I.

"Pääsinpä taas kuitiksi rahoistani. Eivät helise enää hopeat

kukkarossa; eikähän noita tosin paljon siellä ollutkaan, vaan olisi

niillä kuitenkin aina jotain vähän saanut, kun olisi saanut omiin

tarpeisiin käyttää."

Näin puhui Murhelan nuorenlainen isäntä, Jaakko nimeltä, kylältä kotia

palattuaan, ripustettuaan turkkinsa naulaan ja pirtin penkille

istuttuaan.

Hänen nuori vaimonsa Eeva kolmen lapsensa kanssa tuli hänen lähelleen

ja lapset kiipeilivät isänsä polvelle.

"Eikö sinulle tullut kylmä?" kyseli Eeva. "Kätesihän ovat kontassa."

"Eipä vielä siksikään", vastasi Jaakko tyyneesti käsiään hieroen,

"vaikka järvellä kyllä kävi kylmänlainen viima. Mutta pakkaseenpa tuota

jo on totuttu. Kun ei suurempia vastuksia olisi kuin pakkasia, niin

eipä niistä kannattaisi puhuakaan."

"No, mitä kaikkea olet nyt toimittanut kylällä?"

"Kruununveron ensiksikin maksoin, ja sitten ajattelin kirkkoherralle

maksut suorittaa, hänelle kun on entistäkin rästiä, vaan kun oli

kunnallekin vanhoja maksuja suorittamatta, niin ottivat kunnan miehet

kovalle, nähdessään minulla vähän rahaa, ja pakoittivat maksamaan,

uhaten muuten panna ryöstöön saatavansa. Eihän minulla silloin muu

auttanut kuin maksaa ainoat rahani, eivätkä sittenkään tulleet

kunnanverot minun kohaltani umpeen."

"No, on se sekin laitosta se kuntahallitus! Sinne jos kuinka paljon

maksetaan, ei koskaan tule kylläksi."

"Mitähän lieneekin hyötyä koko kuntahallituksesta, vaan kyllä sinne

rahoja tarvitaan kunnan kassaan, ja sinne niitä hupenee kuin

pohjattomaan säkkiin. Luulisi niitä sinne rahoja keräytyvän, kun

kannetaan kohta enemmän kuin ruununveroja, vaan tyhjänäpä kuuluu

kuitenkin kassa useimmiten olevan; ja kau'an saavat ne, joilla on

jotakin sieltä saada, saataviaan odottaa."

"Etkö käynytkään kirkkoherran puheilla?"

"Kävin minä kuitenkin, vaikka hyvin iletti mennä, kun ei ollut, mitä

maksuksi viedä. Selitin hänelle asiani ja sanoin, että kyllä olisin

hänelle saatavansa maksanut, ellei niin huonosti olisi käynyt, että

rahat kaikki veroihin hupenivat."

"Mitä sanoi kirkkoherra?"

"Eipä hän suinkaan hyvillään ollut. Sanoi hyvin rahan tarpeessa

olevansa ja täytyvänsä panna hakemukseen kaikki rästinä olevat

saatavansa ilman eroitusta; mainitsi kuitenkin, että vielä kerkeän

kolmen tai neljän viikon kuluessa maksaa ennenkuin rästit joutuvat

hakemukseen. Mutta mistäpä sen nyt rahan siihen asti saapi!"

"Vaikeahan se on sitä saada, kuin ei ole mistä ottaa. Eikö kuulu vielä

parempia aikoja olevan tulossa?"

"Vielä mitä! Ei nyt rahoja ole liikkeessä, milloin tulleneekaan. Nekin,

joita ennen rikkaiksi mainittiin, valittavat rahan vähyyttä."

"Eikö tukkitöitäkään enää kuulu?"

"Eipä ole heti tiedossa tukkitöitä, milloin tulleneekaan. Siihen taisi

jäädä koko tukkihommat, kun viimmein näillä seuduin loppui. Kunpahan

tulisikin tukkityötä, niin mikäpä hätä se silloin olisi! Silloin aina

saisi rahaa jonkun vähän."

Lapset sillä välin, katsellen ja kuunnellen tarkasti isäänsä, kun tämä

puheli, huusivat tuon tuostakin: "Isä, isä!" ja pyrkivät kukin syliin;

vaan eiväthän ne sinne kaikki mahtuneet, jonka vuoksi hän, voidaksensa

vapaammasti puhua, työnsi ne luotansa ja ojensi samalla vanhimmalle

pojalleen ostamansa uuden kuva-aapisen.

