KIVENPITÄJÄT

Afrikan metsissä Ikeli-joen varrella Ochorissa elää kansa, jota

alkuasukaskielillä sanotaan »kivenpitäjiksi».

Tarina kertoo, että _kala-kala_, monta vuotta sitten, oli olemassa

kummallinen laakakivi, »johon oli piirretty paholaisen merkit» (niin

sanoo vakava alkuasukastarinoitsija kirjoituksesta) ja joka oli hyvin

kunnioitettu ja ylistetty osaksi suuren taikavoimansa ja osaksi sen

vuoksi, että sitä vartioi kaksi mahtavaa henkeä.

Se oli suuren metsän ihmiselle erityisen arvokas jumala, mutta

akasavalaiset, jotka eivät olleet hentomielisiä eivätkä alistuvaisia

ja jotka sitä paitsi olivat jumalien tarpeessa, hyökkäsivät eräänä

punaisena aamuna Ochoriin ja veivät mennessään kiven ja muun, mitä

irti saivat. Otaksuttavasti »messinkihenget» menivät myös mukana.

Kiven anastus oli suuritöinen homma, sillä se oli kiinnitetty kallioon

harmaalla laastilla, ja monta keihäänkärkeä katkesi, ennen kuin se

oli saatu irti. Mutta lopuksi se oli kuitenkin viety pois, ja useita

vuosia saivat akasavalaiset nauttia tämän pyhän omaisuuden tuottamia

siunauksia. Sitten yhtäkkiä kivi katosi, ja sen mukana meni myös

omistajain onni. Sillä kiven katoamiseen liittyy brittiläisten tulo, ja

se oli akasavalaisille paha asia.

Noina kaukaisina aikoina tuli maahan mitätön mies, jolla oli yllään

valkoinen puku, ja hänen seurassaan oli kuusi sotilasta, Hän toi rauhan

ja hyvän ystävyyden sanoman, puhui uudesta kuninkaasta ja uudesta

laista. Akasavalaiset kuuntelivat hämmästyneinä ja pyöräpäisinä,

mutta kun he selvisivät, he leikkasivat hänen päänsä poikki, samoin

sotilaiden. Se näytti ainoalta keinolta silloisessa tilanteessa.

Sitten eräänä aamuna Akasava heräsi huomatakseen koko kylän olevan

täynnä outoa valkoista väkeä, joka oli tullut jokea vastavirtaa

höyrylaivoilla. Heitä oli liian monta, jotta olisi voitu väitellä, ja

niinpä kansa istui vaiteliaana, hieman peloissaan ja hyvin kummissaan,

kun kaksi mustaa sotilasta sitoi akasavalaisten silloisen päällikön

kädet ja jalat ja piti häntä kaulasta nuorassa riippumassa, kunnes hän

kuoli.

Paha onni ei loppunut edes siihen: tuli huono vuosi, jolloin

maniokkijuuri oli täynnä kuolemanvettä (sinihappoa), vuohet kuolivat ja

odottamaton hirmumyrsky hävitti tähkäpäät. Tällaisissa tapauksissa on

olemassa aina yksi korvauskeino. Jos ei ole, mitä tarvitaan, mennään

ja otetaan. Niinkuin lukemattomat kerrat ennenkin akasavalaiset

menivät Ochoriin, ottivat runsaasti viljaa ja jättivät paikalle monta

kuollutta miestä ja miestä, jotka rukoilivat kuolemaa. Aikanaan tulivat

sitten valkoiset miehet höyrylaivoineen, pienine messinkitykkeineen

ja tuttuine väkipyörineen ja köysineen, jotka he kiinnittivät tuttuun

puuhun ja käyttivät tuttuun tapaan.

— Näyttää siltä, sanoi uusi päällikkö (joka myöhemmin hirtettiin Isisin

kuninkaan tappamisesta), — että valkeain miesten laki on säädetty,

jotta heikko mies saisi voiton vahvemmasta. Se on hullua, mutta lienee

heidän mieleensä.

