ja olen havainnut, että olette velkaa sievän summan herra
Stiltzille, suurelle räätälille, herra Poloniukselle, tunnetulle
jalokivikauppiaalle samaten, lisäksi hienoille muotikauppiaille ja
ompelijoille -- ja kaikki tämä kahden sadan punnan vuosipalkalla.
Täytyy tunnustaa, että Te niin nuoreksi mieheksi olette hyvin
käyttänyt aikanne."
"Onko tällä mitään tekemistä asian kanssa, herra tuomari?" sanon
minä. "Olenko minä täällä tekemässä tiliä yksityisistä veloistani vai
kertomassa mitä tiedän yhtiön asioista? Mitä minun osallisuuteeni
siinä tulee, herra tuomari, on minulla äiti ja monta sisarta."
"Se saatanan ryökäle!" kiljasee kapteeni.
"Hiljaa se mies siellä!" ärjäsee Gus tuikeana kuin kiiltonappi, ja
koko huone purskahti nauruun ja minä sain rohkeutta jatkaa.
"Neljä vuotta sitten saatuaan neljänsadan punnan perinnön äitini
tiedusti lakimieheltään, herra Smithersiltä, kuinka hän sijoittaisi
tämän summan, ja kun West Diddlesex-yhtiö juuri silloin oli
perustettu, lunastettiin sillä rahalla vuosieläke tältä liikkeeltä,
johon minä pääsin kirjanpitäjäksi. Te saatatte pitää minua perin
paatuneena pahantekijänä siitä syystä, että olen tilannut vaatteita
herra von Stiltziltä. Mutta Te voitte tuskin olettaa, että minä,
yhdeksäntoistavuotias poika, olisin mitään tietänyt yhtiöstä, jonka
palvelukseen minä tulin kahdenneksikymmenenneksi kirjanpitäjäksi,
mikä paikka tavallaan maksettiin äitini rahoilla. No niin, herra
tuomari, yhtiön tarjoama korko oli niin houkutteleva, että eräs
varakas sukulaiseni saatiin ostamaan joukko sen osakkeita."
"_Kuka_ sai hänet tekemään sen, jos rohkenen tiedustaa?"
"En voi olla myöntämättä, herra tuomari", sanon minä punastuen,
"että minä kirjoitin kirjeen itse. Mutta ajatelkaa, sukulaiseni oli
kuusikymmentä, minä yksikolmatta vuotta vanha. Minun sukulaiseni
mietti asiaa useita kuukausia ja neuvotteli asianajajansa kanssa,
ennen kun suostui ehdotukseeni. Ja minä tein sen herra Broughin
kehotuksesta. Hän saneli kirjoittamani kirjeen ja minä todella luulin
silloin hänen olevan niin rikas kuin itse herra Rotschild."
"Sukulaisenne asetti rahansa Teidän nimellenne, ja Te, herra
Titmarsh, äkkiä siirrettiin, ellen erehdy, kahdentoista kumppaninne
ohitse palkkioksi niiden hankkimisesta?"
"Se on aivan totta, herra tuomari" -- ja kun minä sen myönsin,
alkoi Mary parka pyyhkiä silmiään ja Gusin korvat (en voinut nähdä
hänen kasvojaan) olivat punaiset kuin keitetty rapu -- "se on aivan
totta, ja koska asiat ovat käyneet näin, olen tekemistäni kovin
pahoillani. Mutta siihen aikaan minä luulin voivani hyödyttää tätiäni
samalla kuin itseänikin, ja Teidän täytyy muistaa, kuinka korkealla
osakkeemme silloin olivat."
"No niin, herra Titmarsh, kun Te olitte hankkinut nämät rahat,
Te oikopäätä pääsitte herra Broughin suosioon. Teidät kutsuttiin
hänen kotiinsa ja kolmannesta kirjanpitäjästä nopeaan kohositte
ensimäiseksi, jossa asemassa olitte arvoisan isäntänne kadotessa."
"Hyvä herra, Teillä ei tosin ole mitään oikeutta kysellä näitä
asioita, mutta täällä on satoja osakkaitamme, eikä minulla ole mitään
sitä vastaan, että he saavat tietää totuuden", sanoin minä puristaen
Maryn kättä. "Totta, että minä _olin_ ensimäinen kirjanpitäjä.
