Vuonninen on runorikkautensa vuoksi semmoinen merkkipaikka, ettemme
tahtoneet jättää sitä käymättä, vaikka tiesimmekin, ettei meille ollut
enää runonkeruutyötä jäänyt, Vuonnisen kun entiset kerääjät ovat jo
niin moneen kertaan tarkkaan laulattaneet. Kuljimme Venehjärvestä
maataipaleen poikki Ponkalahden kylään Ylä-Kuittijärven rannalle, josta
oli pari penikulmaa venematkaa. Maataivalta sanottiin olevan penikulma;
mutta väli tuntui suden juoksemalta. Ponkalahdesta Lönnrotkin lähti,
ensi kerran Vuonnisessa käydessään. Hän oli Ponkalahteen tullut maisin
Tsenaniemestä, josta matkaa niinikään sanottiin olevan penikulman
verta. Lönnrot kertoo retkestään:
"Sain, kuten olin pyytänyt, oppaaksi erään talonpojan pojan; tein
viisaasti siinä, etten ominpäin lähtenyt tälle sydänmaan taipaleelle,
vaikkapa se ei ollut penikulmaa pitempi. Kuljimme melkein linnuntietä,
sillä useimmista paikoista ei voinut huomata, että kukaan ihminen
ennen olisi täällä liikkunut. Noin puolitiessä huomasimme vasta
hakatussa kaskessa ristin, jossa oli kaksi poikkipuuta. Mieleeni
muistuivat ne ristit, joita matkustaja useissa katolisissa maissa
kuuluu näkevän teiden varrella ja jotka osottavat, että murha on tehty
siinä paikassa. Kerroin tämän oppaalleni, joka ihmetteli, että saatoin
ajatella sellaista heidän maastaan, lisäten: 'niin myö elämme kuin
lintuset metsässä.' Sitten hän kertoi minulle, että edellisenä vuonna
metsää tältä kohdalta kaadettaessa kaskeksi muuan mies oli ruhjoutunut
kaatuvan puun alle ja kuollut siihen paikkaan. Koska oli ollut vaikea
saada ruumis pois sieltä, oli pyydetty pappia hautaamaan hänet siihen,
ja tämä risti oli sen merkkinä. Jonkunmoisella närkästyksellä muistelin
nyt, kuinka meidän rahvas sellaisessa tapauksessa olisi menetellyt.
Vaikka olisi ollut mitä kiireisin heinäaika, olisi ennemmin kutsuttu
koko kylän väki noutamaan vainajaa kirkkomaahan kuin suostuttu
hautaamaan kuolinpaikkaan."
"Myöhään illalla tulin Ponkalahteen, ja talon isäntäväki kysyi heti,
tahdoinko kylpeä. Luulin saunaa aikaisemmin lämmitetyn ja hämmästyin
suuresti huomatessani, että sitä nyt vasta minua varten ruvettiin
lämmittämään. Näin ystävällinen on rahvas täällä kaikkialla. Heidän
tavalliseen kestitykseensä kuuluu ruoka, sauna sekä puolukat, joita
viimemainittuja ei kuitenkaan riittäne kaikiksi vuodenajoiksi."
Ponkalahti on Kuittijärvestä poikkimaisin länttä kohti pistävän
lahden partaalla. Siinä ei ole monta taloa, ja nekin mitä on, ovat
jotenkin hajallaan, mutta kylä teki muutoin viljellyn vaikutuksen,
lahden rannoilla oli vihantia vainioita, se muistutti hyvinkin jotain
Keski-Suomen kylänlahtea.
Ylä-Kuittijärvi yhä enemmän kapenee, kuta pohjoisemmaksi kuljetaan, ja
on lopulta hyvin saarinen, niin ettei luoteiskulmassa enää ole aavempia
selkiä. Puolivälissä on lahtensa rannalla Aajuolaksi, mutta mikäli
muistan, ei sitä selälle näkynyt. Se on pieni kylä eikä runopaikkana
mainittu. Ponkalahdessa Lönnrotin käydessä osattiin vanhoja runoja.
