II.

Köyhä veli kun Hiidestä saamainsa esineitten avulla vähitellen

rikastuu, niin jopa rupeaa rikkaan veljen mieli kääntymään köyhän

veljen oloihin ja olentoihin, -- hän tahtoo saada selville, mistä se

rikastuminen johtuu.

-- Sillä on semmoinen ihmeellinen pussi ja pöytäliina ja sellainen

mylly, että kun sen mitä tahansa panee jauhamaan, jauhaa se sitä kuinka

kauvan tahansa, selitetään rikkaalle veljelle sen köyhän veljen

rikastumisen syitä.

Tuon kun kuulee rikas veli, tahtoo hän kaikin mokomin saada ne esineet

veljeltä, etenkin sen myllyn. Hän menee ja rupeaa sitä ihmejauhajaa

ostelemaan, tarjoaa siitä tynnyreitä kultaa ja hopeita.

No, köyhä veli kun on tarpeekseen kaikenlaista hyvyyttä jauhattanut

itselleen, niin viimein myö sen merkillisen myllyn veljelleen.

Tämä panee sen heti toimeen. Panee sen suolaa jauhamaan laivaan ja

lähettää sitten laivan myllyineen päivineen maailmoille, kauppaa

käymään. Lähtee itsekin mukaan, nähdäkseen miten tuo ihme-esine toimii.

No, toimiihan se, moitteettomasti toimii. Mutta toimii liiemmaksikin.

Ostaessaan sitä ei ostaja älynnyt myyjältä kysyä, mitenkä se laitos

pannaan seisomaan, kun se on jauhanut tarpeiksi asti. Nyt se koje olisi

pitänyt jo seisauttaa, sillä laiva oli jo suoloja täysi, mutta mitenkäs

se tehdä. Laivan isännälle jo hätä käteen, ei osata kojetta seisauttaa.

Laiva täyttyy jo suoloista, on upota. Ruvetaan jo huutamaan apua, mutta

ääni ei minnekään kuulu. Vihdoin laiva uppoaa. Ja sen kera menevät

sinne meren pohjaan sekä isännät että muut.

Ja siellä jauhanee se suolamylly suolojaan vielä tänä päivänäkin ja

tehnee meriä yhä suolaisemmiksi.

Hiiden laiva.

Kerran sattuu eräs mies metsämatkoillaan osumaan Hiiden maille,

hiitolaisten pihaan. Täällä nämä, palassääriset, karvaihoiset, tapella

metakoivat keskenään siitä, kuka heistä saisi omakseen turkin, jonka

eräs heistä on joku aika sitten metsästä löytänyt. On heillä myöskin

laiva ja ihmeellinen onkin, maat ja meret itsestään kulkeva, mutta se

ei ole heistä nyt minkään arvoinen, turkki on tärkeämpi.

Kun mies saapuu heidän luoksensa, niin he kääntyvät kaikin hänen

puoleensa pyytäen, että hän ratkaisisi riidan.

-- Saat tuon laivan palkaksesi, jos päästät meidät pulasta.

No, päästäähän mies heidät pulasta. Sanoo, että kun hän nyt ampuu

nuolen jousestaan, niin se, ken ensinnä löytää sen, saa turkin.

Mainio ratkaisu, nerokas ehdotus; ja kun mies ampuu nuolen jousestaan,

niin kaikki lähtevät sinne sen perästä juoksemaan. Ennen sitä he ovat

kuitenkin neuvoneet, miten se palkkioksi luvattu laiva saadaan

liikkeelle ja seisatetuksi.

Mies nousee laivaan ja lähtee matkoihinsa.

Hän kun on aikoja kappaleen matkaellut sillä ihmelaivallaan, niin tulee

hän erään kuninkaanlinnan edustalle. Siinä hän aivan uhallakin

pysähdyttää. Eikös satu ikkunasta katsahtamaan kuninkaantytär ja kun se

näkee tämän ihmekojeen hyökkää heti ulos ja huudahtaa miehelle:

-- Sinullapa outo laiva, etkö ottaisi minua matkatoveriksesi?

Sellaiselle miehelle rupeaisin morsiameksikin.

-- Olkaa, veikkonen, armollinen prinsessa, semmoisia puhumatta, ettehän

te toki minulle tule, ilvehditte vain; minähän olen vain tällainen

yksinkertainen mies. En ota teitä laivaani.

-- Ota, ota, en ilvehdi, tulen todella morsiameksesi!

No, silloin ottaa mies kuninkaantyttären laivaansa jopa morsiameksikin.

Sillä se kuninkaantytär on kaunis ja korea ja kaikin puolin sopiva ja

hyvä. Hyvällä mielellä mies ottaa, ja sitten lähdetään yhdessä ajamaan

pois siitä kuninkaan pihasta, minne lähdettäneekin.

Tullaan ihmeelliseen saareen suuren meren keskellä, kauniiseen, kukkia

kasvavaan saareen, hedelmälliseen ja heleäilmaiseen saareen.

No, kun se on sellainen kaunis saari, niin siihenhän elämään jäädään.

Marjoilla ja puun hedelmillä siinä saaressa eletään, kirkasta

lähdevettä juodaan ja laulellen aikoja kulutetaan. Marjoja ja hedelmiä

kasvaa maassa sekä puussa, ja hyvä heidän on siellä elää.

Mutta kerran mies yltyy poimimaan ja syömään noita ihania marjoja niin,

että jää sinne marjikkoon niin, ettei muista tulla sieltä poiskaan,

unohtaa morsiamensa ja laivansa. Jää sinne aivan moniksi päiviksi.

Morsian odottelee, odottelee, huutelee, huutelee, etsii, etsii, -- ei

tule mies, ei palaa.