Ja miksi? Siksi, että muut lähtivät pois konttorista. Totta että
minut kutsuttiin herra Broughin kotiin. Ja miksi? Siksi, että
_tädilläni oli enemmän rahaa annettavana_. Minä huomaan sen selvästi
nyt, vaikka en silloin voinut sitä ymmärtää. Ja että herra Brough
halusi tätini rahoja eikä minua, todistaa se, että kun tätini tuli
kaupunkiin, johtajamme väkisin vei hänet asunnostani Fulhamiin eikä
ajatellutkaan minun tai vaimoni kutsumista sinne. Niin, ja hän olisi
vienyt tätini loputkin rahat, ellei hänen asianajajansa maalta olisi
ehkäissyt sitä. Ennen kun yritys kokonaan luhistui ja heti kun hän
kuuli epäilyksiä sen suhteen, hän otti pois osakkeensa -- nimellisiä
osakkeitahan ne olivat, kuten tiedätte, -- ja on niille tehnyt, kuten
on sopivaksi nähnyt. Näin on, hyvät herrat, koko historia, mikäli
se minua koskee. Auttaakseen ainoan poikansa toimeentuloille äitini
sijoitti vähät rahansa yhtiöön -- ne ovat menneet. Tätini sijoitti
siihen suurempia summia, jotka kerta olisivat joutuneet minulle
-- nekin ovat menneet, ja tässä minä olen neljän vuoden perästä
kunniattomana ja köyhtyneenä miehenä. Onko ketään läsnäolevista,
kuinka paljon hän lieneekin kärsinyt yhtiön kukistumisen kautta,
pahemmin kolhittu sen tähden kuin minua?"
"Herra Titmarsh", sanoo tuomari paljoa ystävällisemmin ja samalla
heittäen silmäyksen sanomalehden kertojaan, joka istui siinä
vierellä, "kertomuksenne tuskin joutuu sanomalehtiin, sillä, kuten
sanotte, se on yksityinen asia, josta Teidän ei tarvinnut puhua,
ellette itse sitä halunnut, ja sitä voidaan pitää tuttavallisena
keskusteluna meidän ja muiden täällä olevain herrojen välillä. Mutta
jos se _voitaisiin_ julkaista, niin se saattaisi vaikuttaa jotakin
hyvää ja varoittaa yleisöä, jos se _tahtoo_ ottaa varoituksia
varteen, sellaisista mielettömistä yrityksistä, kuin se on, jonka
toimessa Te olette ollut. Kertomuksenne osottaa aivan selvästi,
että Teidät on petetty yhtä törkeästi kuin kukaan läsnäolijoista.
Mutta katsokaas, herra Titmarsh, jos Te ette olisi niin kärkkäästi
tavoitellut voittoa, luulen minä, että Te ette olisi antanut
pettää itseänne, vaan olisitte antanut sukulaisenne rahojen olla
ja, kertomuksenne mukaan, jonakin päivänä perinyt ne. Heti kun
ihmiset odottavat saavansa runsaan koron, näyttävät he menettävän
arvostelukyvyn ja koska he haluavat voittoa, niin he luulevat
olevansa siitä varmat ja ylenkatsovat kaikkia varoituksia ja
järkisyitä. Paitsi niitä satoja kunniallisia perheitä, jotka ovat
joutuneet vararikkoon pelkästään sen vuoksi, että ovat luottaneet
Teidän yhtiöönne, ja jotka ansaitsevat syvintä sääliä, on toisia
satoja, jotka ovat, kuten Te itse, antautuneet siihen sulan
keinottelun takia, ja ne, totta tosiaan, ansaitsevat kohtalon, johon
ovat joutuneet. Niin kauan kun osingot maksetaan, ei kukaan nosta
kysymystä, ja herra Brough olisi saattanut ottaa rahat osakkailleen
vaikka maantieltä, ja he olisivat pistäneet ne taskuihinsa eivätkä
osottaneet liikaa uteliaisuutta. Mutta mitä maksaa vaivaa puhua?"
sanoo herra tuomari tulistuneena. "Tässä on nyt yksi konna
paljastettu ja tuhannen ihmistä peijattu. Mutta jos huomenna tulee
toinen huijari, istuu hänen pöytänsä ääressä vuoden perästä toinen
tuhat uhreja, ja niin kaiketi loppuun asti. Ja nyt käydään asiaan,
hyvät herrat, ja suokaa saarna anteeksi."