Ensi työkseen hän kaatoi hirttopuun; se oli liian hirveä ja muistutti

liian paljon edesmenneiden kohtalosta. Sitten hän ryhtyi tutkimaan

akasavalaisten onnettomuuden syytä. Asia selvisi pian. Suuri kivi oli

varastettu, niinkuin hän hyvin tiesi, ja parannus riippui yksinomaan

varkaan löytämisestä. Onnettomia ochorilaisia epäiltiin.

— Jos menemme heidän luokseen ja tapamme heitä vain vähän, mutta

poltamme paljon, sanoi Akasavan päällikkö miettiväisesti, — niin he

epäilemättä kertovat meille, missä tämä jumalakivi on, ja ehkä Suuret

antavat meille anteeksi.

— Kun minun nuoruusvuosinani, sanoi eräs vanha neuvonantaja, — pahat

miehet eivät kertoneet, mihin varastettu tavara oli kätketty, pantiin

kuumia kekäleitä heidän käsiinsä ja ne sidottiin lujasti.

— Se on erinomaisen hyvä tapa, sanoi toinen mies ja nyökäytti päätään

mieltymystä osoittaakseen. — Myös miesten sitominen sotilasmuurahaisten

tielle on erinomainen keino saada heidät puheliaiksi.

— Kuitenkaan emme voi mennä Ochoria vastaan monesta syystä, sanoi

päällikkö, — ja niistä tärkein on se, ettemme pääse helposti heidän

kimppuunsa kiveä vartioivien henkien tähden, vaikka en muista henkien

olleen kovin voimakkaita, kun kivi oli meidän hallussamme, hän lisäsi

toiveikkaasti.

Seurannut pieni sotaretki on kerrottu, samoin kuin kiven etsintäkin,

lyhyesti virallisissa tiedonannoissa. Etsintä oli tuloksetonta, ja

akasavalaisten oli tyydyttävä ottamaan mukaansa mitä käteen osui.

Siitä, miten alikomissaari Niceman ja sitten Sanders itse tulivat, olen

jo kertonut. Se tapahtui kauan sitten, niinkuin alkuasukkaat sanovat:

_kala-kala_, ja sen jälkeen tapahtui monta asiaa, jotka saattoivat

kiven häipymään ihmisten ajatuksista.

Aikain vieriessä Akasavan päällikkö sai kuolemanrangaistuksen monista

pahoista töistään ja rauha tuli siihen maahan, joka on Togo-maan

liepeillä.

* * * * *

Sanders on hämmästynyt kaksi kertaa eläissään. Toinen tapahtui

Ikelillä, joka paikallisella kielellä merkitsee »pikku jokea». Se ei

ole lainkaan pieni joki, vaan päinvastoin leveä, väkevä, voimakas ja

mahtava virta, joka kohisee, kihisee ja pauhaa vyöryessään mutkaista

tietään merta kohden. Sanders istui pienen laivansa kannella katoksen

alla ja katseli nopeasti kiitävää virtaa. Hän oli tyytyväinen mies,

sillä maa oli hiljainen ja tähkäpäät olivat kypsät. Ei mitään

rikkomuksiakaan ollut tehty. Bofabissa vain oli unitautia ja Akasavassa

beriberiä ja Isisissä joku oli keksinyt uuden jumalan, jota he jokea

päämajaan tulleitten tietojen mukaan palvoivat yötä päivää.

Hän ei moittinut uusia jumalia, sillä kaikki jumalat olivat hyvin

avuliaita. Milini, Isisin uusi päällikkö, oli lähettänyt hänelle sanan:

— Herra, sanoi hänen sanantuojansa, — tämä uusi jumala elää laatikossa,

jota papit kantavat olkapäillään. Se on pitkä ja niin leveä, että siinä

on neljä lovea, joihin seipäät pannaan, ja sen sisällä oleva jumala on

hyvin vahva ja täynnä suuruutta.