Vihdoin hän suuttuu, ikävystyy, -- polkee laivan polkimelle, tarttuu

peräsimeen ja ajaa pois saarelta.

Kun on aikansa siellä marjikossa ollut, tointuu vihdoin mies sieltä ja

palaa lähtöpaikkaansa. Mutta siellä hän ei tapaa enää ketään, kaikki on

poissa.

Silloin hän hämmästyy ja käy kiihkeästi kadonneita etsimään. Mutta

turhaan. Poissa ovat ne. Miestä jo suututtaa, mutta ei auta, täytyy

jäädä vain levollisesti odottamaan.

Ja sitä odotusta riittää. Ei kuulu laivaa, ei morsianta, ei ilmesty

mitään muutakaan, mikä tuottaisi vaihtelua tai päästäisi pois saarelta.

Siinä odotellessa sattuu vielä pieni, omituinen selkkaus. Kerran sattuu

hän syömään marjoja, jotka jo heti syötyäkin tuntuvat oudoilta, mutta

sitten kasvaa niistä hänelle suuret sarvet päähän.

-- No, tämä vielä piti, arvelee hän tuskastuneena. -- Kuinka nyt ilkeät

edes ihmisten eteen käydä, jos niitä milloin sattuisi tänne osumaan!

Mutta jonkun ajan perästä sattuu hän syömään toisia marjoja, jotka nuo

sarvet heti päästä pudottavat.

-- No, tämä oli sentään onni, huudahtaa mies ja pistää huvin vuoksi

sekä toisia että toisia noista oudoista marjoista taskuunsa sekä käy

jatkamaan odottelevaa elämäänsä.

Jonkun ajan perästä sattuu siitä ajamaan ohi joku laiva ja kun mies

nostaa saaressa suuren huudon, niin laivassa se kuullaan ja tullaan

hänet sieltä noutamaan.

Mannerrannoille päästyään kävelee hän päivän, pari ilman määrää, mutta

joutuu sitten erään kuninkaanlinnan suureen, kauniiseen puutarhaan.

Siellä istuutuu hän soman, vettä korkealle suihkuttavan lähteen

rannalle ja, kun on kovin väsynyt ja hikinen, käy sen rannalla

peseytymään ja puhdistautumaan, kasvoja sekä jalkoja pesemään. Mutta

sehän on kovin sopimatonta. Kohta saapuu siihen joku linnan

hoviherroista ja käy häntä kovin torumaan moisista puuhistaan.

-- Kuinka sinä, mieshyvä, käyt tässä kasvojasi ja jalkojasi pesemään?

Etkö näe, että tämä on kuninkaanlinnan puutarha ja tämä lähde sen

kauniimpia suihkukaivoja! Kuinka voitkaan sellaista tehdä!

-- Ohoh, onko tämä kuninkaanlinna! No, onko tämä ehkä se

kuninkaanlinna, jonka kuninkaantytär on ollut pitkillä matkoilla ja

palannut äskettäin ihmeellisen laivan kera?

-- O -- on, -- kuinka sitä kysyt?

-- Siksi vain, että kun tämä on se linna, niin ette suinkaan te, niin

kauniin ja korean kuninkaantyttären hoviherra, tahdo minua tällaisesta

pikkusyystä moittia. Menkää ilmottamaan armolliselle neidillenne, että

minä tästä teostani hyvitykseksi tahdon tehdä hänet vielä kauniimmaksi,

koreammaksi ja nuoremmaksi kuin hän on.

-- Elä nyt, -- mitenkä sinä sen tekisit! Annahan kun menen ja ilmotan

prinsessalle. Odota kotvanen!

Mies naurahti itsekseen. Hän oli huomannut joutuneensa oman morsiamensa

pihaan ja päätti tehdä pikkukolttosen morsiamelleen kostoksi hänen

äkillisestä lähdöstään ihmesaaresta. Näin muuttuneessa ja ränstyneessä

asussa ei morsian häntä tuntisi ja kaikki kävisi hyvin päinsä.

Halusihan toki kuninkaantytär tulla kauniimmaksi ja koreammaksi ja

nuoremmaksi. Juoksujalassa saapui hän seurueineen suihkulähteelle ja

käski miestä heti ryhtymään toimeen. Eikä hän tuntenut miestä, vaikka

tämä tunsi hänet heti.

Mies syötti hänelle niitä marjoja, jotka kasvattivat hänelle sarvet

päähän. Sen tekivät ne kuninkaantyttärellekin ja tämä ei suinkaan

kaunistanut häntä, vaan päinvastoin rumensivat.

Kuninkaantytär ja kaikki hovi joutui aivan kauhuisinsa tästä

onnettomuudesta ja kaikki vaipuivat synkkään suruun. Toruttiin kyllä

miestä, uhattiinpa oikeudenkäynnilläkin ja rangaistuksella, mutta mitäs

se auttoi: sarvet olivat kasvaneet prinsessan päähän eivätkä lähteneet

millään. Ja olihan mieskin surevinaan tapausta, selitti, ettei hänelle

ollut sellaista ennen sattunut.

Mutta kun surua oli kannettu muutama päivä, niin ilmestyi mies uudessa

asussa kuninkaanlinnaan ja ilmotti, että hän on keksinyt lääkkeen,

jolla nuo sarvet voidaan saada pois. Kaikki ihastuivat siitä ja

antoivat miehen koettaa konstejaan. Mies kun antoi prinsessan syödä

niitä toisia marjoja, niin sarvet heti putosivat. Siitäkös ilo

linnassa! Ja lisäsihän iloa sekin, kun mies ilmaisi itsensä ja nauraen

selitti, että hän oli tehnyt tämän vain turhanpäiväiseksi koetukseksi

ja ikäänkuin kostoksi saareen jäämisestään, mikä kyllä oli ollut

enemmän omaa syytä. Sula sopu vallitsi kohta kuninkaan linnassa.

