Ole luonani silloin, rakkain,
kun viime hetkeni lyö,
kun elämä kerran jättää
ja joutuu pitkä yö.
Minä tahdon katsoa silmiis
ja kaikki unhottaa
mitä kahden kärsiä saimme,
mitä kaikki kärsiä saa.
Minä tahdon katsoa silmiis
ja muistaa ainoastaan:
oli kerran kaksi lasta,
jotka rakasti toisiaan,
jotka vielä rakkaudessaan
oli hyvät ja onnelliset,
kun ei sanottu sanoin vielä,
mitä sanoi katsehet.
Epäsointua, vuosien tuskaa
kuin ei olis ollutkaan —
olis ollut vain kaksi lasta,
jotka rakasti toisiaan.
VALKEA ARMEIJA.
(Jouluyönä 1916.)
Jo jyly tykkein vaikeni
ja laulu shrapnellein,
ja loimot raukes kaukana
palavain kaupunkein,
jo viihtyi voihke kuolevain,
jo tummuu, tyventyy,
ylitse kenttäin kylmänä
yötaivas tähdittyy.
Kuin vereenkastettuna kuu
käy yli raunioin
ja sortuneitten muurien,
hylättyin kaivantoin;
kaikk' kattaa hiljaa hiutaleet
kuin käärinliina yön,
kuin armahtava unhoitus
ylitse kuolontyön.
Mies nuori kesken kuolleitten
viel' oottaa kuolemaa,
on rinta rikki ammuttu,
se vielä liikahtaa,
tulena polttaa pakkanen,
yön kylmiin tähtihin
hän taukoomatta tuijottaa
kuin kuolleen katsehin.
Hänestä on kuin vieläkin
kuin äsken taisto sois,
kuin vielä laulais shrapnellit
ja tykit salamois,
ja on kuin kentät kuoleman
ne vitkaan liikahtais,
tuhannet valjut vainajat
elämän taasen sais.
Ne nousevat, ne kulkevat
pois silmänkantamiin,
kuu välkähtääpi painettein
ja miekkain tutkaimiin.
On saatto niiden määrätön,
ei loppua sen näy,
ammoisten sotain vainajat
riveissä niiden käy.
Näin kuollehitten kuoro soi
ylitse öisen maan:
»Jo tulla meidän vuoro voi,
elävät vaviskaan!
Lyö kalvat kaikki kuolleitten
edestä elämän,
edestä ennen ollehen
ja syntymättömän.
Niin kauan kuin ei koittanut
oo kansain vapaus,
niin kauan kuin ei voittanut
oo ihmisoikeus —
niin kauan emme rauhaa tee,
on täyttymättä työ,
niin kauan kuolleet taistelee,
maan alta miekat lyö.»
Mies nuori katsoo kauhistuin,
mut saatto kulkuaan
yhäti jatkaa täyttäen
jo taivahan ja maan,
hän nousee, huutaa, nyrkkihin
kätensä: puristuu,
hän kaatuu keskeen kuolleitten
ja lumiin uppouu.
PUNAINEN TÄHTI.
(Leconte de Lisle.)
Taivaan avaruuksissa on
kerran suuri punainen tähti
nimeltä Sahil.
(Rabbi Aben-Ezra.)
Yli kuolleen maan meren aallokko väsynyt
lyö äänettömyyden ja yön läpi aution,
miss' elämän viime väristys kulkenut on,
ja punainen Sahil, mi öistä on ylennyt,
se verta vuotaen katsovi aaltohon.
Läpi autiuden, läpi ilmojen alastomain
vilun-värjyin ja yksin aurinko kylmennyt,
elon kuoltua kaiken hiipunut, hiiltynyt
meren synkentäin ja pilvet tummentain
avaruuteen katsoo, yössä mi nukkuu nyt.
Nero, tuska ja viha ja valhe, rakkaus,
kateus, epätoivo ja autuus ja Taivas, Maa —
kaikk', kaikk' oli hetken harhaa katoavaa.
Yli Ihmisen, Elämän tarun on unhoitus,
yli sen verenvälkkyvä tähti loimottaa.