— _Ko-ko_, sanoi Sanders kohteliaasti, — kerro kuninkaalle, sinun

herrallesi, että niin kauan kuin tämä jumala noudattaa lakia, hän saa

elää Isisin maassa veroa maksamatta. Mutta jos hän kehoittaa nuoria

miehiä lähtemään sotaan, tulen minä ja tuon tullessani paljon vahvemman

jumalan, joka syö teidän jumalanne. Palaver on päättynyt.

Sanders ojensi jalkansa laivan reunukselle ja pohti tämän uuden jumalan

ilmestymistä. Milloin olikaan viimeinen ilmestynyt? Ngombin maassa

oli vuosia sitten yksi, ilkeä jumala, joka eli majassa kenenkään

uskaltamatta sitä lähestyä; olipa ollut toinenkin, joka tuli pauhulla

vaatien uhria, ihmisuhria. Se oli erittäin paha jumala ja maksoi

Britannian hallitukselle kuusisataatuhatta puntaa, koska viidakossa

taisteltiin ja maa oli rauhaton. Mutta ylipäänsä jumalat olivat hyviä,

eivät tehneet pahaa kenellekään, sillä uusien jumalien tapana on saapua

heti, kun jyvät ovat kypsät eikä sadekausi vielä ole alkanut.

Näin Sanders ajatteli istuessaan pienen »Zairen» keulakannella,

pingotetun kangaskatoksen alla.

Seuraavana päivänä ennen auringon nousua hän käänsi höyrylaivan keulan

vastavirtaan haluten nähdä Ochorin vointia. Ochori oli liian lähellä

Akasavaa, jotta sillä olisi ollut hyvät oltavat, ja sitä paitsi puuttui

hyvää ohjausta. Hyvin hitaasti kulki laiva, sillä virta oli vastainen

ja voimakas. Kahden päivän päästä Sanders tuli Lukatiin, jossa nuorella

Carterilla oli asemapaikka.

Alikomissaari tuli rannalle yöpukeissaan, iso aurinkohattu takaraivolla

ja tervehti päällikköään meluisasti.

— No? sanoi Sanders, ja Carter kertoi hänelle kaikki uutiset. Ebidissä

oli neuvottelu, Bofabin Otabo oli kuollut sairauteen, kaksi leopardia

hätyytteli ulkokyliä, ja...

— Tiedättekö mitään Isisin jumalasta? hän kysyi äkkiä; ja Sanders

sanoi, että hän oli kuullut siitä.

— Se on teidän vanha ystävänne, sanoi Carter. — Minun mieheni kertovat,

että tämä vanha jumalalaatikko sisältää Ochorin kiven.

— Oh, sanoi Sanders, ja hänen mielenkiintonsa heräsi äkkiä.

Hän nautti aamiaisen alaisensa kanssa, tarkasti hänen pienen,

kolmikymmenmiehisen joukkueensa, kävi hänen talossaan, ihmetteli hänen

makeita perunoitaan ja maisteli hänen tomaattejaan.

Sitten hän meni takaisin laivalle ja kirjoitti lyhyen tiedonannon mitä

tiheimmällä käsialalla mitä kapeimmalle paperiliuskalle.

— Tuo minulle n:o 14, sanoi hän palvelijalleen, ja Abibu toi hänelle

kyyhkysen.

— Pieni lintu, sanoi Sanders käärien huolellisesti kirjeensä pienen

pikalähetin punaisen jalan ympäri ja kiinnittäen sen kuminauhalla, —

sinun on lennettävä kaksisataa mailia ennen huomisen auringon nousua —

ja varo haukkoja.

Sitten hän otti kyyhkysen käteensä, meni laivan perään ja heitti linnun

ilmaan.

Hänen kaksitoistamiehinen -miehistönsä istui patansa vieressä — sen

padan, joka aina kiehuu.