Kaksi kaupankävijä-ueljestä.

Kauppamiehellä oli ennen muinoin kaksi poikaa, joille kuollessaan antoi

kummallekin laivan perinnöksi. Pojat lähtivät siitä yhdessä

purjehtimaan ulkomaille ja erotessaan toisistaan merellä tekivät sen

liiton keskenään, että kun he vuoden purjehtivat eri merillä, he

yhtyvät tässä samalla paikalla, missä nyt eroavat. Kului määräaika

tuosta ja veljet tavaralla täytettyine aluksineen tulivat yhteen

puhutulla paikalla. Mutta toinen, vanhempi veli, oli saanut laivansa

täyteen valhetta ja vääryyttä harjottaen, kun taas nuorempi veli oli

totuutta ja rehellisyyttä rakastaen sen kukkurapääksi saattanut. Tästä

syntyikin heillä puhe yhteen tultuaan, mutta arvaahan sen, että heille

tuli heti riita ja tora. Vanhempi veli puolusti vääryyttä, nuorempi

oikeutta.

Kun ei asiasta muuten sovittu, määräsivät he riitansa ratkaisijaksi

sen, joka heidän kotiin purjehtiessaan ensiksi heitä vastaan sattuu; ja

se, jonka väite voittaa, se saa toiselta laivan tavaroineen, toinen sen

häviää.

Purjehtivat he siis edelleen, no, tuli heitä vastaan venheellä mies,

mikä lie ollutkin miehiään. Vanhempi veli huusi kohta laivastaan sille:

-- Mies hoi, totuusko vai valhe voittaa maailmassa?

-- Etkö sitä ennestään tiedä, valhehan se maailmassa vallitsee! vastasi

mies veneestä ja souti edelleen.

-- Siinä kuulit, ähähti vanhempi veli ilkeässä voitonriemussaan

nuoremmalle ja kun oli vedon voittanut, otti armotta tältä laivan

tavaroineen. Vieläpä sydämettä puhkasi hänen silmänsä ja työnsi hänet

sitten pienessä veneessä aaltoja aavoja ajelehtimaan.

Näin surkeasti kävi nuoremmalle veljelle, joka ei ollut mitään pahaa

tehnyt. No, kun hän oli jonkun aikaa aavoja selkiä ajelehtinut, joutui

hän jollekin tuntemattomalle, kaukaiselle rannalle. Siinä nousee hän

maalle ja alkaa etsiä jotain kuivempaa olopaikkaa, jota voisi pitää

yösijanaankin. Löytääkin hän suuren kiven ja nousee sille istumaan.

Istuessaan siinä kuulee hän äkkiä lähestyvää suksen suhinaa metsästä.

Hän kuuntelee ja tarkkailee ja lausuu vihdoin:

-- Ken lienetkin suksen suhisuttaja, tule avukseni ja armokseni!

Suksen suhisuttaja tulee ja kysyy häneltä:

-- Mikäs sinä olet istujoita. Miten olet joutunut tänne ja oletko sinä

todella -- näenkö oikein -- silmätön?

Kivellä istuja kertoo kohtalonsa ja virkkaa, että olisipa se mies, joka

hänelle hänen näkönsä toisi takaisin.

Suksen suhisuttaja siihen vastaa:

-- Oletpa surkuteltava olento! Nouse näille suksille ja anna niiden

viedä minne vievät; kun tulet lähteelle, niin pese siinä silmäsi sen

lähteen vedellä.

Onneton kiittää avusta ja nousee suksille. Ne vievät lähteelle ja siinä

hän pesee silmänsä. Aivan samassa saa hän näkönsä takaisin. Nyt kun hän

nousee suksille, vievät ne takaisin sille kivelle, josta hän oli ne

saanut. Se avun antaja on siinä vielä ja otettuaan suksensa pois kysyy

nyt autettavaltaan:

-- No, oletkos nyt vielä muuta vajaa?

-- No, jos pääsisin omalle maalleni!

-- No, nouse vielä näille suksilleni, seiso niillä; jos ne vievät sinut

suuren hongan luokse, niin nouse sen latvaan ja vietä siellä yösi! Ja

jos olet oikein tarkkaavainen, niin ehkäpä siellä onnesi käsität,

ellet, niin en voi sinua enää auttaa. Sukset tulevat kyllä itsestään

takaisin luokseni.

Mies ei tiennyt, kuinka kiittäisi neuvojataan ja nousi suksille. Ne

lähtivät heti kulkemaan ja toivat hänet illan ruskossa suuren hongan

luokse. Siinä heitti hän sukset jaloistaan ja kipusi hongan latvaan.

Sukset lähtivät heti takaisin suhisemaan. Olla olettelee mies

siellä hongan latvassa, niin jopa yöllä tulee joukko omituisia

koirankuonolaisia siihen hongan juurille ja ne alkavat haastella siinä:

-- Tiedättekös mitä? kysyy yksi.

-- Tiedetään mitä tiedetään, sanoo toinen.

-- Tiedättekö mitä minä tiedän?

-- Ettepä te kumpainenkaan tiedä, mitä minä tiedän, sanoo eräs.

-- No, puhupas sinä, mitä tiedät!

-- Minä tiedän semmoiset asiat, että eräällä kuninkaalla on tytär, joka

on kymmenen vuotta sairastanut erästä omituista tautia, mutta tätä ei

saada mitenkään parannetuksi. Se kuitenkin paranisi, kun vain

päivännousun aikana vietäisiin hänet isänsä puutarhaan ja aamukasteella

voideltaisiin hänen kasvojansa sekä rintaansa.

