Tuoppajärven kylistä on suurin Kiestinki, joka on järven
koilliskolkassa; siellä on yhteinen kirkko. Tuoppajärven selältä
tullaan kapean matalan salmen kautta pitkään lahden suikaleeseen,
jonka lakealla rannalla kylä on. