Niin viisas ja hyvä on hymy,
jota huules hymyää,
syvä silmäs kauas katsoo,
sinä näät, mitä muut ei nää,
miten on sun otsasi kaunis
ja kätes sielukkaat, —
sinä itse et pyydä mitään,
sinä annat vain ja ja'at.
Sinä olet niin yksin, — kaikki
sinut onnessa unhottaa,
surun tullen kädet arat
taas oveas kolkuttaa,
pääs harmaa vastaan nyökkää
kuin kaikki ymmärtäin,
kuin lausuin:
tiesinhän sun
nyt tulevan, ystäväin.
Monen surun olet lohduttanut,
monen pyyhkinyt kyynelen,
sinä olet niin viisas ja hyvä,
sinä olet niin onnellinen.
Mut ah, surun kyyneleillä
oma onneskin ostettu on,
sinä olit niin lohduton kerta,
sinä olit niin onneton.
Olit nuori
ja nuorta unta
kuin me sinä uneksit,
sinä myös osas onnesta tahdoit,
sinä myöskin rakastit.
Kuka katsoo raajarikkoon!
Ken tajus tuskas sun
ja taiston sydämessä
sun ruumiis ruhjotun!
Tuli talvi kukkien yli
ja suru sydämees.
Tuli häät ja hyljättynä
sa kuulit huoneesees
miten viulut lauloi ja itki
sen sulle rakkahan
kun tanssihin onnellisna
vei valkea morsian.
Sinä yönä talven lunta
tuli suortuvilles sun,
sinä yönä sun kyyneleesi
sa itkit loppuhun,
sinä yönä sait viisaan hymyn,
jota huules hymyää,
opit elämän vaikean taidon,
opit vaiti kärsimään.