-- Minä tiedän taas sen, sanoo toinen, että samalla kuninkaalla on

kaivo, josta viime aikoina ei ole saatu yhtään vettä, mutta siitä

saataisiin sitä aivan heti, kun vain hakattaisiin siinä linnan pihalla

kasvava suuri, kaunis koivu maahan ja sen juuret väännettäisiin pois,

-- heti paikalla kohoisi vettä kaivoon.

-- Tiedänpä minäkin jotakin, sanoo eräs. -- Samalla kuninkaalla on

linnansa lähellä puisto, jossa ennen oleili laumottain kauniita hirviä,

mutta nyt ei enää ole yhtään ainoata moneen vuoteen käynyt siinä. Ne

hirvet tulisivat takaisin puistoon, kun vain otettaisiin ne hirven

sarvet pois siitä puiston veräjältä, jossa niitä koristuksena pidetään.

Näin haastelevat ne oudot miehet, ja kun kukin on parhaansa

jaaritellut, luikkivat ne joukolla pois.

Mies kuulee nuo heidän juttunsa ja painaa ne syvälle sydämeensä. Jospa

niitä puheita tarkottikin se suksenantaja-mies. Ja kun aamu tulee, niin

laskee hän alas puusta ja lähtee astumaan, astumaan, minne lähteneekin,

astuupa vain. Kun on aikoja, päiviä astuskellut, niin tulee suuren

linnan pihaan, ja kun hän hetken sitä katselee, niin huomaa sen

kuninkaanlinnaksi. Jospa olisikin se onnen linna...

Joka tapauksessa hän menee siihen ja pyytää heti siitä jotain työtä.

-- No, tarvittaisiinhan tässä vedenkantajata, sanotaan linnassa, --

vaan se on vaikeanlainen toimitus, kun linnan seudussa ei ole mitään

kaivoa eikä lähdettä, vaan on vesi matkojen päässä.

-- No, kannan minä kauvempaakin. Hyvä, kunhan edes jotain työtä saan,

vastaa mies ja aavistaa kohta, että tämä on se outojen miesten puhuma

kuninkaanlinna.

Jonkun aikaa linnan palveluksessa oltuaan sattuu hänet tapaamaan linnan

puistossa kävelyllä oleva kuningas ja sanoo hänelle:

-- Ihme ja kumma, kun meidän nykyään täytyy niin pitkien matkojen

päästä hakea vettä eikä sekään ole oikein hyvää.

-- Niinpä näkyy täytyvän, vastaa vedentuoja. Mutta ettekö tiedä, mikä

on syynä, ettei vettä ole lähempänä?

-- En tiedä.

-- Mutta jospa linnanne pihalta koetteeksi hakkauttaisitte sen suuren

koivun, joka siinä kasvaa ja väännättäisitte sen juuret maasta, niin

ehkäpä silloin tulisi vettä kaivoonne.

-- Jokohan tulisi, vilkastuu kuningas. Jos tulisi, niin heti

hakkauttaisin sen maahan.

-- Hakkuuttakaahan nyt koetteeksi, niin sittenhän nähdään. Ei sitä

tiedä, mistä se vedettömyys johtuu.

-- Ei sitä tiedä!

Kuningas hakkautti heti sen koivun siitä pihalta pois ja väännätti sen

juuret maasta, ja kas, kun se oli hakkuutettu, heti kuninkaan lähikaivo

täyttyi kirkkaalla vedellä.

-- Sinäpä vasta mies, kiittää kuningas vedenkantajaa ja ylentää hänet

omaksi erikoiseksi vedenkantajakseen.

Sitten toisen kerran taas kuningas kävellessään puistossaan sanoo

vedenkantajalleen:

-- Ihme ja kumma! Tässä meidän huvipuistossamme eleli ennen hirviä kuin

mitäkin sotajoukkoa, mutta nyt ei ole niitä moneen vuoteen nähty

päätäkään; mikähän sen lienee aiheuttanut?

-- Koettakaapas otattaa tuosta puiston veräjältä nuo suuret hirven

sarvet pois, niin mitähän siitä seuraisi!

-- No, koetetaan.

Hän otatti heti ne hirvensarvet pois, ja kas, kun se oli tehty, oli

hirviä puisto täynnä.

Yhä iloisemmaksi tuli kuningas ja korotti vedenkantajansa lähimmäksi

neuvonantajakseen.

Erään kerran kuningas kävelyllään ollessaan on hyvin suruissaan.

-- Mitäpä, hyvä kuningas pahottelette? kysyy mukana oleva neuvonantaja.

-- On syytä paljonkin, vastaa kuningas, on syytä sellaista, että minun

ainoa tyttäreni on jo kymmenen vuotta ollut sairas eikä parane millään.

-- Niinkö, kuninkaiseni? Mutta jospa siihenkin koetettaisiin keinoja!

-- Koeta, koeta, veikkonen, jos voit! Puolen valtakuntaa antaisin, jos

voisit!

-- Antaahan olla!

Neuvonantaja vetää esiin nyt sen viimeisen keinonsa. Hän kuljetuttaa

sairaan kuninkaantyttären eräänä varhaisena kesäaamuna, päivän juuri

noustessa, linnan puutarhaan, kosteiselle nurmikolle. Siinä ottaa hän

käteensä pienen liinasen, kastelee sen heinikossa ja käy sillä hiljaa

hivelemään sairaan kasvoja ja rintoja. Kun hän on sitä jonkun aikaa

tehnyt, avaa sairas silmänsä, nostaa päänsä ja alkaa iloisesti puhella.

