Kaunis sepänemäntä.
Isä ei iloitse. Kohtauksia jokapäiväisen elämän näyttämöltä.
Kaksi leppäkerttua.
Pikku kreivi.
Rautakana.
Kaunis sepänemäntä.
Maisema oli helmikuun luminen, kun me reellä ajoimme borsodilaiseen
kylään. Toverini on siellä maatilanhoitajana. Muutenkin on hän
sikäläisiä.
Lähetessämme kylää — kello taisi silloin olla kolmen tienoissa
iltapäivällä — kompastui toinen hevosista, ja joka askeleella se ontui
lonkastaan.
Ajaja kiroili.
Pysäytimme hevoset. Ontuvan jalan kenkä oli höltynyt.
No, eipä hätää. Täällä on seppä kylän laidassa. Hän kengittää sen
tuokiossa.
Ajaja irroitti kengän, ja hevonen juoksi kevyesti lopun matkaa.
Seppä takoi juuri rattaitten vietereitä lumikatteisen mustan pajan
edustalla. Hän oli harvinaisen komea ja kookas mies. Hän oli oikea
sankari sepokseen nahkaesiliinassaan, hiukan rokonarpinen ja
kovakourainen.
— Kengitetään vain tämä etujalka, — sanoi toverini.
— Ajaja tuo hevosen myöhemmin kokonaan kengitettäväksi.
Sepän ovelta pisti esiin valkohuivinen naisenpää.
Se oli aivan kuin vanhan lampaan pää. Silmäterätkin olivat valkeat
niinkuin lampaalla. Ja hänen huivinsa oli sidottu sillä tavoin niskaan,
että hänen luonnottoman suuret keltaiset korvansa vielä enemmän
rumensivat hänen kasvojaan.
Nähdessään Palin hän hymyili, tuli ulos ja niiasi nöyrästi:
— Hyvää päivää, herra isännöitsijä! Ehkä suvaitsette astua tupaan siksi
kunnes...
Hän piilotti kyynärpäähän asti paljaan käsivartensa esiliinansa alle.
Hänellä mahtoi siinä olla leipää tai jotain muuta sellaista, — ja
lomassa hän heitti minullekin nöyrän silmäyksen:
— Ehkä suvainnette...
Hän saattoi olla hyvinkin siisti ja kelpo vaimo. Mutta milolainen Venus
olisi kääntynyt seinään päin, jos nainen olisi ilmestynyt hänen eteensä!
— Kiitämme, sepän emäntä, — vastasi Pali, — mutta luulenpa, että jo
heti voimme jatkaa matkaamme.
Kengittäessään käänsi seppä hiukan päätään ja sanoi vaimolleen:
— Tuoppas sitten pari tuolia, Katini, niin saavat herrat ainakin
istahtaa.
Uljaan näköinen pieni poika seisoi juhlallisen näköisenä pajan ovella;
hän oli aivan isänsä pienoiskuva. Äitinsä kutsuvasta katseesta hän heti
liikahti ja lähti juosten hakemaan tuolia.
Sitten näyttäytyi ovessa hymyileväsilmäinen tytön typykkä, mutta vain
vilaukselta. Hän taasen oli aivan äitinsä sievennetty jäljennös; tosin
oli hänellä sepän mustat silmät.
Toverini huusi hänelle:
— Tule esiin piilostasi, pikku pupu! Tule esiin! Saat kreutserin!
Pikku jänö tuli aristellen. Hän saattoi olla viisivuotias. Seppä
vilkaisi häntä ohimennen hymyillen.
* * * * *
Minä en voinut unohtaa vaimoa, kahta lasta ja sepän hellää äänen
värettä: »Tuohan pari tuolia, Katini.»
— Kuulehan, — sanoin Palille ennen illallista, — mitenkähän se uljas
seppo on voinut ottaa sellaisen lampaankuvaisen vaimon? Eikö hän ole
löytänyt itselleen sopivampaa?
Pali myhähti:
— Tiedätkö, — sanoi hän, — että hän kerran katkaisi jalan eräältä
mieheltä, katkaisi tosiaankin. Hän on siitä hyvästä istunutkin. Se oli
joku aasi täältä kylästä, ja hän oli hiukan juovuksissa silloin. Sekin
oli kysynyt: »Miten sinä seppämestari saatoitkaan naida niin tuiki
ruman naisen?» Hän oli heittänyt miestä raskailla pihdeillä.
Illalliskutsu keskeytti puhelumme. Pöydässä oli lapsiakin. Kaikista
muista asioista juteltiin, mutta sepän emännästä ei, vaikka minulta ei
sepän perhe unohtunut mielestä. Mitenkähän he olivat joutuneet yhteen?
Mennäänköhän maallakin rahan vuoksi naimisiin? Mihinkähän kylän seppä
on rahoja tarvinnut? Muutenkinhan hän vain lakkaamatta takoo aamusta
iltaan. Mitäpä hän rahoilla? Mahdotonta on ajatella, että hän rahan
tähden olisi nainut. Ehkä hän oli ottanut vain kostaakseen jollekulle
toiselle, joka oli kaunis? Lie tyhmä mies, jonka viekas perhe on
saattanut satimeen ja naittanut? Tai on hänen makunsa sellainen?
Lapset vietiin aikaiseen levolle. Sytytimme sikarimme. Pali suositteli
kortteja. Mutta minua korttipeli ellottaa.
— Kuulehan, — sanoin hänelle, — minä yhä vain ajattelen niitä
seppäläisiä. Heidän avioliitossaan lienee jotain mielenkiintoista ja
erikoista?
Pali nauroi minulle.
— Kaikkea vielä! Mitä mielenkiintoista siinä olisi. Silkkaa proosaa se
on alusta loppuun!
— Mutta miksi hän sitten otti niin rutiruman vaimon?
— Hitto tiesi! Nai kun nai. Jos se sinun mieltäsi erikoisesti
kiinnittää, niin voinhan sen kertoakin:
Olin mustalaispojan ikäinen, kun seppä ensi kerran nai.
Hänen ensimmäinen vaimonsa oli kaunis, mustasilmäinen, kalpea nainen.
Niinkuin valkorintainen pääskynen. Sanoivat, että hän sen vuoksi oli
niin valkea, että oli sydänvikainen.
Eräänä kesäisenä päivänä, juuri Pyhän Annan päivänä, hän kuolikin.
Hän kuoli äkkiä, puutarhassa. Oli kuokkinut perunoita tai jotain
senkaltaista, sitten hän oli istuutunut, pää hervahti ja siihen hän
heitti henkensä.
Kaupunkiin on täältä pitkä matka. Ruumisarkut tuodaan tänne
tavallisesti naapurikylästä.
Sinne ajoi meidänkin seppä. Puuseppä oli hänelle jotain sukua. Hän itki
kuomalleen aivan kuin pieni lapsi. Puuseppäkin heltyi kyyneliin.
Sitten nikkari kuivasi kyyneleensä.
»No, älä murehdi», sanoi hän, »minä teen hänelle sellaisen arkun,
etteivät kreivittäretkään lepää paremmassa».
Hän vei sepän lautavajaansa ja näytti hänelle ränstynyttä pianoa.
»Katsohan tuota. Se oli meidän kanttorivainaallamme ennen. Aioin tehdä
siitä lippaita. No siitä...»
Hän hajoitti viipymättä pianon lautaosat, mittaili, sahasi ja höyläili.
Lomassa toi hän viinaa kapakasta, juopottelivat. Silloin tällöin
valahti kyynel sepän poskipäille. Nikkari ja hänen vaimonsa
lohduttelivat häntä minkä vain sydämeltään, sanoiltaan voivat.
Mutta sepän silmistä valuivat loppumattomat rankkasateet:
»Mikä helmi hän olikaan! Miten maukkaan hernerokan hän osasikaan
keittää! Miten olikaan hän minusta huolissaan, kun olin vilustunut!»
Ja ääni vapisevana hän jatkoi:
»Pikku poikani... Pikku Imruskani! Kukapa nyt enää pitää huolta
orpopojastani? Ei ole ainoatakaan naisihmistä, jolle voisin hänet uskoa
luottamuksella. Äitivanhuskin tuli sinne. Mutta hän on 82-vuotias. Aina
istuu. Hänen jalkansa ovat niin herpaantuneet.»
Nikkarin vaimo ehdottaa, että hän ottaisi lapsen hoitoonsa edes siksi
asti, kunnes seppä saa uuden emännän taloonsa.
Uuden emännän? Seppä ei sellaisesta tahdo kuulla puhuttavankaan. Mutta
ei hän voi poikaansakaan antaa sinne. Onhan hän ainoa poika. Ei hän
henno hänestä eritä.
Vihdoin, kauan neuvoteltuaan, hoksaa nikkarin vaimo, että Kati Székely
olisi paras, jos hän vain lähtisi. Kati on keski-ikäinen orpotyttö.
Hänkin viime viikolla hautasi äitinsä. Isä oli puutarhuri, ja hänhän
olisi kylläkin arvokas mestarin taloon. Hän on puhdas, ahkera, ja
kunniallinen olento. Osaa keittääkin mainiosti, varsinkin hernerokkaa
ja pannukakkua. Hänelle voisi kyllä uskoa talonsa ja lapsensa.
Iltapäivällä oli arkku jo valmiina. Se oli kiilloitettu, vaskisilainen,
komea ruumisarkku. Katikin ilmestyi. Palkkaa hän ei pyydä, kunhan häntä
vain ei kohdella palvelijana, sillä hän ei ole vielä koskaan palvellut.
Ei hän ollut aikonutkaan. Mutta koska sanoivat, että seppä oli hyvä
mies...
Seppä ojensi hänelle kätensä:
»Pidän sinua sisarenani. Kun vain pidät huolen pojastani, ettei hän
tuntisi itseään kovin orvoksi!»
* * * * *
Hautajaisten jälkeen takoi seppä jälleen surullisena kuumia rautojaan.
Hänen silmänsä olivat punaiset, kasvonsa kalpeat, hiuksensa sukimatta.
Ei hän olisi työskennellyt sinä päivänä, mutta vaunuista oli särkynyt
jokin siderauta — isäni oli sen lähettänyt. Muitakin kiireellisiä
töitä oli kertynyt hautajaispäivänä. Elonkorjuun aikana ei voi töitä
laiminlyödä. Sepänkin täytyi ripustaa surupukunsa naulaan ja pukeutua
nokiseen nahkaesiliinaansa.
Hänpä siis työskentelee. Lyöjänä on hänellä Feri-poika.
Ihmiset tulevat oikealta ja vasemmalta. Sanovat lohduttavan sanan,
toisenkin. Juovat pari luumuviinaryyppyä peijaisten rääpiäisinä.
Seppäkin juo heidän kanssaan; välistä hän juo sivu puolen yön.
Jokaisesta lohdutuksen sanasta vierähtävät hänen kyyneleensä. Hän
huokailee raskaasti:
»Hyvä Jumala, kunpa vain ei olisi sitä pojannaperoa...!»
Hiljaisuudessa saattoi tuntea hänen mustan ajatuksensa. Köntös-vanhus
sanoo hänelle ankarasti:
»Ei ihminen ole hanhi! Joka on voimakas, älköön olko voimakas
ainoastaan ulkoa, vaan sisältäkin.»
Seppä takoo kuumia rautojaan.
Pajan edusta on kylän kasino. Elonkorjuunkin aikana siellä istuu yksi
tai pari työtöntä miestä. Kivellä, pyörillä, rautakasoilla, missä vain
kukin istuimensa löytää.
Lupa-aikoina minäkin usein kävin siellä kuuntelemassa heidän juttujaan.
Sillä tulevat ja menevät vankkurit, vaunut ja hevosmiehet käyvät siellä
kengittämässä ja raudoittamassa ja kertovat uutisia. Kuka missäkin
kulki ja mitäkin kuuli. Syyspuolella sieltä sai tietoonsa viljan hinnat
tarkkoina pörssinoteerauksina. Kävi siellä joutohetkinään ontuva
suutarikin, kylän humoristi.
Kyläläiset nimittivät häntä vain Dolfiksi, vaikka hän ei ollut Dolfi
eikä juutalainenkaan. Hänen tukkansa oli kihara, ja jokaista hän ivaili.
Sinäkin päivänä hän iltapuolella tuli linkaten talostaan. (Hän asui
silloin kylän toisessa laidassa, kaislakattoisessa hökkelissä,
viidensadan askeleen päässä pajasta.)
