Ensimmäinen kohtaus.
Aukea paikka.
(Adriana ja Luciana tulevat.)
ADRIANA.
Ei palaa mieheni, ei palvelija,
Jonk' äsken laitoin herraans' etsimään!
Ja, Luciana, kaksi jo on kello.
LUCIANA.
Lie joltain kauppiaalta kutsun saanut
Ja mennyt syömään suoraan turulta.
Käy, sisko, ruoalle, ja älä narku.
Mies vapautensa herra on, ja aika
On miehen herra, ja kun aika käskee,
Hän tulee, menee. Maltu, sisko, siis.
ADRIANA.
Miks miesten vapaus suuremp' on kuin meidän?
LUCIANA.
Siks että ulkoiset on toimet heidän.
ADRIANA.
Jos minä samoin teen, hän sit' ei siedä.
LUCIANA.
Mies pitää naisen ohjissaan, se tiedä.
ADRIANA.
Noin ohjattava aasi olkohon!
LUCIANA.
Saa piiskaa, jos on äksy, vallaton.
Siteissä kaikk' on, mit' on taivaan alla,
Veess', ilmassa ja maassa, kaikkialla.
Kaloissa, linnuissa ja elukoissa
Naispuol' on urospuolen kammitsoissa.
Mies, jumalainen, luonnon kuningas,
Maan mannerten ja vetten valtias,
Joll' äly suuremp' on ja aatteen-ala,
Kuin mihin lintu yltäisi tai kala,
Hän hallitsee ja käskee vaimoaan;
Siis paras noutaa miehes mieltä vaan.
ADRIANA.
Tuo orjuus se sun naimisista estää.
LUCIANA.
Ei se, vaan vaimon vaikeutt' en vois kestää.
ADRIANA.
Mut orjuudenko? Kestäisitkö sen?
LUCIANA.
Ennenkuin lemmin, opin nöyryyden.
ADRIANA.
Mut jos käy muiden luona valtiaas?
LUCIANA.
Niin varron, kunnes kotiin tulee taas.
ADRIANA.
Kyll' laupeit' ollaan, kun ei ärsytetä;
Kun kaikk' on hyvin, malttikaan ei petä.
Kun kurja raukka voihkaa vaivojaan,
Niin käsket häntä tyyni olemaan;
Mut itselläs jos sama tuskan taakka,
Niin valittelet uupumukseen saakka.
Ei sulla pahaa miestä harmina,
Siis helppo malttia on saarnata.
Mut jos saat vielä oikein häijyn herran,
Niin kyllä hupsu malttis loppuu kerran.
LUCIANA.
Kokeeksi naimisiin ma menen pian. --
Jo tulee herras, näen jo palvelijan.
(Dromio Ephesolainen tulee.)
ADRIANA.
No, joko vitka herras täällä käsin?
DROMIO EPH.
Kyllä hän tässä käsin kävi, molemminkin käsin, sen voivat molemmat
korvani todistaa.
ADRIANA.
Puhuitko kanssaan? Mielens' arvaatko?
DROMIO EPH.
Kyll', kyllä; kirjoitti sen korvilleni.
Kirottu käsi! Ymmäll' olin aivan.
ADRIANA.
Puhuiko hän niin epävarmasti, ett'et pystyny tajuamaan hänen mieltään?
DROMIO EPH.
Kyllä hän varmasti iski, niin että liiankin hyvin iskut tajusin, ja
kuitenkin niin epävarmasti, että aivan olin ymmällä.
ADRIANA.
Mut sano, eikö hän jo tule kotiin?
Hän koko kohtelias on vaimolleen!
DROMIO EPH.
Oi, herrani on varmaan sarvihullu.
ADRIANA.
Mitä? Sarvihullu?
DROMIO EPH.
Sill' en sano, ett' on
Hänellä sarvet, mutta hullu on hän.
Kun pyysin häntä kotiin ruoalle,
Niin vaati multa tuhat kultamarkkaa.
"Ruoalle", käskin; "rahat!" sanoi hän;
"Kana paahtuu", sanoin; "rahat!" sanoi hän;
"Pois kotiin", minä; "rahat!" sanoi hän;
"Miss' on ne tuhat markkaa, sano, konna?"