— Joka! kutsui hän, ja hänen puolialaston koneenkäyttäjänsä tuli

hyppien alas rinnettä.

— Höyrytä, sanoi Sanders. — Ota puusi laivaan, olen matkalla Isisiin.

* * * * *

Ei ollut epäilemistäkään tämän uuden jumalan äärettömästä voimasta.

Kolmen tunnin päässä kaupungista »Zaire» saavutti pitkän kanootin,

jota neljä miestä meloi vastavirtaa laulaen surulaulua. Sanders muisti

sivuuttaneensa kylän, jossa naiset itkivät Joen rannalla vihreät lehvät

ruumiinsa peittona.

Hän hiljensi, kunnes tuli heidän kohdalleen, ja huomasi kanootin

pohjalla kuolleen ja jäykistyneen miehen.

— Mihin viette tätä ruumista? kysyi Sanders.

— Isisiin, herra, oli vastaus.

— Joki ja pikku saaret ovat kuolleita varten, sanoi Sanders ärtyisästi.

— On hullua viedä kuollutta elävien luo.

— Herra, sanoi mies, joka oli puhunut, — Isisissä on jumala, joka

henkii elämää. Tämä mies — hän osoitti ruumista sormellaan — on minun

veljeni, joka kuoli äkkiä leopardin kautta. Hän kuoli niin nopeasti,

ettei hän ehtinyt meille kertoa, mihin oli kätkenyt suolansa ja

putkensa. Viemme sen tähden hänet Isisiin, että uusi jumala antaisi

häneen juuri niin paljon henkeä kuin tarvitaan, että hän tekisi

sukulaisilleen hyvin.

— Keskelle jokea, sanoi Sanders tyynesti ja osoitti sellaiselle

yksinäiselle saarelle, joka oli mitä runsaimman viheriän kasvullisuuden

peittämä ja juuri kuin tehty hautausmaaksi. — Mikä on nimesi?

— Herra, nimeni on Nkema, vastasi mies hiljaa.

— Mene sitten, Nkema, hän sanoi antaen laivan mennä hiljaa eteenpäin ja

katsellen, miten kanootti käänsi keulansa osoitettua saarta kohti ja

jätti lastinsa sinne.

Sitten hän soitti koneen täyteen vauhtiin, ohjasi kauemmas

hiekkasärkistä ja tuli kulkuväylälle.

Hän oli ajatuksissaan.

Tämä kivi oli aivan erikoinen fetissi ja vaati erityistä käsittelyä.

Hän tiesi, että kivi oli olemassa. Siitä oli lukemattomia tarinoita,

ja eräs tutkija oli katsellut sitä suurennuslasinsa läpi. Myös hän oli

kuullut »messinkiputkisista hengistä» — noista mielikuvituksellisista

ja sotaisista varjoista, jotka johtivat rauhan miehet taiston teille —

paitsi ei ochorilaisia, jotka eivät koskaan sotineet ja joita ei mikään

henkien paljous voinut johtaa väkivallan töihin.

Niinkuin huomataan, Sanders otti luonnonkansat vakavalta kannalta, mikä

sivumennen sanoen on hyvän hallitsemistaidon salaisuus. Hänelle henget

olivat tekijöitä ja epäjumalat toimivia olioita. Vähemmän tietävä

mies olisi hymyillyt, mutta Sanders ei hymyillyt, sillä hänellä oli

suuri vastuu niskoillaan. Hän saapui Isisin kaupunkiin iltapäivällä ja

huomasi jo kaukaa, että jotakin erityistä oli tekeillä. Tavallisesti

häntä vastassa oli suuri joukko naisia ja lapsia, kun hän saapui

rannalle, mutta nyt ei ollut muita kuin kuningas ja kourallinen miehiä,

kun hän käänsi laivansa keskivirrasta rantaan.