Hän hoippui meitä kohden, päässään leveälierinen, vanha olkihattu.
Muulloin me aina odotimme häntä hymyillen. Joku aina vingahtikin
hilpeästi. Mutta nyt...
Dolfikin oli allapäin. Hän ei kepsuttele yhtä nopeasti kuin
tavallisesti sisäänpäin vääntynyttä jalkaansa, vaan tulee hitaasti.
Hänellä on yllään edestä tahrainen ja muualta juurenruskea kesätakki ja
iankaikkisesti kestävät riippulahkeiset kesähousut. Hänen ajatuksensa
ovat pysähtyneet vakavina vaaleanpunaiselle otsalle.
Ei häntä ole vastaanottamassa hymy eikä leikkisä sana. Ei hänkään
osoita ilon merkkiä. Hän sanoo hyvänpäivänsäkin hiljaisena, tullessaan
luoksemme.
Seppä kiinnittää juuri uusia vietereitä kieseihin. Hän ojentaa
sanattomana kätensä tulijalle.
»Ystäväni...» sanoo suutari matalalla, väräjävällä äänellä, »vielä
tulee onnellisempiakin päiviä».
Hän ei ollut hautajaisissa eikä peijaisissa. Hän oli aikoinaan laskenut
niin paljon leikkiä kuolemasta ja kuolinlauluista, — hän tunsi itsensä
arvottomaksi surevaan seuraan.
Hän istuutui pajan räystään varjoon kiesien nahkapäällyksiselle
istuimelle, joka oli siihen nostettu syrjään, ja veti taskustaan
ihvisen äkkiväärän.
Hänen kasvonsa olivat oudon näköiset sen vuoksi, että ne olivat niin
vakavat. En koskaan ennen ollut nähnyt niitä muunlaisina kuin silmät
sirrillään, kettumaisesti hymyilevinä tai pyörein silmin nauravina.
Tänään olisi luullut, että hän oli vaihtanut kasvojaan toisen kanssa.
Ne olivat rumenneet ja käyneet pitkänomaisiksi. Hänen ulkoneva
nenänsäkin oli ikäänkuin liukunut alemmaksi. Hän oli tyhmän ja vanhan
näköinen.
Mutta he olivat hyviä ystäviä, seppä ja hän. Varsinkin kesällä, kun ei
kukaan teetä kenkiä eikä paikkuuta vanhoja, saattoi Dolfin takaraivolle
kallistuneen vanhan olkihatun nähdä kaiken päivää sepän pajan
edustalla. Sunnuntaina kävi seppä vastavierailulla. He ryyppäsivät,
pelasivat korttia ja haukkuivat pääministeriä.
»Pronty!» huudahti suutari.
En tänäänkään vielä tiedä mitä tämä sana merkitsee. Siinä on
halveksuntaa ja paheksumista samalla. Sen sanansa hän huudahti silloin,
kun hän tunsi olevansa isänmaan nimessä loukattu, ja iski kämmenensä
navakasti pöytään.
Mutta sellaista tapahtui ani harvoin. Se tapahtui vain silloin, kun
he olivat kolmatta litraa tyhjentämässä. Ja niin paljon he joivat
ainoastaan silloin, kun sepän veli tuli naapurikylästä viettämään
kaksinkertaista pyhää. Sepän veli oli ajuri. Hän oli laiha,
vatsatautinen mies. Hänellä oli silmälasit, ja sunnuntaisin hän luki
jotain isänmaallista lehteä.
No ajurihan heille kertoi, että ministerit olivat jouduttaneet
valtakunnan itävaltalaisten käsiin; että sotajoukot eivät palvelleet
maata, vaan keisaria; että keisari ei vähääkään ajattele magyarien
parasta; että ennen pitkää joudutaan sotaan; että magyarit suurin
joukoin muuttavat Amerikkaan ja että pian joudumme siihen, että kotiin
jää ainoastaan meidän kylämme ja pääministeri.
Dolfi-suutari pieksi sellaista puhetta kuullessaan usein pöytää ja
huusi prontyaan. Seppä vain murahteli hampaittensa takaa:
»Helkkarissa, olisipa minulla vaan pihtieni välissä sellainen
ministeri! Paiskaisinpa hänet alasimelle ja iskisin moukarilla, niin
ohueksi kuin hyvin paistettu räikönen!»
Ajuri ajoi sitten matkoihinsa, ja kahteen pekkaan he pohtivat
kuulemiaan viikkokausia.
Mutta eipä pajan edustalla paljonkaan voinut politikoida. Sepällä
oli monet rautansa tulessa, eikä hän ehtinyt istuskella välillä.
Muutenkin syventyivät Dolfin ajatukset politiikkaan ainoastaan
viinilasin ääressä. Pajan edustalla vain nalkuteltiin ja lasketeltiin
loppumattomia kokkapuheita.
Alkuaikoina he eivät olleet niinkään hyviä ystäviä. Dolfin tullessa
kylään eivät he juuri sietäneet toisiaan. Seppä pilkkasi suutaria
_nauravaksi kanaksi_ ja suutari seppää _tanssivaksi lampaaksi_. Eivät
he edes puhuneet keskenään. Seppä ei silti vihannut suutaria, hän vain
halveksui häntä niinkuin Herkules voimatonta miestä.
Mutta suutari vihasi seppää. Aina kun hän ontuen kulki pajan ohi,
pyyhki hän huomiotaherättävästi nenäänsä punaisella nenäliinallaan ja
pudisteli sitä, aivan kuin se olisi ollut pölyinen.
Mutta kerran oli sepän nopeasti hankittava itselleen uudet saappaat.
Hän oli saanut kutsun hääpojaksi suuriin häihin, eikä hänellä ollut
aikaa käydä kaupungista asti hakemassa uusia saappaita. Hänen täytyi
vain yksinkertaisesti ja nöyrästi taivuttaa päänsä astuessaan Dolfin
työpajaan.
»En tingi, kunhan vain saan oikein sirot! Ja valmistukoot ne
keskiviikoksi», sanoi hän arvokkaasti.