Ja hän on niinkuin ei olisi sairas ollutkaan. Hän on tullut aivan

terveeksi.

Silloin kuningas tarttuu auttajaansa ja lupaa hänelle kaikkea, mitä

voi. Puoli valtakuntaa ei riitä, enemmän pitää antaa. Kun hän tästä

enemmästä puhuu, tarttuu parannettu parantajansa käteen ja tarjoutuu

hänen morsiamekseen. Ja ilomielellä sekä parantaja että kuningas siihen

suostuvat. Ja siitä seuraa juhlat ja ilot, joita on harvoin pidetty.

Mutta se toinen veli, vanhempi, joka tällekin kuninkaalle tavaroita

toimitteli, joutui vääryydestä kiinni ja eli loput ikäänsä pelkillä

veljensä armoilla eikä hänen laivansa enää tavaroilla täyttynyt.

Kolme sanaa.

Oli eräs ukko ja akka, köyhiä eläjiä.

Kutoo akka kauniin loimen ja lähettää miehensä myömään sitä.

Mies menee markkinoille, kaupittelee sitä kunnes sanoo eräs hänelle:

-- Myönet sen hyvään sanaan, niin ostan sen.

No, aprikoi mies asiaa, katsoo rahan hyväksi, mutta hyvän sanan myös

hyväksi; punnitsee, harkitsee, -- jo myö loimensa hyvään sanaan.

Se sana on:

-- Aikana rauta kalliimpi, toisena kulta.

Kotona eukko kovasti toruu ukkoaan siitä, kun möi kalliin loimen

semmoiseen tyhjään sanaan, koko päivän toruu ja soimaa. Kutoo hän

kuitenkin toisen loimen ja lähettää taas ukon markkinoille.

Tämä kaupittelee, kaupittelee taas sitä, vihdoin myö senkin hyvään

sanaan.

Se sana on:

-- Omaa merta etemmä elä mene kalaan.

Taas eukko toruu miestään, soimaa kaksikin päivää moisesta tuhmasta

kaupasta, mutta kutoo kolmannen loimen ja lähettää miehensä myömään

sitä.

Tämä myö sen taas hyvään sanaan.

Se sana on:

-- Nosta käsi, vaan elä iske!

No, tämän kaupan kun mies tekee, niin ei hän uskallakaan enää kotiinsa

mennä, vaan menee merenrantaan ja palkkautuu siellä laivamieheksi.

No, merellä kun muita maita kohti ajetaan, niin nousee kova myrsky,

ylen julma ja äkäinen. Aivan jo yrittää laivan kaataa. Lausuu silloin

eräs laivaväestä: -- Yksi tässä täytyy mereen heittää, muuten ei myrsky

alene! No, heitetään se loimenmyyjä-mies mereen. No, mies kun mereen

joutuu, niin putoaa hän pohjaan ja siellä kauniisiin lasisiin linnoihin

joutuu.

Täällä linnanisäntä ja linnanemäntä kovassa riidassa ovat.

Riita on siitä, että isäntä väittää raudan kultaa kalliimmaksi, mutta

emäntä taas kullan rautaa kalliimmaksi.

-- Ratkaise sinä mieskulta meidän riitamme, ratkaise veikkonen, muuten

ei siitä tule loppua!

Näin rukoilevat he miestä.

No, mies muistaa sen ensimäisen hyvän sanan ja lausuu:

-- Aikana kulta kalliimpi, toisena rauta.

-- Sepä hyvä, se oli oikea sana, ilahtuvat molemmat riitelijät ja

palkitsevat miehen suurella kasalla kultaa ja nostavat vielä hänet

veden pinnalle.

Mies kun tänne tulee, niin tapaa hän tyhjän, toisesta päästä avonaisen

tynnörin köllehtimässä veden päällä. Hän heittää rikkaudet sen pohjaan

ja nousee tynnöriin sekä lähtee sitten tynnöriä nytkien koettamaan,

eikö pääsisi jonnekin rantaan.

No, tynnöri vähitellen edistyy ja vie häntä suurta kuninkaan linnaa

kohden. Hän nousee rantaan ja astuu linnaan.

Täällä linnassa on myöskin kova riita ja siellä kiistetään siitä, että

kun kuninkaanlinnan kaivoista ovat vedet loppuneet, niin onko parempi

hakea vettä toisen valtakunnan kaivoista, vai omista vesistä.

Mies tulee kuin kutsuttu riidan ratkaisijaksi, ja kun hän muistaa sen

toisen loimenostajan sanat, lausuu hän niille riitelijöille:

-- Omaa merta etemmä elä mene kalaan!

Se on oikea ratkaisu ja ihastuneina siitä antavat riitelijät hänelle

suuret määrät kultaa ja hopeata palkaksi.

Siitä mies lähtee jo kotiinsa päin astuskelemaan, kun on kerran niin

rikkaaksi tullut. Mutta kun hän on jo monia vuosia ollut kotoa poissa,

niin on hänen pieni poikansa kasvanut suureksi mieheksi. Nyt mies

kotiin tullessaan tapaa pojan nukkumassa samassa huoneessa kuin

emäntänsä. Hän raivostuu, ottaa kirveen ja aikoo tappaa miespuolisen

makaajan.

Silloin hän muistaa sen kolmannen loimenostajan sanan, että "nosta

käsi, elä iske", ja hänen kätensä vaipuu alas.

Se olikin suuri onni, sillä samassa kun äiti ja poika heräävät,

selittävät he asian oikean laidan. Ja mies siunaa niitä kolmea hyvää

sanaa enemmän kuin saamiaan kultia ja hopeita.

Haastelevat eläimet.