Minun tehtyä selkoa kaikesta, minkä tiesin, ja sitä oli hyvin
vähän, tutkittiin muita yrityksessä toimineita, ja minä palasin
vankilaan taluttaen pientä vaimo raukkaani käsikynässäni. Meidän
oli käyminen tungoksen läpi huoneissa, ja sydäntäni kirveli monien
muitten joukossa nähdessäni Gates rukan, Broughin portinvartijan,
joka oli luovuttanut joka penninsä isännälleen, ja nyt, vanhalla
iällään, oli kymmenen lapsensa kanssa joutunut katottomaksi. Häntä
lähellä oli kapteeni Sparr, mutta ei suinkaan yhtä ystävällisenä
mieleltään, sillä sen sijaan että Gates nosti hattuaan ikäänkuin
minä olisin ollut jokin lordi, astui pieni kapteeni minua kohti
uhaten bambukepillään ja karkeasti vannoen, että minä olin Broughin
rikoskumppani. "Senkin vietävä sileänaamainen roisto!" sanoo hän.
"Mikä asia Teidän oli nylkeä paljaaksi englantilainen gentlemanni,
kuten olette minulle tehnyt?" Ja taas hän kohotti keppiään. Mutta
silloin sieppasi Gus häntä kauluksesta, niin upseeri kuin hän olikin,
ja työnsi hänet takaisin ja sanoi: "Katsokaa naista, senkin nauta, ja
pitäkää kitanne!" Ja kun kapteeni Sparr huomasi vaimoni tilan, niin
hän punastui häpeästä punaisemmaksi kuin oli ennen ollut kiukusta.
"Minua surettaa, että hän on naimisissa tuollaisen kelvottoman
kanssa", mutisi hän ja poistui, ja vaimo parkani ja minä astuimme
ulos oikeudesta ja palasimme synkkään huoneeseemme vankilaan.
Se oli kova paikka sellaiselle hennolle olennolle kuin hän oli, ja
minä olisin kovin kernaasti suonut, että joku omaisistani olisi
hänen kanssansa, kun hänen aikansa tulisi. Mutta hänen isoäitinsä
ei voinut jättää luutnanttia, ja minun äitini oli kirjoittanut
sanoen, että koska rouva Hoggarty oli kanssamme, niin oli hänen
yhtä hyvä pysyä kotona tyttöjensä luona. "Mikä onni teille onkaan
onnettomuudessanne", jatkoi se jalo sielu, "että saatatte turvautua
tätinne aina avoimeen kukkaroon!" Tätini avoin kukkaro -- kait maar!
Missähän rouva Hoggarty mahtoi olla? Selvää oli, ettei hän ollut
kirjoittanut kenellekään ystävälleen maalla eikä lähtenyt sinne,
kuten oli uhannut.
Mutta koska äitini jo oli menettänyt liika paljon rahoja minun
onnettoman onneni kautta ja hänellä oli kylliksi tekemistä pienillä
varoillaan elättääkseen sisariani, ja koska hän olisi, saadessaan
kuulla asemani, varmasti myynyt viimeisen hameensa auttaakseen minua,
niin Mary ja minä sovimme siitä, ettemme ilmoittaisi hänelle oikeata
tilaamme, joka, herra tietköön, oli kylläkin vaikea, surullinen ja
iloton. Vanhalla luutnantti Smithillä ei myöskään ollut muuta kuin
eläkkeensä ja luuvalonsa, niin että me todella olimme aivan ystävittä.
Tämä kausi elämässäni ja tämä kauhea vankila tuntuvat minusta nyt
jonkinlaisilta kuumehoureilta. Mikä pöyristyttävä paikka! -- eikä,
kummallista kyllä, synkeytensä, kuten luulisi, vaan iloisuutensa
tähden, sillä minä muistan, että vankilan pitkät käytävät olivat
täynnä elämää ja jonkinlaatuista puolivillaista koreutta. Päivät ja
yöt pääksytysten ovia paiskottiin auki ja kiinni ja kuului äänekästä
puhetta, kirouksia, jalan kapsetta ja naurua. Meidän viereisessä
huoneessa muuan mies möi viinaa "kuusenjuuren" nimellä, ja siellä
vietettiin aamusta iltaan kamalata elämää ja laulettiin -- monastikin
saastaisia lauluja, joiden ruokottomuuksista, Jumalan kiitos, rakas
pieni tyttöseni ei ymmärtänyt enintä osaa. Hänen ei ollut tapana
koskaan mennä ulos ennen kun illan hämyssä, ja koko päivän hän
istui ommellen pieniä myssyjä ja vaatteita odotetulle vieraalle --
eikä koskaan ollut onneton, kuten hän sanoo vielä tänäpäivänäkin.