Lönnrot niitä kirjotteli soutajaltaan, kuten hän kertoo:
"Sain soutajikseni kaksi poikaa, joista toinen oli 15:n ja 20:n,
toinen 7:n ja 8:n vuoden välillä. Heiltä sain tietää, että edellisenä
iltana Ponkalahdessa olin tehnyt tyhmyyden. Olin näet siinä talossa,
jossa olin yötä, lukenut ääneen erään Kettusen runoista, jossa erästä
läsnäolevaa henkilöä pahasti morkattiin ja tehtiin naurettavaksi.
'Ettekö huomannut että nainen suuttui ja läksi ulos?' kysyi vanhempi
pojista. Sellaista en kuitenkaan ollut huomannut, olin vaan nähnyt
useiden vetävän suutaan nauruun ja samalla katsovan toimiinsa; mutta
kukaan ei ollut sanonut minulle mitään. Sittekuin vanhempi pojista
ensin oli ilmaissut suurta ihmetystään siitä, että mokoman seikan
vuoksi, nimittäin vanhoja runoja kerätäkseni, olin lähtenyt tälle
matkalle, hän itse alkoi laulaa muutamia vanhempia kohtia Väinämöisen,
Joukahaisen ja Lemminkäisen y.m. runoista. Huomattuani, että ne
monessa suhteessa erosivat ennen tunnetuista, aloin lyijykynällä
kirjottaa niitä muistiin. Kysyttyäni, mistä hän oli oppinut nämä
runot, hän vastasi, että kuka tahansa osasi laulaa sen verran, jos
vaan viitsi. Tätä minun kuitenkin oli vaikea uskoa, vaikka onkin
totta, että tuskin on ketään muita paitsi pieniä lapsia, jotka eivät
muistaisi hajanaisia kohtia vanhoista runoista, jopa uudemmistakin
lauluista, niin että usein voivat täydentää laulua, joka heille
luetaan. Lupaamalla 20 kopeekkaa yli ennen sovitun soutopalkan sain
vanhemman pojan 'viitsimään' niin kauan kuin matkaa kesti. Nuorempi
veli, joka tahtoi jotakin ansaita hänkin, kysyi, enkö tahtonut antaa
hänelle 'rossaa' (kahdenkopeekan lantti, jossa on ratsumiehen kuva)
sadusta, jonka sanoi olevansa halukas kertomaan. Lupasin hänelle
kaksi, kunhan vaan malttoi odottaa, kunnes olin ehtinyt panna kirjaan
kaikki vanhemman veljen runot. Siihen hän alussa suostuikin; mutta
tultuamme neljännespenikulman päähän Vuonnisen rannasta, ja kun minä
yhä vaan kirjoittelin vanhemman veljen runoja, hän alkoi itkeä. Minun
täytyi siis keskeyttää runojen kirjoittaminen ja käydä käsiksi hänen
satuunsa. Koska tuuli ajoi venettämme rantaa kohti, käskin heidän
lakata soutamasta, jotta minulla olisi enemmän aikaa. Ensin annoin
pojan yhteen jaksoon kertoa satunsa nähdäkseni, maksoiko vaivaa panna
sitä kirjaan, varsinkin, kun en ollut varannut mukaan enempää kuin
puoli kirjaa paperia, joka täten olisi voinut täyttyä kirjoituksella,
niin etten olisi voinut merkitä parempia runoja. Sitten kirjoitin sen
muistiin ja liittäisin sen tähän kokonaisenaan lukijan nähtäväksi,
ellei se olisi liian pitkä. Ehkä minulle toiste tarjoutuu tilaisuus
siihen. Se oli Syöjättären tyttärestä, joka vietteli erään pojan. Panin
sen kirjaan pojan sanelun mukaan näin: oli ennen akka. Siitä saatih
poika. Akka kuoli. Läksi poika metsälle. Tuli meren niemeh. Syöjätär
tyttärensä väkisih myötä työnti. Lenti joutsenena meren niemeh.