Kerran mies on metsämatkoilla, oravia, lintuja ampuelee, kettuja ja

jäniksiä pyydystelee. Hän viivästyy liiaksi retkellään, iltaan pimeään

asti; hänen täytyy jäädä metsille yöksi. No, hän pyssynsä ja laukkunsa

kuusen juurelle heittää ja asettuu siihen yöksi.

Koirat, joita hänellä on mukana pari, kolme, asettuvat tuonnemmaksi

toisten puiden juurille.

Mies on käynyt jo makuullekin, mutta keskiyöllä hän herää ja silloin

kuulee hän koirien haastelevan siellä syrjemmällä:

-- On se tuokin meidän isäntämme; tällaisella koiranviralla itseään

elättää, saloja juoksentelee, soita samoilee! Ja elämä toisenlainen

olisi hänellä aivan käsissä, elämä monta vertaa mukavampi. Tutkisi vain

tarkemmin sen pihassaan kasvavan vanhan kuusen juuria ja käväisisi

joskus siinä naapurissaan. Mutta se miespoloinen ei älyä onneaan.

No, mies kun tämän kuulee, niin ei häntä enää nukuta siinä kuusen

juurilla, vaan valveilla jo pysyy. Hän rupeaa miettimään noita koirain

sanoja. Mitä ne tarkottavat? Eikä hän enää siinä loikoilekaan, vaan

nousee ylös, nostaa pyssyn olalleen ja lähtee kotiinsa.

Siellä hän yhä edelleen ajattelee noita eläinten haasteluja ja vihdoin

menee sen pihassaan kasvavan vanhan kuusen luo, käy tarkkaelemaan sitä

ja sen juuria. Eikös hänen silmäänsä pistä jotakin outoa sen lahojen

juurien lomista, ja samalla tulee hän melkein tahdottaan sysäisseeksi

sitä puuta. Silloin se, laho, kaatuu, ja katsoppas vaan -- sieltä

juurien alta ilmestyy vanha raudoitettu arkku, aivan kuin vanhat

aarrehauta-arkut ovat. Aarrehauta-arkku se onkin ja täynnä kultaa.

-- Ilmankos ne eläimet haastelivat, virkahtelee mies iloissaan ja vie

arkun aittaansa.

Samana päivänä lähtee hän vielä pistäytymään siinä lähimmässä

naapurissakin, katsomaan, mitä siellä olisi erinomaista.

Siellä on soma tyttönen, joka on kuin luotu hänelle emännäksi.

Sen ottaa hän emännäkseen, ja niin ovat koirain puheet toteutuneet ja

hän elelee kuin uutta elämää.

* * * * *

Mutta onpa eräs puuttuva kohta hänen elämässään. Eukko on alussa hyvä,

mutta pian jo muuttuu pahaksi -- komentelevaksi. Hän joutuu oikean

eukkovallan alle. Se hänen elämäänsä häiritsee ja onneaan synkistää.

Jopa hänen elämänsä käy niinkin tukalaksi, että hän mietiskelee ottaa

itsensä hengiltä.

Sitä miettiessään hän eräänä sunnuntaina lavitsalla silmät ummessa ja

hievahtamatta loikoessaan kuulee yhtäkkiä kukon, joka on kanoineen

lattialla herneitä nokkimassa, ylenkatseellisesti ja mahtavasti

kököttävän perheelleen:

-- Kot, kot, kot, siinä on mies, hänellä on vain yksi akka eikä jaksa

sitäkään pitää kurissa ja minulla on viisikymmentä akkaa ja kaikki ne

hallitsen!

Senpä kun mies kuulee, niin se käy pahasti hänen luonnolleen. Vai niin,

vai sellaista se haastelee! Eläpäs!

Tuokiossa kavahtaa hän pystyyn, astuu päättäväisesti eukkonsa luo ja

sanoo tälle jyrkästi:

-- Lämmitäpäs nyt kyly!

-- Kyly! Mitä sinä sillä teet? Mikä kylyn aika nyt on?

-- Lämmitä nyt vain kyly, sanon sinulle!

-- Ka, ka, tuota, mitä sinä tarkotat? hämmästelee eukko.

-- Lämmitä vain kyly, elä kysele!

Kun ukko noin jyrkäksi käy, niin eihän eukon auta muu kuin lähteä kylyä

lämmittämään. Mikä lie sille nyt tullut, ei ole toiste ollut, arvelee

hän ja menee ja panee kylyn lämpiämään. Ja kun ukko toistekin samalla

päättävällä kivakalla äänellä käskee, niin eihän sitä silloinkaan auta

muu kuin täyttää sen käskyt ja toivomukset. Ja niinpä jo muuttuu

järjestys talossa. Eipä eukko enää komentelekaan ja ärhentele, vaan

suostuu sopuisasti ukkonsa kera neuvottelemaan. Ja ukko taas, kun eukko

näin sopuisaksi muuttuu, niin hänkin jo taas antaa myöten, ja niin koko

elämä korjautuu talossa. Ja niinpä vähitellen taas onni vallitsee

talossa.

Suulas akka.

Olipa ennen akka, joka oli ylen suulas ja kerkeä kertomaan kylälle

kaiken sen, mitä kotona tapahtui. No, ukko tästä pahoin tuskailee,

huomaa tuon kielevyyden olevan monessa seikassa pahaksi haitaksi talon

elämälle.

Kerran ukko sattuu löytämään metsästä aarteen, ja arvaahan sen, mikä

ilo hänen mielessään syntyy. Mutta samassa muistaa hän akkansa

kielevyyden ja riemu vähenee aikatavalla, sillä akkahan kertoisi asian

kylällä ja kukatiesi, mitkä rettelöt siitä syntyisivät -- kenties koko

aarre menisi!