Ja Dolfi-suutari neuloi hänelle sellaiset saappaat, ettei ollut sitä
tshekkiläistä hanuria, jonka nahka olisi säännöllisemmin painunut
kiinni, eikä niin voitelemattomia rattaita, - että ne olisivat paremmin
narisseet. Hän kirjaili ne vielä kiiltonahalla ja naulasi korkoihin
vaskinauloilla sepän nimen alkukirjaimet. Tanssijoille ovat sellaiset
erikoisen mieluisia. No, seppä mieltyi silloin suutariin niin, että
häissä joi hänen kanssaan veljenmaljan.
Siitä pitäen ilmestyi suutari pajan edustalle tavan takaa. Ja kevään
tultua hän muutti kylän yläliepeeltä sen alalaitaan, asuakseen
lähempänä seppää.
Sanoin, että hän sinäkin päivänä tuli sinne. Pajan edustalla puheli
jo viisi tai kuusi miestä. He puhelivat jostain kahakasta, joka
edellisenä pyhänä oli sattunut lähellä vainioita. Dolfi kuunteli heitä
äänettömänä, laski käppyrälierisen olkihattunsa maahan ja kuivasi hikeä
otsaltaan.
Silloin huomasin, että hänen takkinsa napit olivat kaikki erilaisia.
Alimmainen oli sotamiehen univormuun kuuluva vaskinappi, ja ylimmäinen
oli sellainen posliininappi, jollaisia papit käyttävät. Nuori mies
on köyhä mies. Entä kylän mestarimieskin? Sittenkin... hän ei ollut
sellainen köyhä, jota me muut sanomme köyhäksi, vaan sellainen, joka
itsekin tuntee olevansa köyhä.
No, siinä huoahtaa suutari äänetönnä.
Samassa palasi puutarhasta tyttö, jonka seppä oli tuonut mukanaan.
Hänellä oli tohvelit jalassaan, ja hänen hailakankeltainen hameensa
laahasi maata. Hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä. Silmät veristivät.
Huomasi että hän oli viettänyt unettoman yön. Varmaankin lapsen tähden.
Hänellä oli korissaan pieniä kurkkuja. Käsivarrella kenotti sepän
vuodenvanha orpolapsi. Pieni mustasilmäinen lapsi nukkui hänen
olkapäätään vasten.
Suutari mulkoili häntä.
Tyttö palasi hetken kuluttua ja pysähtyi sepän eteen silmät pelokkaina
niinkuin naudalla.
»_Tsaako_ vielä tuoda luumuviinaa?» kysyi hän vastahakoisesti ja
sammaltaen.
»Ei tarvitse enää, Kati», vastasi seppä, »mutta täytä ruukku vedellä».
Tyttö tassutteli tohveleissaan takaisin keittiöön.
Me olimme jo _tsaako_-sanan kuullessamme naurutuulella. Dolfinkin
kasvoille ilmestyivät harakanvarpaat. Vielä hetken hän pidätti itseään,
mutta sitten hän jo purskahti:
»Mistä sinä Pali olet poiminut tuon ihanan kielon?»
Olimme kaikki aivan tukehtua nauruumme. Oppipoika painoi kätensä
suutaan vasten ja koetti hillitä pursuvaa iloaan.
Seppä katseli meitä kummastellen. Tyttö tuli jälleen takaisin, tuoden
täyttämänsä ruukun.
Seppä käänsi silmänsä tyttöön. Totisesti, silloin hän vasta ensi kerran
näki hänet. Sillä puusepän luona olivat suru ja viina pimittäneet
hänen silmänsä. Ei hän huolinut silloin ulkomuodosta, kunhan
vain sai luotettavan. Parilla sanalla oli kaupat tehty, ja illan
tullen, hän istutti tytön rattaille viereensä. Seuraavana päivänä,
hautajaispäivänä, ei hän nähnyt taivasta eikä maata, sillä koko maailma
pyöri hänen silmissään.
Vasta suutarin sanoista hän huomasi ensi kerran katsella. Varmaan hän
itsekin hymähti. Hän pudisti päätään:
»Jumalallinen!»
»Tosiaankin aivan ihmeellinen helmi!» jatkoi suutari tytön poistuttua.
»Lähetämme hänet Budapestiin kauneuskilpailuun!»
Sitä me nauroimme vieläkin enemmän. Seppäkin hymähti. Oppipoika heitti
moukarinsa ja vääntelehti naurusta.
»Älä pilkkaa», sanoi sitten seppä käyden vakavaksi. »Tullessamme tänne
pyrki pikku poikani heti hänen syliinsä. Vähät minä siitä välitän,
minkälainen hänen naamansa on. Pian siihen tottuu.»
No siitä pitäin riitti ilon aihetta pajan edustalla.
Dolfi-suutari sinkautteli joka päivä yhä uusia sanasutkauksia räystään
alla.
»Laupeudensisaret ovat päättäneet maalauttaa Katin kuvan
alttaritaulukseen.»
Tai:
»En saanut nukutuksi koko yönä. Näin sellaista unta, että minun piti
mennä Katin kanssa naimisiin.»
Seppäkin mieltyi leikinlaskuun. Mielellään hän jatkoi pilaa:
»Taisit turhaan uneksia: Feri jo katselee häntä sillä silmällä.»
»Ennen karkaisin koko maailmasta», huusi oppipoika.
Ja me nauroimme kaikki näille tyhmille puheille.
Kerran kääntyi tyttö juuri silloin ovesta, kun me nauraa röhötimme.
Hän oli viemässä ruoan tähteitä syöttiläille. Keittiön ovi oli pajan
vieressä. Sikala oli sen takana. Hänen täytyi kulkea meidän välitsemme.
Meidän nauravat silmämme seurasivat häntä, ja hän tunsi, että me
nauroimme hänelle. Yht'äkkiä hän punastui korviaan myöten.
Hän kaatoi ruoantähteet sioille ja seisoi kauan siinä liikkumatta.
Sitten hän palasi nopeasti, niin että hameenhelmat kahisivat. Mutta nyt
hän oli jo kalpea, aivan sinertävän kalpea. Korvistakin.
Kulkiessaan ohitsemme hän heitti meihin tuskaisen ja samalla vihaa
säkenöivän katseen.
Mutta toiset eivät sitä huomanneet. Ehkäpä vain minä yksin näin sen
silmäyksen.
Neljänneksen kuluttua hän tuli jälleen ulos. Hänellä oli yllään
kravunpunainen pusero. Toisella käsivarrellaan hän kantoi koria ja
toisella lasta.