— Herra, sanoi kuningas, — minä en ole tämän kaupungin kuningas uuden

jumalan vuoksi; ihmiset ovat kokoontuneet kukkulan tuonnemmalle

rinteelle ja he istuvat yöt ja päivät katselemassa jumalalaatikkoa.

Sanders puraisi huultaan ajattelevasti eikä sanonut mitään.

— Viime yönä, sanoi kuningas, — 'kivenpitäjät' näyttäytyivät kulkien

kylän läpi.

Hän värisi, ja suuret hikikarpalot vierivät hänen otsalleen, sillä

henget ovat kauhea asia.

— Koko tämä juttu kivenpitäjistä on hullutusta, sanoi Sanders kylmästi.

— Pikkulapset ja naiset ovat nähneet ne.

— Herra, näin ne itse, sanoi kuningas yksivakaasti, ja Sanders

hämmästyi, sillä kuningas oli vakava mies.

— Teissä on itse paholainen! sanoi Sanders englanniksi; sitten: —

Minkälaisia henkiä ne olivat?

— Herra, sanoi kuningas, — ne olivat valkonaamaisia, niinkuin sinun

ylhäisyytesi. Heillä oli messinki päässään ja messinkiä rinnassaan

Heidän reitensä olivat paljaat, mutta sääret olivat messingillä

peitetyt.

— Kaikenlaisiin henkiin on yleensäkin vaikea uskoa, sanoi Sanders

ärtyneenä, — mutta messinkihenkiin en usko millään ehdolla. — Hän puhui

jälleen englantia kuten aina, kun hän puhui itsekseen, ja kuningas oli

vaiti, sillä hän ei ymmärtänyt sitä.

— Mitä muuta? kysyi Sanders.

— Niillä oli miekat, sanoi kuningas, — samanlaiset kuin ne, joita

Ngombin norsunmetsästäjät käyttävät. Leveä ja lyhyt, ja heidän

kädessään oli kilpi. — Sanders oli hämmästynyt.

— Ja ne huusivat 'sotaa', jatkoi päällikkö. — Tämä on suurin häpeä,

sillä minun nuoret mieheni tanssivat kuolontanssia ja maalaavat

ruumistaan maalilla ja puhuvat hurjasti.

— Mene majaasi, sanoi Sanders, — minä tulen pian luoksesi.

Hän ajatteli polttaen mustan sikarin toisen jälkeen; sitten hän kutsui

Abibun, palvelijansa.

— Abibu, sanoi hän, — nähdäkseni olen aina ollut sinulle hyvä isäntä.

— Niin olet, herra.

— Nyt luotan sinuun. Mene miesten luo ja ota selvä heidän jumalistaan.

Jos kysyn heiltä itse, niin he kohteliaisuudesta valehtelevat ja

mainitsevat sen tai tämän jumalan, koska luulevat minun pitävän siitä.

Abibu valitsi ateria-ajan, kun aurinko oli mennyt pois ja maailma

oli harmaa ja puut liikkumattomat. Hän tuli takaisin tietoineen,

kun Sanders oli juomassa toista kahvikuppiaan pienen kansihytin

yksinäisyydessä.

— Herra, hän ilmoitti; — kolmella miehellä ei ole lainkaan jumalaa,

kolmella on erityinen perhejumala, kaksi on enemmän tai vähemmän

kristittyä ja neljä hausaa on minun uskoani.

— Entä sinä?

Abibu, kanolaispoika, hymyili Sandersin viattomuudenilmaukselle.

— Herra, hän sanoi, — minä seuraan profeettaa, uskon vain yhteen

Jumalaan, voimakkaaseen ja laupiaaseen.

— Se on hyvä, sanoi Sanders. — Anna nyt miesten lastata puita, ja Joka

saa pitää höyryä kuun nousuun, jolloin kaikki on valmista lähtöön.