Mutta huoneisiin suljettu elämä rasitti häntä, joka oli tottunut
raittiiseen maa-ilmaan, ja hän vaaleni päivä päivältä.
Akkunoitamme vastapäätä oli pallopelipiha, ja siellä minun oli
tapana, ensin hyvin vastenmielisesti, mutta sittemmin, tunnustan
sen, sangen innokkaasti, joka päivä urheilla parisen tuntia. Oh!
olipa se omituinen paikka! Siellä oli ylimystö niinkuin muuallakin
-- muiden muassa lordi Deuceacen poika, ja moni mies vankilassa
yhtä innokkaasti käyskenteli hänen kanssansa ja puheli hänen
perheestään yhtä suurella asiantuntemuksella kuin jos he olisivat
olleet Bond-kadun keikareita. Tidd parka esimerkiksi oli yksi
heitä. Kaikesta omaisuudestaan ei hänelle ollut jäänyt jälelle
muuta kuin pukulipas ja kukillinen yönuttu, ja tämän omaisuutensa
lisänä hänellä oli pari siroja viiksiä joilla se poika polonen
pöyhkeili ympärinsä, ja vaikka kiroillen huonoa onneansa hän oli,
kun ystävät joskus toivat hänelle guinean, yhtä onnellinen, luulen
minä, kuin oli ollut lyhyen muotiherra-kautensa ajalla. Minä olen
nähnyt vetelehtiväin teikkarien kylpylaitoksissa tirkistelevän naisia
ja odottelevan höyrylaivoja ja postivaunuja niin innokkaasti kuin
olisi heidän elämänsä riippunut niistä sekä koko päivät astella
kepsuttavan julkisilla kävelypaikoilla. No niin, sellaisia olentoja
on vankiloissakin, yhtä hupsuja ja keikarimaisia, vain vähän
ränsistyneempiä -- keikareita ruokkoamattomin poskin ja reikäisin
kyynäspäin.
Minä en koskaan lähestynyt vankilan niinkutsuttua köyhälistön
puolta -- minä en _rohjennut_, siinä se syy. Mutta meidän
pieni rahavarastomme hupeni hupenemistaan, ja sydämeni hyytyi
ajatellessani, mikä olisi rakkaan vaimoni kohtalo ja minkälaisessa
vuoteessa lapsemme syntyisi. Mutta taivas säästi minulta sen tuskan
-- taivas ja minun rakas hyvä ystäväni Gus Hoskins.
Asianajajat, joille herra Smithers oli suositellut minua, sanoivat,
että minä voisin saada luvan asua Fleet-vankilan alueilla, jos voisin
hankkia vankilan johtajalle takauksen siitä summasta, jonka tähden
minua pidettiin kiinni. Mutta vaikka minä katsoin herra Blatherwickiä
tiukasti silmiin, ei hän ottanut tarjotakseen takuuta minun
puolestani, enkä minä tietänyt Lontoossa ketään, joka hankkisi sen
minulle. Olipa kuitenkin joku, jota minä en tuntenut, -- ja se oli
vanha herra Hoskins, Skinner-kadun nahkakauppias, ystävällinen lihava
herrasmies, joka toi lihavan vaimonsa katsomaan rouva Titmarshia. Ja
vaikka se arvoisa nainen tekeytyi hyvin suojelevan näköiseksi (hänen
miehensä kun oli nahkurien ammattikunnan johtomiehiä ja toivossa
päästä raatimieheksi, vieläpä pormestariksi maailman ensimäisessä
kaupungissa) näytti hän sydämestään pitävän meistä, ja hänen miehensä
hommasi ja puuhasi niin kauan, kunnes vaadittu lupa saatiin, ja minä
pääsin suhteellisesti vapaaksi.
Asunto, se saatiin pian. Minun vanha emäntäni, rouva Stokes,
lähetti Jemimansa sanomaan, että hänen ensi kerroksensa oli meidän
käytettävänämme. Ja kun me olimme asettuneet sinne, ja minä
tarjouduin viikon lopulla maksamaan hänen laskunsa, niin se kunnon
sielu, vedet silmissä, sanoi, ettei hän tarvinnut rahoja nyt ja
että hän tiesi, miten minun ilmankin oli tarpeeksi ahdasta. Minä en
hylännyt hänen ystävällisyyttään, sillä minulla ei tosiaan ollut
enempää kuin viisi guineaa jälellä, eikähän minun oikeastaan olisi
pitänyt ensinkään ajatella niin kalliita huoneita kuin hänen olivat,
mutta minun vaimoni aika oli jo hyvin lähellä, enkä minä jaksanut
sietää ajatusta, että häneltä puuttuisi mitään mukavuutta, sillä
aikaa kun hän makaisi.