Kylään hän meni. Varmaankin oli sepän äiti lähettänyt hänet kylään
ostoksille.
Seuraavinakin päivinä hän kulki punaisessa puserossa, ja jaloissaan
oli hänellä korkeakorkoiset nyörikengät. Tukkakin oli huolellisesti
kammattu. Kaulassaan kantoi hän sinistä helminauhaa. En tiedä, olivatko
helmet kivestä vai lasistako lienevät olleet. Hänen pukunsa oli
puolittain talonpoikainen, puolittain sellainen kuin käsityöläisten
naisilla tavallisesti on. Mutta se oli kuitenkin juhlapuku.
Tytön puku ei jäänyt suutarilta huomaamatta.
»_Tsehän_ on _tsievä_ tyttö ja oikein _tsiitsti_!» sanoi hän tytön
kadottua.
»Taitaa olla rakastunut!» tokaisi joku kylänmies, joka oli hevostaan
kengittämässä.
Suutari vastasi teeskennellyn vakavasti:
»Ei hän ole sen luontoinen: hän huokailee itselleen vain vaaleata ja
tummaa.»
Seppäkin virkahti:
»Minä jo aavistelen, että se Ferin tähden pukeutuu. Ettekö ole
huomanneet, miten Feri kävelyttää silmiään hänen jäljessään.»
Tietysti nauroimme sille.
Sepän äitivanhus istui portailla papuja peraten. Hän oli ryppykätinen,
kumaraselkäinen pieni mummo.
Hän sanoi pojalleen:
»Älkää te aina pilkatko sitä tyttöparkaa! Se jo pahastui. Jos menee
tiehensä, en tiedä kenen voit saada poikaasi hoitamaan. Lapsi ei
äitiinsäkään paremmin suostunut.»
Tyttö oli tosiaankin nopsajalkaisena puuhaileva ihminen, joka kohteli
lasta hellästi. Eikä hän enää ollut puvustaan huolimaton, niinkuin
ensimmäisinä päivinä. Päinvastoin: hän pukeutui sangen huolellisesti.
Mutta jos pila jo on jotakuta puraissut, ei sitä niinkään heitetä
rauhaan.
»_Tsinua_ minä _rakatstan_, Feri!» sanoi Dolfi-suutari tytön
sammalkieltä matkien. »_Tsinä tsydämeni tsanomattoman tsyvä rakkauts_.»
Ja taas me nauroimme.
Tyttö palasi pian. Mummo istui vielä synkkänä oven edustalla. Tyttö
kertoi hänelle mitä oli puodista saanut, ja sitten hän sattumalta
vilkaisi Feriä ja sattumalta huoahtikin hiukan, niinkuin raskasmieliset
tekevät.
Tämän nähdessämme me tietysti purskahdimme aivan hillittömään nauruun.
Feri paiskasi moukarinsa alasimeen ja kääntyi rähähtäen pajaan päin.
Tyttö kalpeni jälleen. Hän katsoi meitä vihaisesti. Sitten hän astui
sepän eteen.
»Mestari, minä lähden pois. Minä lähden jo tänään», nyyhkytti hän
vedet silmissä. »Antakaa minulle vain vaunut. Niin paljon kai voin
pyytää... Sen verran varmaan ansainnen, ettei minun tarvitse omalla
kustannuksellani...»
»Mene hiiteen!» huusi seppä synkistyneenä.
»Voinhan minä jalkaisinkin mennä.»
Ja hän kääntyi ympäri ja katosi huoneeseen.
Sepän kasvoilta saattoi lukea hänen hämmästyksensä. Hän heitti viilan
kädestään ja meni tytön jäljestä.
Hän viipyi sisällä muutaman minuutin. Vihaisena hän palasi. Kynnyksellä
makaavaa koiraansakin potkaisi.
»Hitto teidät periköön!» ärähti hän oppipojalle ja suutarille. »Älkää
pilkatko sitä tyttöä!»
Ja olkansa takaa hän jälleen vasaroi rautaa.
Siihen aikaan tehtiin hänelle jo tuon tuostakin naimatarjouksia. Vanhat
naiset ja kelpo ystävät neuvottelivat sepän selän takana, kenet he
naittaisivat hänelle. Mutta eivät toisetkaan, jotka toivat hänelle
työtä, laiminlyöneet kysyä:
»No, miten kauan se seppä aikoo leskimiehenä olla?»
»Kuolemaan asti», vastasi seppä.
»Minäpä tiedän yhden, teille sopivan.»
Mutta seppä katkaisi kaikki sellaiset puheet.
Tuli syyskuu. Minun täytyi palata kaupunkiin. Samalla kuin kylän tomut
jäivät jälkeeni, jäivät sinne myöskin kaikki sen pikkuhuolet.
Vasta joulun aikaan muistui mieleeni hauska pajan edusta. Mutta
talvipakkasella ei kasino juuri saanut seuraa koolle. Kulkiessani pyssy
olalla sepän talon ohitse näin ikkunassa lapsen ja sen takana Katin
kasvot, hänen keltaiset korvansa ja vaaleat lampaansilmänsä. Hän oli
yhä vielä siellä. Mummonkin näin kirkossa. Seppä oli siis vieläkin
leskimies.
Mutta pääsiäisen tienoissa oli kasino jälleen vauhdissaan. Suutari
istui siellä entiseen tapaansa laiskankorvaisessa olkihatussaan,
likaisenruskeassa takissaan ja ikuisesti kestävissä housuissaan. Ei
hänessä huomannut muuta muutosta, kuin että hänen takkinsa alimmainen
vaskinappi oli joutunut ylös ja ylimmäinen posliininappi alimmaiseksi.
Mummokin istui jakkarallaan keittiön oven edustalla, ja vanha koira
venytteli jäseniään kynnyksellä.
Inhoittavampaa koiraa en ole eläissäni nähnyt. Se oli niinkuin
karvatukko, sen karvat olivat pitkät ja kiharat; se oli mustanvalkea
vanha koira. Ei edes silmiä voinut erottaa sen riippuvien takkukarvojen
alta. Se oli joskus sepän kulkuriaikoina yhtynyt häneen maantiellä
eikä luopunut hänestä sen koommin. Eikä seppäkään lähettänyt sitä
autuaammille metsästysmaille. Vielä nytkin, kun sitä ajattelen,
inhoittaa se minua.
