Näin unta, että suuri pimeys
mun koko katsantoni yöhön peitti,
pois sammui päivän viime välkähdys,
niin kummaan paikkaan minut uni heitti.
Ja juuri äsken aatos karkeloi
maass' iki-ihanassa, auringossa,
nyt tyyni tyhjyys ympärilläin soi,
ma istuin yksin yöllä katsomossa.
Kuin jälkeen elon juhlanäytännön
pois valo liiti lailla valkeen perhon,
kuin kautta oudon näköhäiriön
näin himmeästi mustan vaateverhon.
Ma tyhjät, tummat tuolirivit näin
ja niissä ne, mi sortui elävinä,
siell' istui vainaat, joukko ystäväin,
mut yksin elävänä istuin minä.
Ja elon kuvat kiersi kulkuaan,
en muistanut ma enään paikkaa, aikaa,
ma kuulin soiton niinkuin alta maan,
ja näyttämöllä oli ihmeen taikaa.
Soi kello kolme kertaa kumahtain,
mut esirippu ei vain nousta voinut,
kuin näkymätön soittokunta vain
yön sävelmyrskyjä nyt oisi soinut.
Ja kiihko, kammo kasvoi veressäin,
ma tuskantäysi olin, niinkuin jäästä,
ma haamut yhä hiljaisina näin,
ei, minun täytyy, täytyy täältä päästä!
Ma nousin, näyttämölle haparoin,
kuin tahmeus nyt kahlehti mun kieltäin,
en nähnyt mitään, minne katseen loin,
ma esiripun tempasin nyt tieltäin.
Mut vasten rautaesirippua
ma alas kompastuin kuin kalman ukseen
ja yhä syvemmälle syöksyin ma
— ja heräsin niin omaan kiljahdukseen.
Taas pimeätä silmä oudoksui,
mut vielä kaukaa soi kuin soittokunta
Niin uni, todellisuus sekaantui,
ah, oisko elämä vain öistä unta!