Ukko aprikoi asiaa, jopa keksii hyvän juonen. Hän rientää ansatielleen,

ottaa sieltä eräästä ansasta teiren ja vie sen järvessä olevaan

verkkoonsa, ja verkosta ottaa hän taas kalan ja vie sen ansaan. Sitten

menee hän kotiinsa ja lausahtaa iloisena:

-- Kuulehan, eukkoseni, minä löysin aarteen.

-- Sinäkö aarteen, mistä, mistä, sano, sano, elä peitä, mistä sinä

aarteen, vai aarteen, no johan sinä, mitä sinä oikein, mistä sinä sen

aarteen...!

-- No, no, elähän hätäile, -- lähdetäänhän hakemaan!

-- Niin, niin, sitähän minäkin, lähdetään hakemaan, haetaan, haettava

se on!

Ja he lähtevät aarretta hakemaan.

Aarre kun saadaan erään puun juurilta, niin ukko sanoo siitä eukolleen,

että mennäänpä samalla katsomaan ansojakin ja verkkoja.

-- Mennään vain, mennään, mitäs muuta!

Mennään niitä katsomaan ja ansasta löydetään kala, verkosta teiri.

Eukko hämmästyy tuosta, mutta eihän siinä auta: mikä sattunut, se

sattunut.

Ja he lähtevät kotiinsa kulkemaan.

Kotimatkalla tietysti eukko toitottaa koko kylälle, että he ovat

löytäneet aarteen.

Mutta kotiin tultua ukko tekee vielä erään konstin. Hän sanoo eukolle,

että nyt se tulee se maailmanloppu, ja jos tahtoo pelastua siitä, on

mentävä suuren tynnörin alle. Akka menee tynnörin alle, ja ukko kaivaa

näverillä reikiä tynnörin pohjaan ja rupeaa sen päällä polttamaan

tervaa, jota rei'istä tippuu akan päälle. No nyt on se pahimman

hävityksen aika, lausuu hän akalle, mutta pian tuo näyttää menevän ohi!

Pian se meneekin ohi, ja akka nousee tynnörin alta.

No, siitä aarteen löydöstä syntyvät tietysti suuret rettelöt ja ukko ja

akka vedetään oikeuteen sen löytämisestä ja salaamisesta.

Kyläläiset ovat kannelleet oikeudelle ja parhaana todistuksena

esitetään akan puheet. Kun kyläläiset ovat kylliksi puhuneet

oikeudessa, niin lausuu ukko tuomarille:

-- Kuulustelkaahan, korkea oikeus, minun eukkoanikin; hänen

puheistaanhan se on koko tämä juttu syntynyt.

-- Niin, se on oikeus ja kohtuus, lausuu tuomari ja käy kuulustelemaan

eukkoa.

-- No, mistä se tämä aarre sitten oikein löydettiin? alottaa hän.

-- Sekö, mistä, tuostako? Ettekö sitä tiedä? Sieltä, sieltä, mistä se

löytyi, puun juurilta, kannon alta, aivan oikeasta paikasta, sieltä,

sieltä, puun juurilta, kannon alta...

-- No, hyvä -- milloin se löydettiin?

-- Milloinkako! Kaikkia kysyttekin! Silloin, kun me saimme kalan

ansasta ja teiren verkosta ja silloin kun oli se suuri maailmanloppu...

-- Astukaa ulos, lausuu tuomari ja antaa hetken perästä päätöksen,

jossa eukko julistetaan hulluksi, kanne aiheettomana kumotaan ja

kantelijoille sakkoa määrätään.

Niin sai ukko pitää rauhassa aarteen, kenenkään häntä siitä enää

häiritsemättä.

Vastahakoinen akka.

Olipa ennen semmoinenkin ukko, jolla oli akka, joka teki kaikki

toisinpäin kuin ukko tahtoi. Jos ukko toivoi sitä, niin akka teki tätä,

ja jos ukko tahtoi tätä, niin akka teki sitä.

Niinpä kun kerran olivat joulunpyhät tulossa ja ukko arveli, ettei

tällä kertaa pidetä minkäänlaisia juhlia joulun kunniaksi, niin akka

sanoi laittavansa siksi kertaa mitä suurimmat juhlat.

-- No, ei ainakaan vehnäsiä paisteta!

-- Paistetaanpa kuin paistetaankin!

-- No, ei ainakaan olutta panna!

-- Pannaanpa kuin pannaankin!

-- No, ei ainakaan vieraita kutsuta!

-- Kutsutaanpa kuin kutsutaankin! Pirtin täysi kutsutaan.

Ja laittoihan se eukko juhlat mitä suurimmat ja vieraita pirtin täyden

kutsui.

No, käypi eukko jo vastuksiksi ukolle, kovin suureksi kiusaksi käy.

Mutta minkäpä sille voit, mikä sallittu, se sallittu.

Lähdetään siitä kerran heinäniitylle.

Nurmelle mentäessä täytyy mennä yli joen ja joki, vaikka on kaita, on

virtava ja vuolas. Ylimenopaikkaa ei ole muuta kuin pahainen poikkipuu

erään virtavimman paikan kohdalla. Ukko pelkää, että tässä mahtaa käydä

huonosti, se kun hänen eukkonsa on sellainen itsepäinen ja vastaan

pistävä. Vielä jutkahtaa jokeen, ja mikä vahinko tulisi!

No, tullaan sille poikkipuulle. Ukko pääsee hyvin yli, mutta eukon

suhteen kun hän pahaa pelkää, niin sanoo tälle toiselta rannalta, että

elä hypähtele sillä poikkipuulla, koeta tulla varovasti, sillä se on

huono puu, elä hypähtele!