Seppä oli juuri lopettanut kengityksen. Ilkeä kavionhaju tuntui vielä
ilmassa, mutta se ei häirinnyt kasinon keskustelua.
Siellä oli silloin neljä miestä Dolfin ympärillä, piiput hampaissa.
Neljäntenä oli Gede, metsävahti, tattarikasvoinen, tekopyhä mies,
turkkitakki yllään ja päässään isäni antama vanha metsästyslakki.
Gede oli nähtävästi vain sattumalta joutunut sinne, piippuaan
sytyttääkseen. Hän paineli käyräkyntisellä peukalollaan piipunporoja ja
pisti lomaan:
»Minäkin tietäisin yhden, mestari; se on totisesti oiva luojanluoma ja
teille aivan parahultainen.»
Seppä katsoi häntä olan takaa ja nosti silmälautojaan:
»Ketä tarkoitat?»
Pajan ohitse karahutti kaksi pillastunutta hevosta täyttä ravia.
Kauppias David istui vaunuissa, tai paremmin sanoen seisoi niinkuin
kissa katonharjalla ukkosilmalla. Hän tarrautui kaikin voimin vaunujen
laitaan. Saattoi huomata, että hän oli aikeissa hypätä ulos. Mutta
vielä meidän nähtemme sai ajomies hevoset hillityksi ja vaunut vierivät
tasaisesti eteenpäin.
Hyvän aikaa katselimme jäljestä. Sitten jatkoi Gede, aivan kuin ei
mitään olisi tapahtunut:
»Sitä Kenesi-eukkoa, sitä leskeä. Se vasta sitten on työteliäs nainen.»
Seppä pudisti päätään.
»Minä olen käsityöläinen. En voi ottaa talonpoikaista vaimokseni!»
Puhemies ei hellittänyt kesken:
»No, tunnen minä käsityöläisvaimonkin, joka olisi sopiva. Mutta se on
jo...»
»Kuka hän sitten olisi?»
»No sen Vitéz-ajurin leski.»
Suutari heitti viallista jalkaansa ilmaan ja nauraa hohotti.
»Sepä on aivan sinulle sopiva, Pali! Hänen äänensä voisit kuulla
vaikka, tulisit kuuroksikin.»
»No no», sanoi puhemies loukkaantuneena, »ei kukaan voi sanoa, ettei
hän ole kaunis nainen».
Seppä huitaisi vihastuneena kädellään:
»Miksi helkkarissa te tahdotte neuloa niskaani kaiken maailman lesket?
Muistuttamaan minua ensimmäisestä miehestään!»
Pitkä, kuivahko isäntä astui piippuapolttelevien joukkoon. Se oli
Mátyás Sulyán — kähäräpartainen, viiksiniekka siivo mies. Hän sanoi:
»Tiedänpä minä vielä paljoa paremman. Se ei ole leski, ei äänekäs eikä
talonpoikainen. Kauniskin on, niinkuin keväinen kastehelmi.»
»Kuka se on se kastehelmi?»
»Se on Nyárádin ratavartijan tytär.»
Kaikkien silmät kiinnittyivät seppään.
Seppä arvioi hetken aikaa rauhallisena tarjokkaita. Vasta minuutin
kuluttua hän vastasi:
»Ei minun taloni ole mikään koulu. Mitä te minulle niin nuorta tyttöä
tyrkyttelette? Ja niinkö te luulette, että minä noin vain ilman rahoja
naisin toistamiseen?»
»On sillä jonkun verran.»
»Paljonko sitten?»
»Kaksisataa floriinia. Kuulin itse isältään.»
Seppä katseli ylenkatseellisesti isännän polvia.
»Kaksisataa floriinia? En minä niin vähästä naisi edes kanttorin
tytärtä. En minä enää ole niin lapsellinen, että söisin kaalikääryleen
ilman täytettä.»
Ja hän kampasi viidellä sormella otsalle valahtaneet kiharansa.
»No paljonko pitäisi mestarille olla täytettä?»
»Paljon.»
»Sanokaapa sentään.»
»No ainakin kahdeksansataa floriinia.»
Isäntä katseli häntä hämmästyneenä. Sanattomana karisti hän sammuneen
piippunsa porot pivoonsa. Hän pisti piipun taskuunsa, porot suuhunsa ja
tallusteli kotiaan.
»Sen on ratavartija lähettänyt», sanoi suutari, kun Súlyán jo loittoni
etäämmällä.
* * * * *
Pääsiäispyhänä oli kirkko väkeä täynnä. Meillä — kuten tietänetkin — on
penkkimme alttarin vieressä. Istuessani siinä isäni vieressä katselin
tietysti ympärilleni. Silmäni pysähtyivät herraskaisesti puettuun
nuoreen rouvaan.
Hän oli valkea, sämpyläkasvoinen nainen, yllään surupuku. Päässään oli
hänellä suuri korpinsulalla koristettu hattu. Hän istui ensimmäisellä
penkkirivillä ispaanin ja kanttorinrouvan välissä. Kahden käenkaalin
välissä valkea helluntairuusu!
Kukahan lienee? Kovin tutun näköinen!
Muutaman minuutin kuluttua sain tietää, että hän oli Etelka, myllärin
tytär.
Jopa nyt. Oli jäänyt leskeksi!
Mutta miten onkaan nainen toisenlainen tyttöiässään kuin aviovaimona!
Tyttönä hän oli ruskeaihoinen ja laiha, niinkuin harakka, ja hänen
kaulansa oli pitkä. Hänen puheensakin oli naurava niinkuin harakan.
Aina kun metsästelin myllyn lähitienoilla, seisoi hän puutarhan
kulmauksessa ja osoitteli kaukaa minne riista oli paennut. Kerran
ammuin variksen ja vioitin ainoastaan siipeä. Menin hänen luokseen ja
annoin sen hänelle.
Miten hän riemastuikaan!
Kaupungissa hän näytti kalvenneen. Hän oli käynyt pyyleväksi, posket
pullottivat, ja toinen leuka oli tullut lisäksi. Hänen kaulansa
oli lyhennyt, niin että näytti siltä, kuin ei hänellä kaulaa olisi
ollutkaan.
