Mikä hiljaisuus ja suuri rauha
minut hyvin hengin ympäröi.
Ilma ulkona on lempeen lauha,
äsken sydän levotonna löi,
onko myrskyn raivo vihdoinkin jo laannut
onko sieluni nyt taiston jälkeen rauhan saanut?
Katson sinitummaan etäisyyteen
yli harmaan metsän, taivaan taa,
sulan suloisesti iäisyyteen,
aatos kirkkahana kohoaa
yli kimmeltäväin puiden tähtitarhaan,
siellä siniavaruudessa ma hiljaa harhaan.
Mikä sanomaton ilo täyttää
rikkiraastetun ja sairaan rinnan,
vaikka minusta nyt siltä näyttää,
että maksoin tästä kalliin hinnan,
hengen heikkouden, sokeen vietin voitin,
sielussani soi kuin kirkastunut, uusi soitin.
Kuu kuin sovitus luo siltaa
yli kaiken katoovan ja maan,
ja ma siunaan tätä suurta iltaa,
jot' en nähnyt ennen milloinkaan,
ja ma tunnen: tuhannet nyt kanssain elää
saman soinnun, joka avaruuden alta helää.
Eessä kuun on niinkuin harso-uudin,
kuu käy esiin, näyttää ihmemaat,
ilman aalloilla ma tuudin,
näin kai tuutii lasna kuninkaat,
onnen suuret lapset jossain maassa sadun,
luona korkeen palmukaupungin ja pylväskadun.
— — Kuka avaa hiljaa onneen oven,
minkä ajan, paikan lapsi oon?
Kirkkaat kasvot nään ja aran poven,
näyin haltijatar leijaa kammioon,
tarttuu käteeni, oi, minne nyt ma kuljen,
sanatonna, Rauha, sinut vihdoin syliin suljen!