"Sika palaa", minä sanoin; "rahat!" hän;
"Rouvani", sanoin minä; "hiiteen rouvas!
En tunne rouvaas; piru vieköön rouvas!"
LUCIANA.
Ken sanoi?
DROMIO EPH.
Herrani. "En tiedä", sanoi,
"Kodista, vaimost' enkä rouvasta."
Asia, jota kielen tuli ajaa,
Tuon kotiin seljässäni, kiitos hälle.
Sanalla sanoen, sain selkääni.
ADRIANA.
Takaisin, orja! Kotiin hänet laita.
DROMIO EPH.
Takaisin, saamaan uuden selkäsaunan?
Ei, Herran tähden, lähettäkää toinen.
ADRIANA.
Takaisin, muuten ristiluusi merkin!
DROMIO EPH.
Hän sitten uudet ristinmerkit antaa.
Näin teette minust' ihan pyhimyksen.
ADRIANA.
Pois, lavertaja! Laita herras kotiin.
DROMIO EPH.
Niin sukeako olen mielestänne,
Ett' ihan potkitte kuin palloa?
Te tuonne, tänne hän, ja päätäpahkaa!
Ken tätä kestää, täytyy olla nahkaa.
(Menee.)
LUCIANA.
Hyi, vihan tuli poskillasi palaa!
ADRIANA.
Hän jotain henttua nyt varmaan halaa,
Kun vaimons' ikävissään täällä riutuu.
Ijänkö tähden poskiltani hiutuu
Sulouden viehätys? Ei: hän sen vei.
Olenko tyhmä? Älyäkö ei?
Elävin mielevyyskin vihdoin turtuu
Ja kivikovaan tylyytehen murtuu.
Hän kauniiseenko pukuun viehättyy?
Hänell' on rahat; mun ei ole syy.
Jos kuihtunut ma olen, niin hän kulon
On itse aikaan saanut, kaiken sulon
Kun mult' on vienyt. Lämmin katse vaan,
Niin taas on kauneuteni ennallaan!
Hän huima kauris on, yl' aidan karkaa
Vain muille laitumille. Voi mua, parkaa!
LUCIANA.
Pois luulevaisuus tuo! Se rauhaas järsii.
ADRIANA.
Ei, tunnoton vain narri moista kärsii.
Hän viipyy luona muiden armahitten,
Ois muuten tullut kotiin aikaa sitten.
Lupasi mulle vitjat, tiedäthän;
Oi, jospa tässä vain mua pettäis hän
Ja palais uskollisna vuoteesensa!
Helein timanttikin somuutensa
Voi menettää; ja kirkkain kultakin,
Kun sitä moni hiertää, väkisin
Voi kulua; ja mainemiehen parhaan
Voi turmelus ja petos viedä harhaan.
Kun sulollani hänt' en voittaa voi,
Pois itken lopunkin, ja kuolen, oi!
LUCIANA.
Noin houkat luulevaiset hupakoi!
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Sama paikka.
(Antipholus Syrakusalainen tulee.)
ANTIPHOLUS SYR.
Ne rahat, jotka Dromio sai, ne talless'
On Kentaurissa, ja se valpas orja
Mua etsimään on mennyt kaupungille.
Kun mietin mitä kertoi isäntä,
Tavata hänt' en ole voinut sitten
Kuin turulla ma hänest' erkanin.
Tuoss' on hän.
(Dromio Syrakusalainen tulee.)
Joko meni hyvä tuuli?
Jos selkääs tahdot, ilku vieläkin!
Et rahaa saanut? Kentaurist' et tiedä?
Vai rouvas laittoi pyytämään mua syömään?
Vai Phoenixissä asun? Hourailitko,
Noin hullusti kun mulle vastasit?
DROMIO SYR.
Mitä vastasin? Ma tuost' en tiedä mitään.
ANTIPHOLUS SYR.
Vast'ikään, tässä, tuskin siit' on tunti.
DROMIO SYR.
En ole teitä nähnyt sitten kuin
Kentauriin menin rahojanne viemään.
ANTIPHOLUS SYR.
Sa kielsit, konna, rahat saaneesi,
Ja puhuit rouvasta ja puolisesta;
Vihani, toivon ma, sa tuta sait.