Messun aikana katselin häntä lakkaamatta. Mitenkähän lie hänen miehensä
kuollut niin nuorena?
Iltapäivällä toi muuan päiväläispoika minulle sanan, että niityllä
oli kurppia. Ne majailivat siellä joka kevät vesiojissa. Päiväkin oli
aurinkoinen. Otin pyssyni ja lähdin niitylle.
Kuljeskellessani siellä kosteassa ruohikossa näin kolme miestä
ja koiran menevän myllylle päin. Ensimmäisenä kulki meidän uljas
seppomme, hänen kintereillään seurasi hänen koiransa; sitten tuli
lyhyenläntä rilliniekka mies ja takimmaisena toinen, joka ontui. Kaikki
kolme olivat tietysti juhlapuvussa. Sepällä oli kädessään kirjailtu
teräsfokos [Unkarilainen keppi, jonka kahva on kirveen muotoinen.]ja
päässään hortobágylainen [hortobágy on Sisä-Unkarin kuuluisin puszta eli
aro] lakki; toiset olivat mustissa.
He kulkivat sillä tavoin peräkanaa sen vuoksi, että tie oli kapea ja
hiukan liejuinen. Seppä kulki välistä varpaillaan, aivan kuin olisi
kävellyt munien keskellä. Välistä hän pysähtyi, katseli eteensä ja
loikkasi. Koirakin pysähtyi, katseli ja loikkasi sitten. Toisetkin
epäröivät hiukan, mutta he eivät osanneet loikata yhtä kauas,
kernaammin he tekivät pienen mutkan. Vain siellä, missä tie oli hyvä,
seurasivat he seppää askel askeleelta.
Kunpa ne vain eivät menisikin myllärille?
Seppä oli jo vuosikausia ollut vihoissa mylläriläisten kanssa.
Eripuraisuuden syynä olivat ränstyneet käsirattaat. Mylläri tarvitsi
käsirattaita pihatöihinsä. Romutavaraahan ne olivat. Sepät ovat
hyvillään, kun joku ottaa vaivakseen viedä sellaiset pois.
Mutta sepän vaimokin pyysi kerran vastalahjaa: kananmunaa tai
neljääkin, myllärin töyhtöpyrstöisten kanojen munimaa.
Myllärin vaimo antoikin, ja sepän emäntä vei ne iloissaan kotiaan.
Sillä myllärin kanat olivat aivan erikoista rotua: ne olivat valkeita
niinkuin kyyhkyläinen, mutta pyrstö oli aivan musta. Kaikkien silmät
pysähtyivät niihin. Poliisikin oli kehoittanut heitä lähettämään yhden
tai pari niistä kuninkaalle.
Mutta mylläriläiset eivät lähettäneet. Ja mitenkäpä niitä lähettäisi,
eläviä kanoja.
Sepän emäntä pani kaikki neljä munaa mielikkikanansa haudottaviksi ja
odotti kärsimättömästi neljäkolmatta päivää. Hän näki niistä untakin.
Vihdoin tuli toivottu päivä. Munat halkesivat ja kananpojat kömpivät
kuorestaan, toinen toisensa jälkeen. Keltainen ja keltainen ja taasen
auttamattomasti keltainen! Mustapyrstöistä ei ollut ainoatakaan!
Sepän emäntä melkein itki kiukusta. Seppäkin murahti vihastuneena:
»Kiittämättömät ketut! No odotahan, mylläri, vielä sinä tulet minun
luokseni!»
Ei hänen tarvinnutkaan odottaa kauan. Pysähtyi pajan edustalle pian
piippuniekka mylläri! Hän toi suuren litteän rautapyörän. Pyörä oli
särkynyt. Se oli hitsattava yhteen.
»Pistän sen heti ahjoon!» vastasi seppä teeskennellyn rauhallisesti.
Ja hän työnsi ahjoon paksut pyöräraudat. Hän puheli ystävällisesti.
Oppipojan hän lähetti hakemaan viiniä.
Kun rauta valkeni, lennätti hän ahjolle:
»Hei, jopa on rauta meltona! Tartuhan tuohon! Pidä sitä noin
alasimella, kunnes saan hitsatuksi.»
Mylläri laski piippunsa työkalupöydälle ja tarttui pihteihin. Hän laski
hehkuvan raudan alasimelle, ja seppäkin lennätti omansa sen päälle.
Sitten tshihi-puhi! Hän vasaroi rautaa, niin että kipinät sinkoilivat
tähtisateena myllärin kasvoihin.
»Älä hellitä!» kiljaisi hän lomassa.
Mutta mylläri ei näe eikä kuule mitään. Varmaan oli säkene osunut häntä
suoraan nenänpäähän. Hän tarttui päähänsä ja pudotti raudan. Samassa
hän kääntyi, mutta silloin putoili tulisade hänen niskaansa, korville
ja selkään.
Hän puski seinää, kunnes löysi oven. Piippunsakin hän unohti pöydälle.
Kasino tietysti nauraa hohotti.
Myllärikin oli sen verran selvillä takomisen salaisuuksista, että
hän tiesi rautaa tavallisesti taottavan alaspäin eikä sivultapäin
vasaralla. Heidän ystävyytensä katkesi siihen.
Vasta viikkojen kuluttua mylläri osoitti leppymisen merkkejä: hän
tervehti seppää kunnantuvalla veronmaksupäivänä. Mutta seppä katseli
häntä vain pään yli.
»Kolmesta vaarasta suojelkoon Jumala», sanoi hän seuraavana päivänä
pajassa, »tulesta, vedestä, raivokkaista koirista ja kiittämättömistä
ihmisistä».
Siinähän oli jo oikeastaan neljäkin vaaraa, mutta seppä luki varmaankin
hullut koirat ja kiittämättömät ihmiset samoiksi.
Kummakseni näin hänen nyt mennä viipottavan myllärin luo. Katselin.
Tosiaankin, he menivät sinne. Eivät edes pysähtyneet portilla, menivät
suoraa tietä sisälle.
Olivatko he tehneet sovinnon? Kaikki on tällaisessa kylässä
mahdollista. Mutta että juuri seppä... Entäpä jos mylläri nyt
vuorostaan työntää hänet jauholaariin tai vaikka suin päin
myllylampeen!?
Katselin heitä kummastellen. Mieleeni juolahti sekin, että seppä
kenties oli kirkossa nähnyt myllärin Etelkan ja saanut uuden
päähänpiston...