Tämä ihailtava nainen, jonka kanssa Hoskinsin neidet tulivat joka
päivä pitämään seuraa -- ja kovin kilttiä, ystävällistä naisväkeä
he ovatkin -- toipui koko lailla, kun hän nyt oli päässyt pois
tuosta inhottavasta vankilasta ja saattoi liikuskella ulkosalla.
Kuinka iloisina me käyskentelimmekään edes ja takaisin Bridge-katua
ja Chatham-toria! Ja kuitenkin minä olin kerjäläinen ja toisinaan
häpesin onnellisuuttani.
Mitä tulee yhtiön asioihin, niin niistä minun mieleni oli nyt päässyt
aivan rauhaan, sillä velkojat saattoivat käydä ainoastaan johtajiemme
kimppuun, ja heitä oli varsin vaikea löytää. Herra Brough oli vetten
takana, ja minun täytyy tämän herrasmiehen puolustukseksi sanoa, että
vaikka jokainen uskoi hänen karatessaan vieneen monta sataa tuhatta
puntaa, hän asusti Boulognessa ullakkosuojassa tuskin shillinkiäkään
taskussa ja vain valmiina koettamaan onneaan uudelleen. Hyvänä kunnon
vaimona rouva Brough pysyi uskollisena hänelle ja lähti Fulhamista
siposillänsä, eikä neiti Belindan ollut laita parempi, mutta hän
napisi ja oli hirveän häijyllä päällä. Mitä muihin johtajiin tulee
-- niin kun tultiin Edinburghiin hakemaan herra Mullia, asianajajaa,
kävi selville, että senniminen herrasmies todella _oli_ toiminut
Edinburghissa vuoteen 1800 ja ollut hyvässä maineessa, mutta sitten
vetäytynyt pois Skyen[33] saarelle; ja kun häneltä tiedusteltiin
asiaa, ei hän tietänyt West Diddlesex-yhtiöstä enempää kuin
kuningatar Anna. Kenraali Sir Dionysius O'Halloran oli äkkiarvaamatta
poistunut Dublinista ja palannut Guatemalan tasavaltaan. Herra
Shick oli vararikossa. Herra Macrawilla, parlamentin jäsenellä ja
neuvosherralla, ei ollut yhtä ainoata guineaa paitsi minkä hän
sai johtokunnan jäsenyydestä, ja ainoa mies, johon voitiin päästä
käsiksi, oli herra Manstraw, kuten oli luultu, varakas laivaston
tavaranhankkija Chathamissa. Hänen havaittiinkin olevan pieni
merenkulkutavarain kaupustelija, jonka koko tavaravarasto ei ollut
kymmenen punnan arvoinen. Herra Abednego oli toinen johtaja, ja me
olemme jo nähneet, miten _hänen_ kävi.
"No, koska West Diddlesexistä ei mikään vaara uhkaa", esitteli herra
Hoskins vanhempi, "niin ettekö nyt koettaisi järjestää asioita
velkamiestenne kanssa? Ja kuka saattaisi toimittaa sen paremmin
kuin kaunis rouva Titmarsh, jonka suloiset silmät pehmittäisivät
kovanahkaisimmankin räätälin ja muotikauppiaan sydämen?"
Niinpä siis armas tyttöseni muutamana kirkkaana helmikuun päivänä
puristi minua kädestä, ja kehottaen minua rohkaisemaan mieleni,
lähti ajurinrattailla Gusin kanssa käydäkseen näiden henkilöiden
puheilla. Vähänpä minä ajattelin vuosi sitten, että urhean luutnantti
Smithin tyttären koskaan olisi pakko kumarrella räätäleitä ja
kaunekauppiaita. Mutta _hän_, Jumala häntä siunatkoon! ei tuntenut
ensinkään sitä häpeää, joka kiusasi minua, tai ainakaan ei sanonut
tuntevansa, ja lähti anomusretkelleen mitään epäilemättä.
Illalla hän palasi, ja jyskyttävin sydämin minä odotin kuulumisia.
