Pois yli aineen,
pois, ylös aurinkohon!
Kuin meren laineen
määrätön matkamme on!
Kauas kuin kantaa
kaipaus polttava vaan:
ilmojen rantaan,
ilmojen rantain taa
viirimme häilyin
retkeä riennättää;
päivässä päilyin
panssarit kimmeltää.
Silmissä rusko
taivasten aukenevain,
sankari-usko
rinnassa voitokkain, —
tietä mi näyttää —
kuljemme päivähän päin;
taivahat täyttää
virtemme helkähtäin.
Riemua raikuin
kiirivät sävelet sen,
kiitosta kaikuin
elämän voitollisen,
elon, joka surmaa,
elon, joka synnyttää,
huumaa ja hurmaa,
turtaa ja jäädyttää,
riemuja kantaa,
sortaa ja murtaa ja syö,
autuuden antaa,
tuskalla rammaksi lyö,
elon, joka nostaa
taivasten taivaihin,
kaataa ja kostaa,
syöksevi syvyyksihin.
Kiitosta soikoon
laulumme lahjasta sen,
riemuita voikoon
eestä sen antimien:
kiitetty päivä,
kiitetty murhe ja yö,
surujen häivä,
riemu ja tuska, mi lyö,
kaikki mi kukkaan
nous elon aurinkohon,
kaikki mi hukkaan
elossa kukkinut on.
* * *
Pois yli aineen,
pois, ylös aurinkohon!
Kuis meren laineen
määrätön matkamme on!
Kauas kuin kantaa
kaipaus polttava vaan:
ilmojen rantaan,
ilmojen rantain taa
viirimme häilyin
retkeä riennättää;
päivässä päilyin
panssarit kimmeltää.