Elämän äänet meiltä iäks haihtui
ja riisti sanojen ja soiton soinnut,
kuin öinen mykkyys meitä ympäröipi,
maan riemuja ei korva kuulla voinut.
Me emme kuule linnun viserrystä,
mi kaikuu kesäilloin lehdon puulla,
me saimme laulun äänen niinkuin muutkin,
mut emme lahjaa omaa ääntä kuulla.
Me emme kuule armaan askeleita,
ei armaan kuiske vastaa kuiskeeseemme,
meit' eivät petä kielen kavaluudet,
mi myrkyn syövyttäisi sydämeemme.
Me emme kuule myrskyn hirmu-ääntä,
ei hätähuudon, kuolon kamppausta,
ei ihmisitkun syvää nyyhkytystä,
ei luomakunnan kurjaa valitusta.
Mut syvimmällä meidän rinnoissamme
soi kauniit äänet, joit' ei kuule kukaan,
me salasävelistä rauhan saamme,
ja mieli tuutii tahtiin niiden mukaan.
Me kuuntelemme omaa maailmaamme,
mi on kuin kaiku jostain korkeasta,
mi leijaa alas sieluun auringosta,
kuin jostain kanteleesta kirkkahasta.
Me kohoamme kaiken kurjuudesta
pois toivon taivoon maasta epäluulon,
muut kuuroina käy sille maailmalle,
mut me, me saamme uuden kirkkaan kuulon.
Me kuulemme ne suuret syntysanat,
mi syttyi ennen ilon Eedenissä,
ne sovun iki-ilon suuret soinnut,
mi sykki luomisajan ihmisissä.
Niin sadoin soinnuin syntyy sävelluoma,
mi kaikki rumat sora-äänet voittaa,
se ihanuudellaan yön hetket hurmaa,
ja itse Luoja sitä meille soittaa.