Hänen kasvoistaan näin, että ne olivat huonoja. Johonkin aikaan hän
ei puhunut mitään, vaan näytti kalman kalpealta ja itki suudellessaan
minua. "Puhukaa Te, herra Augustus", sanoi hän viimein nyyhkien, ja
sitten Gus kertoi minulle tämän surullisen päivän tapahtumat.
"Voitko ajatella, Sam", sanoo hän, "että sinun hävytön tätisi, joka
oli toimittanut sinulle ne kapineet, on kirjoittanut kauppiaille,
että sinä olet huijari ja petturi, että sinä olet uskotellut _hänen_
tilanneen tavarat, että hän on valmis siihen paikkaan menehtymään
ja raamatun kautta vannomaan, ettei hän ole koskaan sitä tehnyt ja
että heidän on odottaminen maksua sinulta yksin. Ei yksikään heistä
tahtonut kuullakaan sinun vapaaksi päästämisestäsi, ja Mantalini
roisto rupesi niin törkeäksi, että minä löin häntä korvalle ja olin
vähällä tappaa, mutta Mary parka, -- rouva Titmarsh, tarkotan --
kirkasi ja pyörtyi. Minä vein hänet pois, ja tässä hän on, niin
huonona kuin olla mahtaa."
Sinä yönä väsymättömän Gusin täytyi kiiruimman kautta juosta hakemaan
tohtori Saltsia, ja seuraavana aamuna syntyi pieni poika. Minä en
tiennyt, ollako surullinen vai iloinen, kun minulle näytettiin se
pieni hento olento. Mutta Mary sanoi olevansa onnellisin vaimo
maailmassa ja unohti kaikki huolensa ruokkiessaan poikastansa. Hän
voitti aikansa hyvästi ja vakuutti, että poika oli suloisin lapsi
maailmassa ja että vaikka lady Tiptoffilla, jonka me olimme lukeneet
saaneen esikoisensa samana päivänä, mahtoi olla silkkivuode ja upea
koti Grosvenor-korttelissa, hänellä ei koskaan, ei koskaan saattanut
olla niin kaunista lasta kuin meidän rakas pikku Gusimme, sillä kenen
mukaan me olisimme nimittäneet pojan, ellei hyvän, kiltin ystävämme?
Meillä oli pienet ristiäiskemut ja teenjuonti kävi oikein iloisesti,
sen vakuutan.
Äiti oli, Herralle kiitos! hyvin reipas, ja sydäntä hyväili nähdä
hänet siinä asennossa, jossa mielestäni jokainen nainen, olkoon
kuinka tavallinen, näyttää kauniilta -- nimittäin lapsi rinnassa.
Lapsi oli kivulias, mutta hän ei huomannut sitä. Me olimme kovin
köyhiä, mutta mitä hän siitä huoli? Hänellä ei ollut aikaa surra,
kuten minä tein. Minulla oli nyt viimeinen guinea lakkarissa, ja kun
_se_ oli mennyt -- ah! sydäntäni ahdisti ajatus, mitä oli tulossa,
ja minä rukoilin voimaa ja johtoa, ja keskellä hätääkin minä sentään
tunsin kiitollisuutta siitä, että synnytys vaaroineen oli ohi ja että
rakas vaimoni ainakin oli voimissaan ja terveydeltään korjaantunut
pahemman kohtalon varalle, joka oli osaksemme tuleva,
Minä puhuin rouva Stakesille, että hänen täytyi antaa meille
huokeampi huone -- ullakkokamari, joka maksaisi vain moniaan
shillingin. Ja vaikka se hyvä nainen pyysi minua jäämään siihen
huoneustoon, jossa olimme, niin minä kuitenkin harkitsin, että nyt,
kun vaimoni vointi oli hyvä, olisi väärin riistää ystävälliseltä
emännältäni hänen paras toimeentulonsa lähde. Ja lopuksi hän
lupasikin antaa minulle ullakkokamarin, kuten halusin, ja laittaa
sen niin mukavaksi kuin suinkin, ja pikku Jemima selitti, että olisi
äärettömän hauskaa auttaa äitiä ja lasta.