DROMIO SYR.
On hauskaa nähdä teitä ilopäällä.
Vaan miksi tätä pilaa? Sanokaa.
ANTIPHOLUS SYR.
Suun sisäänkö mua irvistät ja pilkkaat?
Vai pilaa tämä? Tuossa saat, ja tuossa!
(Lyö häntä.)
DROMIO SYR.
Seis, Herran tähden! Pila on jo totta.
Hyvästä mistä tämän hyvän saan?
ANTIPHOLUS SYR.
Siks että joskus tuttavallisesti
Pilailin kanssas niinkuin narrin kanssa,
Nyt uhmall' ystäväksi tungeksit
Ja vakaatkin teet hetket yhteismaaksi.
Kun päivä paistaa, sääski survokoon,
Mut koloon luikkikoon, kun päivä peittyy.
Kun aiot suottailla, mua silmiin katso,
Ja katsantoni mukaan menos muuta,
Ma muuten ajukoppas pehmitän.
DROMIO SYR.
Ajukoppani, niinkö sanoitte? Jos vain jättäisitte pois pehmityksen,
niin oisi pää sopivampi. Mutta, jos tätä lyömistä kauemmin jatkatte,
niin saan todellakin hankkia kopan päähäni, kopittaa sen kokonaan;
sillä muuten saa ajuni turvautua selkääni. Mutta, hyvä herra, miksi
minua pieksette?
ANTIPHOLUS SYR.
Etkö tiedä?
DROMIO SYR.
En muuta tiedä, kuin että olen piesty.
ANTIPHOLUS SYR.
Sanonko sinulle syyn?
DROMIO SYR.
Sanokaa, ja aihe myöskin; sillä sanotaan että joka syyllä on aiheensa.
ANTIPHOLUS SYR.
Siis ensin syy: siks että mua ilkuit;
Sitt' aihe: että toistamiseen ilkuit.
DROMIO SYR.
Näin ketään ihmist' onko koskaan piesty yhdell' erää.
Vaikk' aiheissa ja syiss' ei ole pontta eikä perää? --
Hyvä; kiitoksia vain!
ANTIPHOLUS SYR.
Kiitoksiako? Mistä?
DROMIO SYR.
No niin, siitä paljaasta, jonka sain tyhjästä.
ANTIPHOLUS SYR.
Ensi kerralla korvaan sen ja annan tyhjän paljaasta. Mutta sano, eikö
jo ole ruoka-aika?
DROMIO SYR.
Ei, herra: paisti ei ole vielä mitä minä olen.
ANTIPHOLUS SYR.
Mitä ei? Sano suoraan.
DROMIO SYR.
Muokattu.
ANTIPHOLUS SYR.
Se on siis varmaan sitkeä?
DROMIO SYR.
Jos on, niin älkää sitä syökö.
ANTIPHOLUS SYR.
Miksi en?
DROMIO SYR.
Voisitte tulla sapelle ja antaa minulle uuden sitkeän muokkauksen.
ANTIPHOLUS SYR.
No, tiedä sitte ajajiasi ilveillä; aika kaikella.
DROMIO SYR.
Tuon olisin voinut vääräksi näyttää, ennenkuin tulitte noin sapelle.
ANTIPHOLUS SYR.
Millä väitteellä?
DROMIO SYR.
Väitteellä yhtä silolla ja selvällä kuin itse Aika-vaarin oma kalju
pää.
ANTIPHOLUS SYR.
Anna kuulla.
DROMIO SYR.
Ei ole aika saada uusia hiuksia, kun on vanhuuttaan kaljuksi tullut.
ANTIPHOLUS SYR.
Eikö niitä voi saada oston ja kiinnityksen kautta?
DROMIO SYR.
Kyllä, jos ostaa tekotukan ja kiinnittää päähänsä toisen hiukset.
ANTIPHOLUS SYR.
Miksi aika on niin itara hiuksille, vaikka se muuten on kasvannaisista
niin rikas?
DROMIO SYR.
Niin nähkääs, se on siunaus, jonka se suo elukoille; ja minkä se
ihmisiltä vähentää hiuksia, sen se lisää heille älyä.
ANTIPHOLUS SYR.