Kymmenen aikaan kellonsa mukaan hän kutsui neljä hausaansa, antoi

heille kullekin lyhyen karbiinin ja olkavyön. Sitten joukko lähti

maalle.

Kuningas kärsimyksineen istui majassaan, josta Sanders löysi hänet.

— Sinä pysyt täällä, Milini, hän komensi, — eikä sinua syytetä

milloinkaan siitä, mitä tapahtuu tänä yönä.

— Mitä tapahtuu, herra?

— Ken tietää! sanoi Sanders syvällisesti.

Kadut olivat sysimustat, mutta Abibu valaisi lyhdyllä tietä. Vain

silloin tällöin he sivuuttivat majan, jossa oltiin kotona. Tavallisesti

he näkivät hiilloksen hohteesta, että asunnot olivat tyhjiä. Kerran

sairas nainen huusi heille, kun he menivät ohi. Hänen aikansa oli

lähellä, sanoi hän, eikä ketään ollut auttamassa häntä hänen vaikeana

hetkenään.

— Jumala auttaa sinua, sisar! sanoi Sanders, joka pelkäsi syntymisen

salaisuutta. — Minä lähetän naisen sinun luoksesi. Mikä on nimesi?

— He eivät tule, sanoi kärsivä ääni. — Tänä yönä miehet lähtevät

sotaan, ja naiset odottavat suurta tanssia.

— Tänä yönä?

— Tänä yönä, herra — niin ovat messinkihenget määränneet.

Sanders maiskautti suullaan.

— Sen tahdon nähdä, sanoi hän ja jatkoi matkaansa.

Joukko tuli kylän laitaan. Heidän edessään taivaan pronssikajastusta

vasten piirtyi pienen kummun tumma muoto, ja sitä he hakivat.

Pronssi tuli punaiseksi ja kohosi, muuttui jälleen pronssiksi tulen

hulmutessa kummun takana milloin kirkkaammin, milloin himmeämmin.

Tultuaan kukkulan harjalle Sanders näki edessään koko näytelmän.

Metsän laidan ja kukkulan juuren välillä oli laajahko tasanko.

Vasemmalla oli joki, oikealla taas oli metsä ja suo.

Aivan tasangon keskellä paloi suuri tuli. Sen edessä, seipäillä, oli

laatikko.

Mutta ihmiset!

Suuri piiri, istuen liikkumatta kyykyllään, vaiteliaana; miehiä,

naisia, lapsia, pienokaisia, jotka riippuivat äideissään; suuri

ihmiskehä, jonka napana oli tuli ja laatikko.

Keskellä oli aukea, josta pääsi käsiksi laatikkoon — aukea, jossa

alastomia miehiä kulki kulkueessa. Nämä pitivät yllä tulta, ja Sanders

näki heidän kuljettavan polttoainetta. Pysyen joukon takana hän raivasi

tien aukealle. Sitten hän silmäsi miehiinsä.

— On kirjoitettu, sanoi hän kanolaisten kummallisella arabian kielellä,

— että meidän on kannettava pois tämä väärä jumala. Pääseekö kukaan

meistä tästä seikkailusta elävänä, vai kuolemmeko tässä, on Allahin

vallassa, joka tietää kaiken.

Sitten hän astui päättävästi aukeata pitkin. Hän oli vaihtanut valkean

pukunsa virkapukuun, eikä joukko huomannut häntä, ennen kuin hän tuli

hausainsa kanssa laatikon luo. Tulen kuumuus oli kauhea, polttava.

Läheltä hän näki laatikon lautojen taipuneen kuumuudesta ja raosta hän

näki ohuen laakakiven.

— Ottakaa laatikko nopeasti, ja hausat kohottivat sen olkapäilleen.

Siihen asti koko ihmisjoukko oli istunut äänetönnä ihmetellen, mutta

kun sotilaat kohottivat taakkansa, kajahti vihan huuto tuhansista

kurkuista, ja miehet hypähtivät seisomaan.