Huone laitettiin siis kuntoon. Ja vaikka minä vähin koettelin
olla liika äkillisesti ilmaisematta hanketta Marylle, ei siinä
tarvittukaan mitään peittelemistä ja arvelemista, sillä kun minä
viimeinkin puhuin hänelle siitä, niin hän sanoi vain: "Siinäkö
kaikki?" ja otti käteni suloisimmasti hymyten ja vakuutti, että
hän ja Jemima laittaisivat huoneen niin siistiksi ja sieväksi kuin
mahdollista. "Ja minä keitän ruokasi", lisäsi hän, "sillä tiedäthän
sinä sanoneesi, että minä laitan maailman paraita hedelmävanukkaita".
Jumala siunatkoon häntä! Minä luulen, että jotkut naiset melkein
rakastavat köyhyyttä. Mutta minä en kertonut Marylle kuinka köyhä
olin, eikä hänelläkään ollut aavistustakaan siitä, kuinka vankila ja
lakimiehen ja lääkärin maksut olivat vähentäneet sitä rahasummaa,
jonka hän toi minulle tullessaan Fleet vankilaan.
Ei kuitenkaan ollut määrätty, että hänen tai lapsen oli asuminen
pienessä ullakkokamarissa. Meidän oli puhe maanantai-aamuna
lähteä huoneistamme, mutta lauantai-iltana lasta rupesi ankarasti
kouristelemaan, ja koko sunnuntaipäivän äiti sitä hoiti ja vaali ja
rukoili sen puolesta, mutta Jumala näki hyväksi ottaa meiltä pois
sen viattoman lapsen, ja sunnuntaina keskiyöllä se makasi ruumiina
äitinsä povella. Amen. Meillä on nyt ympärillämme toisia lapsia,
onnellisia ja terveitä, ja isän sydämestä tämän pienen olennon muisto
on melkein haihtunut. Mutta minä luulen, että äiti joka elämänsä
päivä ajattelee esikoistaan, joka oli hänen luonansa niin lyhyen
ajan. Ja monen monta kertaa hän on vienyt tyttärensä Saint Briden
kirkkomaalle, jonne hän on mullattu, ja kantaa vieläkin povellaan
pienen pientä kultakiharaa, jonka hän leikkasi lapsen päästä,
kun se hymyävänä makasi arkussaan. Minä olen sattunut toisinaan
unohtamaan lapsen syntymäpäivän, mutta hän ei koskaan, ja useasti
keskellä jokapäiväistä puhetta sattuu jotakin, joka osottaa hänen
vieläkin ajattelevan lasta -- joku pieni viittaus, joka minusta on
sanomattoman liikuttava.
En yritä kuvata hänen suruaan, sillä sellaiset asiat ovat pyhät
ja salaiset, eikä miehen asia ole asettaa niitä paperille kaiken
maailman luettavaksi. Enkä minä olisi lainkaan maininnut lapsen
menetystä, ellei juuri tämä menetys olisi tuottanut suurta maallista
siunausta meille, kuten vaimoni monasti on kyynelin ja kiitoksin
tunnustanut.
Häpeäkseni minun täytyy myöntää, että vaimoni itkeskellessä lastansa
toisenlaiset tunteet, paitsi surua sen menetyksestä, huolestuttivat
minua, ja minä olen sittemmin useasti ajatellut, kuinka suuresti
puute hillitsee, vieläpä tukehuttaa rakkauden tunteita, ja olen
kokemuksesta oppinut olemaan kiitollinen _jokapäiväisestä leivästä_.
Tämä heikkouden tunnustus, jonka me teemme rukoillessamme, että
meidät säästettäisiin nälästä ja pahasta, on tosiaankin syystä
saanut sijansa jokapäiväisessä rukouksessamme. Ajatelkaa sitä te,
jotka olette rikkaita, ja kavahtakaa, kuinka karkotatte kerjäläisen
luotanne.
Lapsi makasi punotussa kehdossaan suloinen kangistunut hymy
kasvoissaan (arvelen, että taivaan enkelit lienevät iloisesti
tervehtineet tätä kaunista viatonta hymyä), ja vasta seuraavana
päivänä, kun vaimoni oli mennyt hetkeksi lepäämään ja minä istuin
vartioimassa lasta, minä muistin sen vanhempien tilan ja ajattelin,
en osaa sanoa, millä tuskalla, ettei minulla enään ollut rahaa, millä
haudata se pieni olento, ja vuodatin katkeria epätoivon kyyneliä. Nyt
viimeinkin, ajattelin minä, minun täytyi turvautua äiti raukkaani,
sillä tämä oli pyhä hätä, ja minä otin paperia ja kirjoitin hänelle
kirjeen poikasen ääressä ja kerroin hänelle tilastamme. Mutta,
Jumalan kiitos, minä en koskaan lähettänyt sitä kirjettä, sillä kun
minä menin pöydältä hakemaan lakkaa sulkeakseni tämän surullisen
kirjeen, sattuivat silmäni timanttineulaan, jonka olin kokonaan
unohtanut ja joka makasi siellä pöytälaatikossa.
