Me saimme suuren Hämeenmaan,
me saimme Suomen rintamaan,
haat helkkyvät, veet välkkyvät,
maat, metsät lauhat lempeät
me saimme kauniin maan.
Tyranni sit' ei sortanut,
ei orjan jalka polkenut,
se kaksi valtaa tunnustaa:
vain Jumalan ja ruhtinaan —
me saimme vapaan maan.
Isämme sen on viljelleet,
sen eestä kerran kaatuneet
ken jousellaan, ken aurallaan,
me käymme heidän hautojaan —
me saimme pyhän maan.
Sen sydän niinkuin meidän soi,
niinkuin vain yksi veri voi,
humina Hämeen hongikon
kuin henki hengestämme on —
se maa, se meidän on!
Se maa, se meitä odottaa,
ken kuulis ei sen kutsuntaa
ja rientäis riemuin kaatumaan
ken jousellaan, ken aurallaan,
kun vaatii pyhä maa!
Se maa, se meitä odottaa,
sen kasvoin eessä vannokaa:
jos oli sodan, rauhan työ,
sen eestä viime veri lyö!
Sen eestä tarmo, työ!
Tää ota vala, Hämeenmaa!
Siis ylös, taisto alkakaa
sen eestä isäin hautojen,
Sen eestä vanhan vapauden
ja tulevaisuuden!
1913.
PAAVO CAJANDERIN HAUDALLA.
(19.4.1913.)
On murhe yli Hämeenmaan
kun menit meiltä pois,
on niinkuin Hämeen runotar
sun kanssas kuollut ois.
Mut ei! Viel' elää laulu sun
ja sydämissä soi
ja sytyttää ja salamoi —
se eihän kuolla voi.
Sun jälkeen pitkän päivätyös
levätä helppo on
kun ennen yötä valmihiks
sai työsi Pantheon.
Sen veistänyt oot marmoriin —
se seisoo aikain taa.
Muu Suomi sun jos unhottais,
ei koskaan Hämeenmaa.
SÄVELTEN VIRSI.
(Jean Sibeliuksen II sinfoniaa kuunnellessa.)