Mutta pyhien jälkeisenä tiistaina tulin sattumoisin pajalle ja kuulin,
miten hän kielsi kaikki naima-aikeensa.
»En minä enää mene naimisiin», hän sanoi puoliksi leikillään. »Vasta
Dolfin jälkeen.»
Suutariakin tämä lausunto hämmästytti.
»Minunko jälkeeni?»
Mutta hän tarttui jälleen vanhaan pila-aiheeseensa: »Eipä sinun sitten
kauan tarvitsekaan olla leskenä. Minä odotan enää vain Feriä; sitten
minäkin... Odotan vaan, kunnes hän nai _tsuloitsen paltsamin_.»
Ja hän loi silmänsä Katiin.
Tyttö istui keittiön oven edustalla mummon vieressä leikkien sepän
Imruskan kanssa. Hän leikki niinkuin pikkutytöt nukkiensa kanssa.
Välistä otti syliinsä, välistä laski maahan. Hyvitteli, mairitteli.
Lapsi oli silloin jo puolentoistavuotias. Ruskeapäinen ja
pienisilmäinen niinkuin isänsäkin. Sillä erotuksella vain, että isän
pää oli liian pieni ruumiiseen verraten, — varmaan hän juuri sen
vuoksi oli antanut kiharainsa kasvaa niin suuriksi — mutta lapsen
oli niin suuri, että ruumis sitä tuskin kantoi. Silloin hän juuri
otti ensimmäisiä askeleitaan. Pää keikkui milloin oikealle, milloin
vasemmalle, mutta useimmiten eteenpäin. Hän oli aivan kuin juopunut.
Tyttö huvitteli itseään sillä, että tavan takaa irroitti kätensä
lapsesta ja tarttui taasen juuri silloin, kun se oli kaatumaisillaan.
Kati oli muuten siististi puettu. Samoin lapsikin. Katilla oli
vaaleanpunainen karttuunihame — sellainen kuin kylän tytöillä
tavallisesti: niin ruumiinmukainen, että se miltei ratkesi olkapäiltä
ja selästä. Lapsella oli sininen mekko ja punaiset kengät.
Kuullessaan palssamia mainittavan hän katsoi vihastuneena ensin
suutaria ja sitten minua. Katsoessaan minua hän punastui. Mutta ei
sanonut mitään.
Myöhemmin sain tietää, että hän alituisesti kasteli kahta palssamia ja
että hänet sen vuoksi oli ristitty palssamiksi.
»Kyllä minä nainkin», jatkoi poika pilantekoaan. »Helluntaina vietämme
häitä. Eikö niin, Kati?»
Katin sijasta vastasi mummo:
»Heretkää jo!»
Kati huokasi ja ummisti valkeat silmänsä. Hän oli jälleen kalpea,
sellainen kellertävän kalpea kuin hän tavallisesti oli. Hän nosti
lapsen syliinsä:
»Oletko uninen, pikku kulta? Uninenko?»
»Uninen», vastasi lapsi.
Ja hän kiersi kätensä lapsen kaulan ympäri ja painoi sen pään povelleen.
He katosivat huoneeseen.
Mummo sähähti:
»Iankaikkisesta iankaikkiseen teidän kielenne naperoi sitä tyttöä.
Ihmettelen hänen kärsivällisyyttään. Minä en enää kauan elä, ehkä vain
viikkoja, ehkä jonkun päivän. Kenen saat hänen tilalleen?»
Ja hänkin poistui huoneeseen.
»No jättäkää jo rauhaan», sanoi seppä. »Sitä paitsi ei se olekaan niin
ruma. Kauniita sillä on kaikki jäsenet. Sen kauniimpia ei ole Jumala
luonut.»
»Vaihtoi vain pään», pisti suutari. »No, Feri, koppasehan tyttö
isäntäsi kädestä!»
Silloin me nauroimme sepälle.
* * * * *
Läpäisin ylioppilaskirjoituksissa. Yht'äkkiä muuttui maailma silmissäni
kokonaan. Olin niinkuin toukka, joka kotelonsa jätettyään lentelee
perhosena edelleen.
Vanha renkimme tuli yksin minua vaunuilla hakemaan asemalta. Isäni oli
silloin kokonaan elonkorjuukiireissä. Istuu tuessani iloisena vaunuihin
aloin keskustella ukon kanssa.
»No, Márton, miten voivat kotona?»
Ennen olin aina sanonut Márton-_setä_. Nyt jäi setä-sana pois, aivan
kuin itsestään.
»Isoarokkoa on kylässä, nuoriherra», vastasi vanhus.
»Onko se vaarallistakin laatujaan?»
»Ei niinkään, nuoriherra. Siellä makaa kaksi miestä ja yksi
nuorukainen. Tosiaankin, onhan siellä vielä yksi vaimoihminenkin,
sikopaimenen, sen Jósvain akka.»
Isorokko ei kiinnittänyt mieltäni. Tuskin oli sitä kevättä, jolloin ei
pari ihmistä olisi saanut tartuntaa. Toipuvat siitä ja sitten jatkavat
töitään.
»Entä Pajtäs-tamma, joko se on varsonut?»
»Jo, onnellisesti. Orivarsan teki;»
»Entä se ja se», — mieleeni johtuivat seppäläisetkin.
»Entä _tsuloinen paltsami_, joko meni miehelään?» —
Márton hymähti:
»Vielä mitä. Kuka sitä naisi? Vaikka onhan se ahkera immeinen, eikä
akaksikaan hullumpi.»
»Márton kait ottaisi, jos olisi nuorimies?»
»En minä. Mutta jos tuo asuisi toisessa kylässä, niin ehkä sitten. Hyvä
sillä on sydän, nuoriherra!»
»No miksi sitä ei voisi joku omastakin kylästä naida?»
»No kun sitä niin pilkkaavat. Kun ovat kerran alkaneet, piisaa siitä
iloa hautaan asti. Mutta itsessäpä lie syy. Vaikka miten pilkkaisivat,
ei tuo koskaan anna takaisin, aina vain huokailee ja vetistelee tai
muljottaa tyhjää. Ei niin pitäisi.»
»Entä miten sitten?»
»Iskeä kiinni kynsin hampain! Vaikka kuka olisi!