Kuoleman suureen, autioon maahan
nuorena mennyt oot, —
nuorena mennyttä haavat haudalla
iäti murehtikoot.
Sammui rusko sun aamujes taivaan
sammui hymyissään, —
päivää, mi noussut ei koskaan, kaste
iäti itkekään.
Saavu et jälleen, kuinka jos kutsun,
kuinka jos vuottanut oon.
Kirkkaudesta niin kirkkauteen sun
henkes vaeltakoon!
Kerran, ah kerran on kaartuva päivä
multaan kirkkomaan.
Suuressa rauhassa mullan alla
kerran kohdataan.