Ma tahdoin suurta ja syvää,
ylös pilviin ylettyvää
unen linnaa rakensin, —
mut tein vain sirpaletyötä,
mi hukkuu ennen yötä
ja hajoo tuulihin.
Vailla rakkautein oli rantaa,
oli tahtoni antaa, antaa
mun rikkaudestain, —
vain iskuja, syytöksiä,
iät kaiket kirveleviä,
ma jaoin ja itse sain.
Sävel heljin sielussa sousi,
runot kultaiset kupli ja nousi
mun syvällä syömessäin, —
epäsoinnuin on kantele soinut,
en koskaan laulaa voinut
sitä kauneinta säveltäin.
Ma kurkotin tähteä maineen,
yli loistais mi kuoleman laineen
taa aikojen kaukaisten —
nyt halajan unhoitusta,
yli hautani kirjoitusta:
tässä lepää ihminen.