Minä vilkasin makuuhuoneeseen -- vaimo poloseni nukkui. Hän oli
valvonut kolme yötä ja päivää ja oli sulasta väsymyksestä vaipunut
uneen. Ja minä juoksutin timantin eräälle panttilainaajalle ja sain
siitä seitsemän guineaa, ja palattuani minä pistin rahat emännän
käteen ja pyysin häntä hankkimaan, mitä oli tarpeen. Vaimoni oli
vielä nukuksissa, kun minä palasin, ja kun hän heräsi, taivutimme
hänet menemään alas emännän huoneeseen, ja sillä välin suoritettiin
tarpeelliset valmistukset ja lapsi parka asetettiin arkkuunsa.
Kun seuraavana päivänä kaikki oli ohi, antoi rouva Stokes minulle
kolme guineaa takaisin niistä seitsemästä, ja silloin minä en voinut
olla nyyhkien ilmaisematta hänelle epäilyksiäni ja surkeuttani ja
sanoin hänelle, että nämät olivat viimeiset rahani, ja kun ne ovat
menneet, en tiennyt, miten kävisi paraimman vaimon, mitä koskaan on
miehelle suotu.
Vaimoni oli alhaalla. Gus parka, joka oli luonani ja oli aivan yhtä
suuresti liikutettu kuin kukaan meistä, otti minua käsipuolesta ja
saattoi minut ales, ja me unohdimme vankilan ja sen alueen kokonaan
ja teimme pitkän, pitkän retken Blackfriars Bridgen toiselle
puolelle, ja se ystävällinen poika koetti mahdollisimman mukaan
lohduttaa minua.
Kun me palasimme, oli ilta jo tullut. Ensimäinen henkilö, jonka
minä kohtasin kotona, oli armas äitini, joka lankesi syliini ja
monin kyynelin hellästi moitti minua, etten ollut hänelle ilmaissut
hätääni. Hän ei koskaan olisi tullutkaan sitä tietämään, sanoi hän,
mutta hän ei ollut kuullut minusta siitä pitäen, kun kirjoitin
hänelle ilmoittaen lapsen syntymän, ja oli alkanut olla huolissaan
minun äänettömyyteni takia. Ja kun hän kadulla kohtasi herra
Smithersin, kysyi hän tältä uutisia minusta, jolloin tämä herra,
hieman näyttäen hämmentyneeltä, kertoi hänelle luulevansa, että hänen
miniänsä oli synnyttänyt jossakin epämieluisessa paikassa, että rouva
Hoggarty oli lähtenyt luotamme, vihdoin että minä olin vankilassa.
Nämät uutiset ajoivat äitini heti matkalle, ja hän oli vastikään
tullut vankilasta, jossa oli saanut tietää osotteeni.
Minä kysyin, oliko hän nähnyt vaimoani ja miten tämän oli ollut
laita. Suureksi kummakseni hän sanoi, että Mary oli ulkona emännän
kanssa, kun hän oli saapunut, ja kello tuli kahdeksan -- tuli
yhdeksän, ja hän pysyi poissa yhä vielä.
Kello kymmenen palasi -- ei vaimoni, vaan rouva Stokes ja hänen
kanssansa muuan herra, joka puristi kättäni astuessaan huoneeseen
ja sanoi: "Herra Titmarsh, en tiedä, muistanetteko minua; nimeni on
Tiptoff. Minä olen tuonut Teille kirjelipun rouva Titmarshilta ja
tervehdyksen vaimoltani, joka sydämestään valittaa menetystänne ja
pyytää, ettette olisi levoton rouva Titmarshin poissaolon vuoksi. Hän
on ystävällisesti luvannut viettää yön lady Tiptoffin kotona, ja minä
olen varma siitä, että Te ette pane pahaksenne hänen poissaoloaan
luotanne, koska hän siten tuottaa onnea sairaalle äidille ja
sairaalle lapselle." Vielä vaihdettuamme muutamia sanoja mylord läksi
pois. Vaimoni kirjelippu sanoi vain, että rouva Stokes kertoisi
minulle kaikki.