"Kas tässä!" sanoi hän. "Tässä saat lukeaksesi kirjan, jonka olen

tuonut pappilasta. Se on oikein kuvakirja. Meneppä tuonne toiseen

päähän akkunan ääreen sitä katselemaan!"

Poika otti kirjan, kiitti ja meni, ja toiset lapset seurasivat heti

muassa, rupesivat uteliaina kuvia katselemaan ja lehtiä selailemaan.

"Pitäkäähän varuin, ettei likau!" käski äiti ja sanoi sitten miehelleen

leikillisesti: "No, olihan sinulla rahoja pappilassa käydessäsi, koska

sieltä kirjan toit."

"Ka, olihan tuota sen verran toki", sanoi Jaakko, "kun sitä varten jo

täältä lähteissäni panin erilleen viisikolmattapennisen. Sitä eivät

kunnan miehet saaneet nähdäkään."

"Mutta kuuleppa! Mitenkä kävi sinulle Kylmälässä?"

"Sielläpä se tulikin pahin peli eteen. Kylmäläinen otti hyvin lujalle.

Uudesta velasta ei ollut puhettakaan, sillä, kun minä en ollut entistä

velkaani hänelle maksanut ja maksuaika oli jo sivu mennyt, oli hän

pannut saatavansa hakemukseen."

"Hakemukseen! Kylläpä oli kovana."

"Niin, hän työnsi jo minulle kuvernöörin välipäätöksen."

"No, jopa nyt -- -- Aivanhan se häviö tulee meille. Etkö pyytänyt

odottamaan kesään asti?"

"Pyysinhän minkä voin, vaan eipä siinä pyynnöt auttaneet. Hän sanoi,

ettei asia viivyttelemällä parane. Siitä on muka vahinkoa sekä minulle

että hänelle. Hän vaati paikalla maksua, taikka muutoin menee asia

loppuun asti laillista tietä, eikä sitten kyllä hyvä seuraa."

"Kylläpä tuli nyt temppu eteen. Kuinka iso se onkaan nyt se velka?"

"Minun ymmärtääkseni sen ei pitäisi olla kuin alulla viidettäkymmentä

markkaa, mutta se kuuluu kuitenkin tekevän nyt kuusikymmentä markkaa,

sitä kun korot ja se välipäätöksen haku ovat isontaneet. Mutta se

kuuluu vielä kovasti isonevan, ellen saa sitä kolmen viikon kuluessa

maksetuksi."

"Mistä nyt siihenkin aiot rahoja saada?"

"Sano se, Eeva kulta! Enhän minä siinä asiassa osaa arvata sinne enkä

tänne. Enhän minä niitä rahoja voi mitenkään kokoon saada, kun ei

millään rahaa saa, kun ei saa työtä, eikä kalulla hintaa ole. Kyllä

tämä on aikaa, kun ei talonpojan tavarasta mitään makseta, tai jos

jotain maksettaisiinkin, niin eipä ole rahalla ottajaa."

"Huonosti ovat asiat. Milloinhan mahtaneekin aika parata?"

"Kuka tuon tiennee! Huononevan se vaan näyttää, eikä paranevan. Raha

vaan katoamistaan katoaa pois, tietääpä sen, kun verot ja ulosteot

puhtaassa rahassa maksetaan ja raha siten pois huilaa, vaan mistään ei

mainittavaa sijaan tule. Voista tuota aina jotain vähän maksettaisiin,

vaan sitäpä ei tässä paikkakunnassa kartu myötäväksi samoin kuin ei

jyviäkään. Mutta aivan huonopa onkin hinta jyvillä, ja tervalla vielä

huonompi. Eihän sitä viimme kesänä täällä tervasta maksettu seitsemää

markkaa enempi tynnyriltä; ja siihen hintaan sitä kyllä ei meidän

kannata ruveta ruukaamaan, kun kuitenkin pitäisi vierasta väkeä työssä

pitää, jolle työpalkoista menisi enemmän kuin koko tervasta saisikaan.

-- Kyllähän Kylmäläinen kenties olisi ruvennut kesään asti odottamaan,

jos minulla olisi isompi tervaruuki, mutta tiesihän se, ettei minun

ruukillani monta tynnyriä kartu."

"Mikähän se oikeastaan lieneekin syynä siihen, että kaikenlainen kalu

on niin huonossa hinnassa?"

"Totta sitä ei enää niin paljoa tarvita kuin ennen, tai jos

tarvitaankin, niin sitä ulkomailla on niin paljon ja niin helppoa,

jottei Suomen tavara enää mene kaupaksi kuin polkuhintaan. Pääsyy

lienee kuitenkin rahan vähyys."