Poika vaatteet päältäh. Uimah läksi. Varastettih vaatteet. Niin etsi
vaattehiah. Tuli vassokkaah Syöjättären tytär. Arveli poika jos miksi,
niin siksi. Jos veikoksi, niin veikoksi; jos sisareksi, niin sisareksi;
jos isäksi, niin isäksi; jos emoksi, niin emoksi; jos morsioksi, niin
morsioksi. Tuli morsioksi. Aamulla tultih kolmella karapilla käymäh.
Ajettiin uninieklat pojan korvih ja kannettih karappi karapilta. Niin
sanoo Syöjättären tytär, maamolleh. -- Olen tahtonut mainita tämän
alun, näyttääkseni, millainen näiden satujen tyyli on. Sanojen lopussa
esiintyvä _h_ lausutaan vahvalla henkäyksellä ja olisi oikeastaan
kirjotettava yksinkertaiseksi. Eräässä sadun kohdassa, missä poika
tahtoi kuvata, miten lintu lensi yhä korkeammalle ja korkeammalle,
kunnes sitä lopuksi ei enää näkynyt, hän sen teki seuraavalla tavalla:
'nousi, nousi nousi, nousi, nousi, nousi, nousi' ja 'lenti, lenti,
lenti, lenti, lenti, lenti, lenti.'. Tätä sanoessaan hän hiljensi
ääntään ensimäisistä nousi ja lenti sanoista vähitellen niin, että
hänen lausuessaan viimeiset näistä sanoista oli yhtä vaikea kuulla
hänen puhettaan kuin nähdä lintua niin korkealta kuin hän tahtoi kuvata
sen lentäneen."
Vuonnisessa Lönnrot Tsenassa saamaansa neuvoa noudattaen poikkesi
Miinan taloon, joka oli etäämpänä rannasta, uloinna vasemmalla:
"Tämän talon sanottiin olevan paraiten rakennetun sekä muuten muita
varakkaamman. Tosin kerrottiin talonpoikien olevan hieman äreitä tai
vakavia (vai miten lienee sana 'jyry' oikein käsitettävä?) mutta muuten
kuuluvat olevan kunnon miehiä. Etevimmän laulajan, Ontrein, sanottiin
asuvan vähäisen matkan päässä siitä, niinikään toisen suuren laulajan,
Vaassilan. Menin siis Miinan taloon, jossa tapasin kotona molemmat
äsken mainitut pojat. Toinen heistä korjaili suurta nuottaa, toinen
valmisti itselleen saappaita kauppamatkaa varten, jonka pian aikoi
tehdä Suomeen. Heidän vanha äitinsäkin, joka oli kotoisin lähellä
Kivijärveä olevasta Latvajärven kylästä, eli vielä. Paitsi häntä siellä
oli kaksi nuorta emäntää, nimittäin molempien poikien vaimot. Toinen
heistä, kaikesta päättäen vaikutusvaltaisin, oli aikaisemmin mainitun
Kettusen tytär Tsenanniemestä, ja juuri sama, jota myös ennen mainittu
Ortjo turhaan oli kosinut. Hän piti minua puoleksi sukulaisena, kun
itse äidin puolelta polveutui suomalaisista. Nuorempi sisarensa oli
myös naitu Vuonniseen; hänen miehensä oli naapuritalon isännän, laulaja
Ontrein poika. Vaikka Miinan pirtti, jonka ikkunat olivat isot ja
permanto pesty j.n.e., olikin siisti ja hauska, tahdottiin kuitenkin,
että minun piti asua porstuan toisella puolen olevassa kamarissa.