Sanders seisoi tulen edessä toinen käsi kohotettuna, ja hiljaisuus

palasi.

— Isisin kansa, sanoi Sanders, — älköön yksikään liikahtako, kunnes

jumalakivi on mennyt ohi, sillä kuolema kohtaa nopeasti sen, joka

asettuu jumalien tielle.

Hänellä oli pistooli kummassakin kädessään, ja se jumaluus, jota hän

ajatteli, ei ollut laatikossa.

Kansa epäröi liikehtien kärsimättömänä, niinkuin joukko liikehtii

epäröidessään.

Nopein askelin miehet veivät kuormansa aukeaman läpi; he olivat jo

häiriytymättä menneet melkein joukon ohi, kun eräs vanha nainen astui

esiin ja tarttui Sandersin käteen.

— Herra, herra! hän huusi, — mitä teet meidän jumalallemme?

— Vien hänet oikeaan paikkaan, sanoi Sanders, — sillä hallitus on

määrännyt minut sen pitäjäksi.

— Anna tunnus! karjui nainen, ja kansa huusi hänen mukanaan: — Tunnus,

herra!

— Tämä olkoon teille tunnukseksi, sanoi Sanders, muistaen kärsivän

naisen, — Jumalan armosta Ifabille, Adakon puolisolle, syntyy

poikalapsi.

Hän kuuli puheen sorinaa; hän kuuli viestiään kerrattavan suusta suuhun

kautta koko joukon, hän näki ryhmän naisia kiiruhtavan takaisin kylään,

sitten hän antoi käskyn marssia eteenpäin. Kuului murinaa, ja joku

syvä-ääninen mies aloitti sotalaulun, mutta kukaan ei yhtynyt häneen.

Joku — mahdollisesti sama mies — kalautti keihästä kilpeä vasten, mutta

hänen esimerkkiään ei seurattu. Sanders tuli kylän kadulle. Hänen

ympärillään oli sellainen tungos, että hän vaivoin saattoi seurata

laatikkoa. Joki oli näkyvissä; kuu nousi kelmeänä, kultaisena pallona

yli puiden, levitti hopeataan veteen, ja sitten kuului vihan mylvintä.

— Hän valehtelee! Hän valehtelee! Ifabille, Akadon vaimolle, syntyi

tyttölapsi.

Sanders kääntyi äkkiä; hänen huulensa vetäytyivät irvistykseen, ja

hänen valkeat hampaansa välkkyivät.

— Jos joku mies kohottaa keihäänsä, sanoi hän puhuen hyvin nopeasti, —

niin hän on kuoleman oma.

Jälleen he seisoivat epäröiden, ja Sanders antoi käskyn olkansa yli.

Hetken vain joukko epäröi, sitten, kun sotilaat ottivat jumalalaatikon

olalleen, hyökkäsivät kaikki karjuen eteenpäin.

Muuan ääni huusi jotain; kuin taikavoimasta melu vaimeni, kansanjoukko

hajaantui taaksepäin ja sivuille rynnäten toinen toisensa yli ja pyrki

nopeasti pakoon.

Sanders seisoi ladattu pistooli kummassakin kädessään ja ihmetteli suu

avoinna.

Paitsi miehiään hän oli yksin, ja sitten hän näki.

Keskellä katua tuli kävellen kaksi miestä. He olivat pukeutuneet

lyhyisiin hameihin, jotka jättivät polvet paljaiksi; päässä oli suuri

messinkikypäri, ja messinkihaarniska suojeli rintaa.

Sanders katseli heitä, kun he tulivat lähemmäs, sitten hän sanoi:

— Ellei tämä ole kuumetta, niin se on hulluutta, sillä hän näki kaksi

roomalaista centuriota, raskas miekka kupeella riippuen.

Hän seisoi vielä, ja he sivuuttivat hänet niin läheltä, että hän näki

kilvestä karkeat kirjaimet: