Sano, vanha ja viisas ja harmaa puu,
min varjossa vuossadat uneksuu,
mi nähnyt oot elämän ennen
miespolvien monien mennen,
min ohitse kuolohon kulkenut
ja sun iäistä virttäs kuunnellut
on kerran taaton taatto,
sukupolvien pitkä saatto, —
ne oliko outoja päällä maan,
ne näkikö unta valveillaan,
taa kaihoten taivaanrantain
ja kaipuuta kummaa kantain?
Ne suriko salaa, harmaaks pään,
ne itkikö yksinäisyyttään
ja kärsivät hiljaisesti? —
Sano, kuinka ne loppuun kesti?