Tämäkin oli siisti huone, valkeine seinineen, pöytineen, penkkeineen
ja lattioineen ja seinillä riippuvine pyhimyskuvineen. Noudatin siis
kernaasti heidän tahtoaan. Seuraavan päivän aamupuolella laulatin
Ontreita. Iltapäivänkin olisin kernaasti suonut hänen viipyvän luonani;
mutta häntä tarvittiin välttämättömästi nuotanvedossa, niin ettei
hän voinut jäädä. Toivotin hänelle hyvää saalista, sovittuani sitä
ennen hänen kanssaan, että hän, jos saisivat määrätyn joukon kaloja,
sitoutuisi laulamaan koko seuraavan päivän; tähän hän suostuikin.
Saalis ei ollut niin runsas kuin olin toivonut; kuitenkin sain
seuraavana päivänä hänen sanelunsa mukaan panna kirjaan useita runoja.
Mutta illalla, Ontrein mentyä nuottaa vetämään, menin Vaassilan
luo, joka asui kapean salmen toisella puolella. Tämä Vaassila, joka
etupäässä oli perehtynyt loitsurunoihin, oli vanha ukko. Hänen
muistinsa oli kuitenkin viime vuosina niin heikontunut, ettei hän
enää osannut sitä, mitä ennen. Väinämöisestä ja muutamista muista
mytologisista henkilöistä hän kuitenkin kertoi monta seikkaa, joita en
ennen ollut tietänyt. Ja kun sattui niin, että hän oli unohtanut jonkun
seikan, jonka minä ennestään tunsin, kyselin sitä häneltä tarkemmin.
Silloin hän taas muisti sen, ja niin sain tietää kaikki Väinämöisen
urostyöt yhdessä jaksossa, ja sen mukaan olen sitten järjestänyt
Väinämöisen runot, jotka tunnetaan."
"Seuraavana päivänä minua pyydettiin toiseen taloon aamiaiselle.
Isäntä tarjosi minulle paitsi aamiaista, muutamia uudempia
runoja. Tämän jälkeen hän kertoi, miten hän noin 5 tai 6 vuotta
sitten, ollessaan Suomessa laukkukaupoillaan, oli eräässä Hämeen
herraskartanossa toveriensa kanssa laulanut koko yön. Kysyin, muistiko
hän herraskartanon nimen, ja hän mainitsi Vesilahden Laukon. Saatuaan
sitten tietää, että juuri sama henkilö, joka nyt oli hänen edessään,
sinä yönä oli pannut kirjaan hänen runojaan, hän hämmästyi yhtä
suuresti tavatessaan tuttavan kuin minä, kuullessani hänen mainitsevan
paikan nimen. Puhellessamme tästä vanhasta tuttavuudestamme, syöksyi
muuan pieni mies vallan hengästyneenä esiin, tarttui rajusti isännän
käteen ja alkoi vetää häntä mukaansa. En tietänyt, mitä tämä kaikki
merkitsi, ennenkuin kuulin, että hänellä oli riita-asia naapurinsa
kanssa, jonka hevonen oli käynyt hänen pellollaan. Tämän asian tähden
hän nyt tahtoi saada kylänoikeuden kokoon kutsutuksi syyllistä
tuomitsemaan. Siksi hän väkisin tahtoi viedä isännän mukaansa 'Ota
vahva keppi mukaasi', hän sanoi, 'sillä luultavasti sitä nyt, jos
koskaan, tarvitaan'. Hänen mielestään olisi näet oikeuden ensin
pitänyt tuomita hänen riitaveljensä selkäsaunaan ja sitten heti panna
rangaistus toimeen, kuten sellaisissa tilaisuuksissa täällä lienee
tavallista. Isäntä kieltäytyi kuitenkin menemästä, puolustaen itseään
sillä, että hänellä oli vieras. Saattoihan mies mennä toisiin taloihin
ja niistä noutaa riidanratkaisijoita. Näin siis isäntä jäi kotia,
käräjöitsijän melkoiseksi närkästykseksi; tämä näet uhaten ilmaista
asian ispravnikalle koetti taivuttaa häntä tulemaan mukaansa. Isännän
laulettua minulle koko aamupäivän, tarjottiin minulle päivällistä,
jota hyvin tukalasti sain syödyksi; sillä hampaani olivat paljosta
puolukoiden syömisestä -- viimeksi, tässä talossa -- vuolettuneet niin,
että tuskin kykenin pureskelemaan ja syömään. Tarjosin hänelle rahoja
sekä laulamisesta että ruuasta, mutta hän kieltäytyi kokonaan siitä
ottamasta maksua, kuten minulla oli ollut syytä jo edeltäpäin aavistaa.