"Mikä sitten on syynä rahan vähyyteen? Ei suinkaan kaikki raha, mikä

veroihin menee, maasta pois huilaa. Luulisihan sen jotenkuten takaisin

palautuvan."

"Harvoinpa mitään palautuupi siitä, minkä ylöskantomiehet kerran pois

vievät. Ei suinkaan sitä kyllä maksajien kukkaroon takaisin tule, minne

huvenneekaan. Virkamiesten palkkaamiseksihan ne verorahat tarvitaan ja

heidän palkoistaan ei tietääkseni ole hyötyä talonpojille."

"Mutta ei suinkaan heidän palkkarahansa kuitenkaan kaikki ulkomaille

hupene?"

"Eiköhän mahtane isoin osa ulkomaille huveta! Sieltä he saavat

vaatteensa, sieltä juomatavaransa, samppanjat, konjakit, viinit ja

muut. Kyllä sitä ulkomaille paljon rahaa huilaa ei ainoastaan

virkamiesten, vaan muittenkin käsistä. Sieltähän tuodaan kahvet,

sokerit, suolat ja sen semmoiset, ja paljon rahaa on myös hukattu

Venäjän jauhoihin, joita Suomeen kuuluu tuodun isot määrät, Venäjän

raha kun nykyään on kovin halpaa. Sinne sitä on ulkomaille pitkin

aikoja Suomen rahaa huvennut, eikä se sieltä rupea palautumaan, kun ei

tervasta eikä muusta mainittavaa makseta. -- Kun vaan kohoaisi tervan

hinta, kun ruunun metsistä ruvettaisiin tukkeja myömään ja siis tulisi

tukkitöitä, niin sittenhän tuota kyllä rupeaisi näillekin seuduin rahaa

tulemaan, vaan ei ennen."

Jaakko, näin puhuttuaan, jäi vähäksi aikaa äänettömäksi ja istui

penkillä etukumarassa miettiväisen näköisenä, lyhyellä piipullaan

kotikasvulehtiä poltellen. Miettiväiseksi tuli emäntäkin, vaan vähän

ajan äänettömyyden jälkeen tuli taas puhe maksuista kirkkoherralle ja

Kylmäläiselle ja silloin sanoi Eeva: "Kuulehan Jaakko! Kyllä nyt on

parasta, että käyt vielä kirkkoherran ja Kylmäläisen luona ja koetat

saada lupaa, että saisit työllä tai tavaralla jotenkin velkasi maksaa,

elleivät rupea odottamaan kesään asti."

"Tyhjää puhetta. Kylmäläinen sanoi tylysti, jott'ei hän huoli muusta

kuin rahasta, vaikka jo lehmää hänelle tarjottelin."

"Älä nyt kuitenkaan lehmiä mene lupaamaan! Mistä sitten maitoa

saataisiin ja millä se sitten joukko eläisi!"

"Mikäpä se muukaan neuvoksi tulee! Kylmäläinen käski kaikin mokomin

puhdasta rahaa tuoda, vaan lupasi kuitenkin viimmein lehmiäkin ottaa,

tarjoten ainoastaan kaksikymmentä markkaa lehmästä."

"Olipa hävytön kovin."

"Ei kyllä siihen hintaan lehmiämme anneta, tuli mikä tuli."

"Etkö tarjotellut verkkoja, astioita, kalaa, lintua tai muuta

semmoista?"

"Koetinhan minä hänelle mainita yhtä ja toista; vaan eipä hänelle

tuntunut mikään mieleen olevan, käski vaan rahaa tuoda."

"Se raha se on mieluista jos kenelle, Kylmäläiselle, jos muillekin. --

Eikö kirkkoherra ottaisi kaloja tai muuta?"

"Ka, hän kyllä mainitsi, jotta, kun olisi hyviä ja tuoreita kaloja,

niin niitä kyllä saisi tuoda ja samoin mätiä. Myöskin lintuja ja

kenties astioitakin lupasi hän ottaa, vaikka hän kyllä mieluimmin

näkisi rahassa rästit maksettavan."

"Arvaahan sen. Mutta onpa kuitenkin hyvä, että nyt muullakin lailla

saatat hänelle rästit suorittaa. Saat nyt ryhtyä astioita tekemään. Sen

ohessa ruvetaan ahkerasti joka päivä kaloja jään alta pyytämään!"