Mutta paljo on ihmisiä, joilla on enemmän hiuksia kuin älyä.
DROMIO SYR.
Mutta kellään ei niin vähän, ett'ei voisi menettää hiuksiansa.
ANTIPHOLUS SYR.
Äskenhän päätit, että paksutukkaiset ihmiset ovat älyttömiä kömpelöitä.
DROMIO SYR.
Jota kömpelömpiä ovat, sitä pikemmin älynsä menettävät; ainakin sen
menettävät jonkinlaisessa huvituksessa.
ANTIPHOLUS SYR.
Mistä syystä?
DROMIO SYR.
Kahdestakin syystä, ja terveet ovat kumpikin.
ANTIPHOLUS SYR.
Ei niinkään terveet.
DROMIO SYR.
No, varmat sitten.
ANTIPHOLUS SYR.
Ei varmatkaan näin epäiltävissä asioissa.
DROMIO SYR.
No, vissit sitten.
ANTIPHOLUS SYR.
Sano ne.
DROMIO SYR.
Ensiksikin heiltä säästyy käherrysrahat; toiseksi eivät syödessään
tiputtele hiuksia liemeensä.
ANTIPHOLUS SYR.
Olet tässä pitkin aikaa koettanut todistaa, ettei "aika kaikella".
DROMIO SYR.
Niin oikein, ja olenkin sen todistanut nimittäin ett'ei ole aika saada
uusia hiuksia, kun on vanhuuttaan kaljuksi tullut.
ANTIPHOLUS SYR.
Mutta syy, miksi ei ole aika niitä saada, ei ollut varsin todistava.
DROMIO SYR.
Sen korjaan näin: Aika itse on kalju, ja sen vuoksi sillä on maailman
loppuun asti kaljupäitä seuralaisia.
ANTIPHOLUS SYR.
Tiesinhän että loppupäätös tulisi kalju. Mutta vait! Kuka tuolla
viittoo?
(Adriana ja Luciana tulevat.)
ADRIANA.
Antipholus, niin, juroile ja yrmi!
Sa toiseen naiseen hellän katseen luot.
En minä vaimosi, en Adriana.
Oi, ennen -- ehdollas sen usein vannoit --
Ei puhe korvissasi sointunut,
Ei näky silmiäsi miellyttänyt.
Ei kosketus sun kättäs hivellyt,
Ei ruoka makuisa sun kielellesi,
Jos min' en puhunut, tai katsonut,
Tai koskenut, tai ruokaa etees pannut.
Oi, mikä syynä, puolisoni, mikä,
Ett' alat itseäs noin vieroa?
Niin, vierot itseäs, kun vierot mua,
Jok', yhdistyen luopumatta sinuun,
Parempaa itseäsi paremp' olen.
Oi, minust' älä itseäsi riistä!
Sun, ystävä, ois yhtä helppo heittää
Syvyyden kuohuun vesipisara
Ja silkkana se sieltä jälleen ottaa
Vajausta tai lisäystä vailla,
Kuin minust' oma itses ottaa pois,
Minua samass' ottamatta mukaan.
Oi, kuinka syvään sydäntäsi vihlois,
Jos kuulisit, ett' olen uskoton
Ja että sulle pyhitetty ruumis
On hillittömän himon tahraama!
Mua polkisit ja minuun sylkisit,
Viskaisit yljän-nimen silmilleni,
Repisit otsaltani porton martaan,
Sormesta vihkimerkin viiltäisit
Ja kiroin vihlovin sen musertaisit.
Tuon kaiken voit, sen tiedän; tee se siis!
Minussa salavuoteuden on tahra,
Veressä synnin hehkuma: jos yksi
Me olemme, ja sinä uskoton,
Niin myrkky lihastasi minuun tarttuu,
Ja portoksi sa minut saastutat.
Siis vaali vihkivuodettas, niin sinä
Tahrasta säästyt, häpeästä minä.
ANTIPHOLUS SYR.
Mua syytättekö, rouva? Teit' en tunne.
Vastikään olen tullut Ephesoon;
Kylänne outo, outo puheennekin.
Tuot' älyni jos tutkii kuinka vakaan,
Niin siit' en älyä mä rahtuakaan.
LUCIANA.
Hyi, veli, kuinka olet muuttunut!
Noin sisartan' et ennen kohdellut.
Hän Dromion pani hakemaan sua syömään.
ANTIPHOLUS SYR.
Kuin? Dromion?
DROMIO SYR.
Minutko?
ADRIANA.
Niin, sinut, niin, ja vastauksen toit:
Ett' antoi korvilles ja kielsi että
Tää kotins' on ja minä vaimonsa.
ANTIPHOLUS SYR.
Oletko puhutellut tätä rouvaa?
Salaista juontako? Mik aikomus?
DROMIO SYR.
Minäkö? Hänt' en ole koskaan nähnyt.
ANTIPHOLUS SYR.
Kanalja, valehtelet: kerroithan
Turulla mulle ihan samat sanat.
DROMIO SYR.
En ole koskaan häntä puhutellut.
ANTIPHOLUS SYR.
Mut kuinka meidän' nimemme hän tuntee?
Hän lienee varmaan saanut ilmestyksen?
ADRIANA.
Oh, kuinka vähän arvoos soveltuu
Noin yksiss' ilveiss' olla orjas kanssa
Ja häntä usuttaa mua suututtamaan!
Jo katkeraa on olla sinust' erin,
Mut ylenkatsees katkeraa on perin.
Oi, hihaasi ma tartun, armas sinä,
Sin' olet jalava, ja köynnös minä;
Mun heikkouttani voimas kannattaa,
Se voimastasi uutta voimaa saa.
Muu meit' ei erota kuin turha röyty,
Loislieko, muratti tai sammalhöyty,
Mi ruokkoomatta kasvaa, vertas juo
Ja ytys kalvaa, tuhon sulle tuo.
ANTIPHOLUS SYR.
Minulle puhuu; näin mua kietoo vain.
Vai nukuksissaniko hänet nain?
Ja unissani sainko tämän luulon?
Mik' erhe multa näön vie ja kuulon?
Siks kunnes johde saadaan ongelmaan,
Niin tähän pilaan suostua ma saan.
LUCIANA.
No, laita, Dromio, että saamme ruokaa.
DROMIO SYR.
Jumal' armahda, ja syntis-parka huokaa!
Tää keijojen on maa: oi, kauhistusta!
Tääll' aaveet, peikot liikkuu, hiisi musta.
Jos niit' et kuule, sielusi ne syövät
Ja sinut tikankirjavaksi lyövät.
LUCIANA.
No, mitä mutiset? Sa vastaa toki,
Etana, kuhnuri ja tähkänoki!
DROMIO SYR.
Min' olen muuttunut. Niin, enkös ole?
ANTIPHOLUS SYR.
Niin, mieleltäsi, niinkuin minäkin.
DROMIO SYR.
Ei, herra, mieleltä ja ruumiilta.
ANTIPHOLUS SYR.
Näköises olet.
DROMIO SYR.
Olen apina.
LUCIANA.
Paremmin sano, että olet aasi.
DROMIO SYR.
Niin, hän mua ajaa. -- Miss' on heinämaasi?
Kyll' aasi lienen, kun en heti minä
Sua tuntenut, niinkuin mun tunsit sinä.
ADRIANA.
Pois! Täss en enää ole narrinanne
Ja silmiäni hierusta ja itke,
Kun mies ja orja pilkkaa tuskaani.
Pois, syömään! -- Dromio, katso ovea. --
Mies rakas, yläkerrassa nyt syömme.
Pahoista elkeistäs saat tilin tehdä. --
(Dromiolle.)
Jos kuka kysyy herraasi, niin sano,
Ett' on hän poissa; älä päästä sisään. --
No, sisko, tule. -- Dromio, katso usta.
ANTIPHOLUS SYR.
Taivasko tää, vai maa, vai horna musta?
Nukunko? Valvonko? Lien järjiltäni?
Nuo tuntee mun, mut min' en itseäni!
Teen niin kuin hekin; menköön yhteen humuun!
Koht' ehkä päivä pilkkii tähän sumuun.
DROMIO SYR.
Tähänkö, herra, vartijaksi jään?
ADRIANA.
Jos ketään päästät, halon sulta pään.
LUCIANA.
Antipholus, jo pöytään käsketään.
(Menevät.)