Kuitenkin saatoin toisella tavalla antaa hänelle korvausta. Hän näet
tarjosi minulle kaupaksi vyötä sekä muutamia muita pikku tavaroita, ja
ostin ne, ollenkaan tinkimättä. Tämäkin talo oli varsin siisti, lattia
pesty, pöydät, penkit ja tuolit puhtaiksi huosioidut."
"Joka talossa on muutamia pyhimysten kuvia seinässä. Tullessaan
sisään vieras ristii silmänsä niiden edessä. Näin tehdään myös
ateriaa alettaissa tai lopetettaessa sekä myöskin lähdettäessä
ulkotöihin, joissa viivytään monta tuntia, ja niistä kotia palatessa.
Erään Miinan kamarissa olevan kuvaryhmän edessä oli kynttiläteline
vahakynttilöineen. Kuvien vieressä oli suitsutusaineita, joita ei
kuitenkaan siellä ollessani kertaakaan käytetty. -- Ontreilla oli
kantelekin, jossa oli viisi vaskikieltä. Sekä hän, että hänen molemmat
poikansa soittelivat sitä varsin kätevästi.
"Tavalliset ruuat, joita söin Miinan talossa; olivat voi, leipä ja
rieskamaidon sekainen viilipiimä. Sitä paitsi oli joko perunoita,
kalaa, lihaa tai lientä. Emäntä kehoitti minua melkein aina sanoen:
'syö, syö kaikki', eikä näyttänyt olevan oikein tyytyväinen, jos
jotakin jäi jälelle. Maksua ei tahdottu ottaa niistä 4 tai 5
vuorokaudesta, jotka täällä vietin; kuitenkaan ei varsin itsepäisesti
pantu vastaan, kun toistamiseen tarjosin sitä."
Vuokkiniemen ja Kivijärven kautta Lönnrot sitten palasi Kajaaniin.
Viidennellä matkalla, joka tapahtui kevätkeleillä, hän ajoi rajan
poikki pohjoisempaa, tuli ensinnä Lonkan kylään, jossa tapasi
Martiskan, ja sieltä tämän saattamana Vuonniseen.
"Lonkasta on neljä peninkulmaa matkaa Vuonniseen. Tällä välillä ei ole
ainoatakaan asuttua paikkaa. Martiska itse tuli minua kyyditsemään, ja
meidän seuraamme tuli kaksi muuta miestä, joiden oli yksityisten asiain
vuoksi kulkeminen samaa tietä. Läksimme liikkeelle varhain aamulla ja
saavuimme hyvissä ajoin perille. Keskelle kyytiväliä oli rakennettu
metsäsauna tulisijoineen matkustajia sekä kalastajia varten, jotka
viimemainitut lähellä olevassa järvessä vetävät nuottaa. Viivyimme
täällä noin tunnin ajan syöttääksemme hevosia. Saunaan tehtiin tuli, ja
me asetuimme, niin hyvin kuin taisimme, valkean ympärille. Pian savu
täytti huoneen, eikä siihen paljon tarvittukaan, sillä se oli sekä
matala että muuten pieni. Suorana ei siinä ollenkaan voinut seisoa,
vaikka savultakin olisi voinut, joka kuitenkin sekin olisi estänyt
pystyyn kohoamasta. Siinä söimme päivällistä, ja sen jälkeen panin
vielä paperille jonkun Martiskan runopätkän, joka nyt vasta johtui
hänen mieleensä. Kuta kauemmaksi sitten tultiin, sitä vähemmän lunta
oli tiellä: Lonkassa, josta olimme lähteneet, oli sitä vielä puolen
kyynärän vahvuiselta maassa, mutta Vuonnisessa maa oli vallan paljaana.
Syy siihen on se, että Vuonninen on Yläkuitin järven rannalla.
Lonkka sitävastoin Maanselän harjanteella. Poikkesin Miinan taloon
eli Teppanaan, joksi sitä myöskin, ja tavallisemmin sanotaan. Täällä
kaipasin ennen mainittua emäntää. Puoli vuotta sitten kuolema oli
temmannut hänet pois vaikeasta lapsivuoteesta. Mies, joka kertoi hänen
kuolemastaan, itki, ja minunkin täytyi itkeä. Tämä oli toistettava
Tsenanniemessä, kun äiti vielä kerran perinpohjin kertoi tyttärensä
kuoleman. Hän kertoi, miten sama tytär-vainajansa, Teppanan nuori
emäntä, kuluneena kesänä oli ollut pahasti sairaana, niin että kaikki
epäilivät hänen paranemistaan. Potiessaan hän oli nähnyt unta, jossa
kirjava jänis oli näyttäytynyt hänelle, muka koko taudin aiheuttajana.
Hän oli silloin kysynyt jänikseltä, eikö se aikonut jättää häntä
rauhaan, ja vastaus oli kuulunut: Heittänenki nyt, vaan varote toiste
tullessani. Tämän unen hän oli kertonut äidilleen, joka heti oli
selittänyt sen siten, kuin nyt oli käynyt, nimittäin että seuraava
tauti oli vievä hänen tyttärensä manalle. -- Syötyäni Teppanassa
välipalaa, jonka isäntä itse nyt kantoi pöytään, ja jona oli voita,
leipää ja suolattua lihaa, ilmoittautui muuan vanha naiseläjä laulamaan
muutamia runoja. Niitä kuitenkaan ei ollut useampia kuin että 2 tai
3 tunnin ajassa ehdin panna ne kaikki kirjaan. Sitten kävin Ontrein
talossa ja läksin sitten yöksi tai yön selkään, kuten täällä sanottiin,
kylästä matkaan. Lisääntyvä kelirikko pakotti minutkin kiiruhtamaan.
Sain kyyditsijäkseni kesk-iikäisen miehen; hevonen tuntui minusta
olevan keski-ikäistä vanhempikin. Matkan päämääränä oli Jyvälahden
kylä, ja sinne kuljimme Yläkuitin jään poikki, joka nyt oli kieränä,
kun kaikki lumi edellisenä päiväpaisteisena päivänä oli sulanut pois.
Jyvälahti on 4:n penikulman päässä Vuonnisesta."
Lönnrotin kuvaus yöllisestä matkastaan kuutamossa on omituisen raikas
ja runollinen:
"Läksimme matkaan vähää ennen auringonlaskua. Ensin olimme kumpikin
jonkun aikaa hereillä, ja mies kertoi muun muassa, miten Teppanan
isäntä vaimonsa kuoltua noin kuukauden ajan oli ollut vallan kuin
järjiltään. Vaikkei hän ennen koskaan ollut maistellut viinaa eikä
rommia, oli hän äkkiä ruvennut kumpaakin nauttimaan niin runsain
määrin kuin ikinä kykeni, lisäksi tuskin oli puhunut sanaakaan
kenenkään toisen kanssa sekä syönyt ja nukkunut sangen vähän. Vasta
3-4 viikon kuluttua hän oli ehtinyt tointua ja oli silloin palannut
entiseen raittiiseen elintapaansa. Puhellessamme aurinko laski; näky
oli erittäin kaunis, koko läntinen taivas kun oli punainen ja avara,
sileä jää sen alla kuvasti taivaan hohdetta, ilman että järven pintaa
tarvitsi pelätä minkään tuulen rikkovan. Siellä täällä etäisyydessä
haamoittavat kuusia kasvavat saaret vaan lisäsivät tämän taulun
kauneutta ja ylensivät sitä vaikutusta, jonka kokonaisuus minuun teki.
Muutamissa tilaisuuksissa luonnonkauneudet erityisesti meidät lumoavat
ja valtaavat sielumme, ja tämä tapahtuu tavallisesti äkkiarvaamatta. Kun
varta vasten olen päättänyt nauttia niistä, olen harvoin täydelleen
voinut sitä tehdä, en ainakaan niin kuin niiden tarjoutuessa itsestään.
Kun aurinko sitten oli mennyt mailleen, ja taivaan purppura oli
kadonnut tai vaihtunut yön pimeään, jonkun tähden siellä täällä
tuikahtaessa esiin, kävi niin, että me molemmat, sekä kyytimieheni
että minä itse, nukahdimme. Vuode ei ollut kaikkein mukavimpia, mutta
uni ei aina kysy paikan mukavuutta. Olen nähnyt henkilöitä, jotka
ovat nukahtaneet satulassa istuessaan ja nukkuen jatkaneet matkaansa
suistumatta alas. Näin uneen vaivuttuamme, oli hevosemme ainoa
valveilla oleva koko seurassa. Enpä tiedä mikä lie ollut syynä, sekö,
ettei hevonen ymmärtänyt tähtein mukaan ohjata kulkuaan oikein, vai se,
että sekin tahtoi päästä nukkumaan ja sentähden halusi päästä kotiin.
Oli miten oli, mutta ympäri se vaan oli kääntynyt ja oli herätessämme
verkallensa kulussa takaisin Vuonniseen, sensijaan, että olisi mennyt
Jyvälahtea kohti. Heti herättyään mies tuuppasi minua kylkeen ja kysyi:
'missä nyt ollaan?' Omituinen minulle tehty kysymys, sillä kaikkein
vähimmän olin nyt valmis vastaamaan siihen muuten kuin että luultavasti
olimme Ylä-Kuittijärven jäällä, sillä huomasinhan heti, ettemme olleet
sen alla. -- Mutta on luonnollista, että se, joka yhdessä seikassa
luulee olevansa toista huonompi, usein sellaisessakin seikassa, jonka
paremmin tietää, kysyy toiselta neuvoa. -- Hänen neuvottomuuttaan ei
kuitenkaan kestänyt kauan. Käännyttyään moneen kertaan ja useilta
tahoilta tarkasteltuaan tunnettuja tähtiä hän huomasi hevosen tuumat ja
käänsi sen toiseen suuntaan. Sen jälkeen hän ei enää nukahtanut, vaikka
minä taas taisinkin hiukan torkahtaa."
Vielä seitsemännelläkin retkellään Lönnrot kävi Vuonnisessa, tällä
kertaa yhdessä Cajanin kanssa. He tulivat silloinkin Lonkan kautta.
Lönnrot itse ei tästä käynnistä mainitse, mutta Cajanin päiväkirjassa
siitä on seuraava tieto:
"Vuonniseen tulimme noin k. 3 j.p. -- Vatiera Onufreissa. Sinä iltana
ei mitään, kun nukkumaan. Pyhänä 23 (lokak.) j.p. kävimmä toisissaki
taloissa, katselimma tyttärien ja poikien kisoja, pakasimma kokouneien
urohien kera, laulomma Kalevalata, ja menimmä sitte maata. Maanantai
aamuna saattausimma Yläkuittijärvitse Jyväslahteen."