"Sehän tässä tehtäväksi tulee. -- Mutta minua kovin huolettaa velka

Kylmäläiselle. Jos mitenkäpäin ajattelen, en vaan ymmärrä, mitenkä sen

voin saada maksetuksi. Olisikohan tuo sittenkin paras, jos tuota niitä

lehmiä -- -- --"

"Älä ajattelekaan sitä! Eivät jouda meiltä lehmät tuolle ahnaalle

Kylmäläiselle. Odotahan vielä, eikö tuota jostakin onnistuisi rahaa

saamaan! Kenties ei ennätäkään Kylmäläisen saaminen ryöstöön joutua

ennen kesää."

"Voi toki! Hän kyllä siitä huolen pitää, että ennättää."

"No, älä kuitenkaan ole kovin huolissasi! Ehkä niitä vielä parempia

aikojakin tulee."

Sen sanottuaan poistui emäntä, meni navettaan lehmiä lypsämään.

Sieltä kuului mölinää ja mylvinää. Kovasti ammoili Murhelan karja,

jossa oli seitsemän päätä, sonni, neljä lypsävää ja yksi ummessa oleva

lehmä sekä vasikka. Ne ammoivat kimakasti, päitään suoraksi oikoen,

siten ikävöiden hoitajaansa.

Emännän astuessa sisään navettaan ne yhä mölisivät, vaan käänsivät heti

päänsä tuliata kohti, ja näyttivät hyvilleen tulevan; hänen tulostaan,

varsinkin Haluna, Kaunikki, Kyllikki ja Mielikki, jotka ikävöivät

lypsäjää.

"Tulenhan minä, tulen. Älkää olko millännekään!" lohdutteli Eeva

elukoita, taputteli niitä ja antoi ruokaa. Ja karja näyttikin

tyyntyvän.

"Eihän teillä mitään hätää ole", puheli Eeva yhä. "Saattehan te ruokaa,

jos kohta ette niin runsaasti kuin paremmissa taloissa. Vaan senpä

tiedän että teillä on hellempi hoito. Minä teitä hyvin hoidan, kohtelen

leppyisesti, ja te tunnettekin tarkkaan minun. Jos joskus teille toinen

hoitaja tulee, niin tiedän vissiinkin, että te minua kaipaatte,

muistelette ikävällä entistä hoitajaanne."

Niin sanoen kyykistyi hän Halunaa lypsämään. Se oli mieluinen työ tuo

kyykyllään olo ja venyttää utareita, joista maitoa kiuluun tirskui.

Kuinka olisi hupaista, jos hän sitä saisi häiritsemättä tehdä vielä

monet monituiset kerrat!

Mutta saanevatko nuo armaat elukat, Haluna, Kaunikki, Kyllikki ja

Mielikki, Murhelan navetassa olla edes kesään asti! Kenties Kylmäläinen

ehtii ennen kesän tuloa lain voimalla ulosottaa saatavansa ja

vallesmanni tulee Murhelaan huutokauppaa pitämään, jolloin kaikki

lehmät velan maksuksi myydään. Tuota ei vielä tiedä, miten on käyvä,

vaan alakuloiseksi menee mieli sitä ajatella. Oikeinpa tulivat vedet

silmiin Eevalla, kun hän ajatteli, että hänen kenties vielä täytyisi

luopua mieluisista elukoistaan. Monet kyyneleet kerkesivät hänellä

valua ennenkuin sai lehmänsä lypsetyksi.

Kaikki työt navetassa toimitettuaan, vei hän maidon maitohuoneeseen

sekä palasi sitten pirttiin.

Sillä välin oli isäntä käyttänyt hevosta pirtissä, apattanut ja

juottanut sekä sitten talliin vienyt.

Emäntä tultuaan laittoi iltasen, pani pöydälle kuivaa leipää,

suolamuikkuja ja särvintä. Se ei ollut mikään huono ateria, kun sattui

olemaan puhdasta leipää ja särvintä. Tietämätöntä oli, kuinka kauan

semmoista hyvää saattoi kestää. Kenties ennen pitkää oli iso puute

ruuan suhteen tuleva.

Mutta hyvällä maulla syötiin kuitenkin iltanen, eikä isosti huolehdittu

siitä, mitä huomispäivän varalle voitaisiin säästää.

Kun jälkityöt olivat toimitetut, puheltiin sitten vielä vähän aikaa,

jolloin emäntä vieläkin huomautti Jaakkoa, että hänen oli uudestaan

käyminen Kylmäläisen luona ja pyytäminen viivykkiä kaikin mokomin

kesään asti. Sitten kävi Murhelan perhe nukkumaan.