-- Hypähtelenpä uhallakin, vastaa eukko uhittelevana ja käy aivan puun

keskikohdilla keikkumaan ylös ja alas. No, eihän se puu kestä, se

katketa paukahtaa ja eukko jokeen pudota jutkahtaa.

Se piti, lausahtaa ukko ja kun se oma eukko on, niin jo hätäänkin

joutuu ja lähtee kiireesti joen vartta alaspäin juoksemaan. Mutta

samassa muistaa hän eukkonsa suuren vastahakoisuuden ja kääntää

askeleensa ylöspäin. Heinäväki sattuu sen huomaamaan ja kysyy häneltä:

-- No, minne sinä juokset, mitä etsit?

-- E -- eukkoani veikkoset, se kun sattui tuosta poikkipuulta jokeen

polskahtamaan.

-- Mutta vastavirrastahan sinä, veikkonen, sitä etsit; myötävirtaanhan

tuo toki lienee mennyt.

-- Eikö mitä; se kun oli eläessään niin vastahakoinen, niin

vastavirtaan se varmaan kuoltuaankin lienee lähtenyt pyrkimään.

Sen pituinen se.

Ukko akan töissä, akka ukon töissä.

Olipa ennen ukkokin ylen omalaatuinen, ja hän rupesi kovasti

kapinoimaan sitä vastaan, että hänen pitää aina tehdä ulkotöitä, kun

sitä vastoin eukko saa aina olla lämpimässä tuvassa ja keveissä

sisätöissä.

-- No, vaihdetaan virkoja, vaihdetaan virkoja, ukkoseni, sanoo akka, --

sinä jäät tekemään sisätöitä ja minä lähden ulkotöihin. Sinullahan

lienee nyt puunvetoa -- minä valjastan hevosen ja lähden metsään --,

sinä kirnua täällä tuvassa maidot, hoida lapsi, katso porsas, jauha

jauhot, keitä puurot, syötä lehmä.

-- No, tehdään niin, ilahtui ukko.

Ja akka lähti puunvetoon, ukko jäi sisätöihin.

Hän rupesi kirnuamaan voita, kirnusi, kirnusi, mutta lapsi rupesi

pyytämään juotavaa. -- Ahaa, täytyy lähteä hakemaan kaljaa! Hän lähti

hakemaan kaljaa aitasta, jätti kirnun tuvan lattialle. Aitassa

kaljatynnörin tapin auvaistuaan muisti hän, että se sika voi kaataa

kirnun tuvassa ja kiiruhti sinne. Siellä porsas, hänen tulostaan

säikähtäen tölmäsi kirnua vasten ja kaatoi kirnukset lattialle; aitassa

taas kaljatynnöri, joka oli jäänyt auki, vuoti tyhjäksi.

-- No, hyvin tämä alkaa, arveli ukko ja kynsäsi päätään. Pani kuitenkin

uudet maidot kirnuun ja rupesi uudella onnella valmistamaan voita.

Silloinpa muisti hän, että ne jauhotkin olisi jauhettavat. No, hän pani

jyviä kiveen ja alkoi jauhaa jylkytellä. Mutta kun ne voitkin oli

valmistettava, arveli hän, että panenpa kirnun selkään, niin siellä

heiluenhan ne samalla maidot voiksi valmistuvat. No, hyvinhän se aluksi

kävi, mies kirnusi ja jauhoi yhtaikaa.

Mutta sitten piti panna puuro tulelle ja sitä varten oli käytävä

kaivosta vettä noutamassa. Kirnu unohtui hänelle selkään, ja kun hän

kumartui ottamaan kaivosta vettä, syöksähtivät kirnukset kaivoon.

-- No, hyvinpä tämä jatkuukin, siunaili ukko ja kaatoi kolmannet

kirnukset kirnuun sekä rupesi niitä voiksi valmistamaan. Mutta silloin

muisti hän puuronkeittoaikomuksensa. Hän pani vedet ja jauhot kattilaan

ja rupesi keittämään puuroa. Se keskeytyi, kun hän muisti, että

lehmähän se oli vielä ruokittava. Hän jätti kattilan siihen ja riensi

lehmän luo.

Missäpä tuota syöttäisin, tuumiskeli hän. Mökin katolla, koska se oli

matala ja tasainen turvekatto, rehevää ruohoa kasvava. Hän vuovasi

lehmänsä sinne syömään. Mutta se voi pudota sieltä, arveli mies ja

siltä varalta haki hän liiteristä nuoraa ja sitoi sen toisen pään

lehmän jalkaan. Toisen pään hän taas pujotti uuninpiipun kautta mökkiin

ja sitoi sen omaan jalkaansa. Nyt oli kaikki hyvin ja hän rupesi

jatkamaan puuronsa keittämistä. Mutta silloin se lehmä sieltä katolta

putosi maahan. Nuora kiristyi ja ukko vetäytyi nurinniskoin

uuninpiippuun.

Kylläpä hämmästyi eukko, kun saapui metsältä mökille. Lehmä riippui

nuorassa katonräystään ja maaperän välillä. Ukko oli suinpäin

uuninpiipussa. Siinä oli tarpeen nopeat toimet. Kiireisesti hän

leikkasi nuoran lehmän yläpuolelta. Lehmä putosi maahan ja oli

pelastettu. Mutta mitenkä kävi ukon uuninpiipussa? Se putosi

päälaelleen siihen suureen puurokattilaan, jossa oli koko päivän puuroa

keittää jytkytellyt.

Olipa eukolla työtä ukkoa pelastaessa, ja kun se oli tehty, vannoi

ukko, ettei hän ikinä vaihda virkoja eukkonsa kera.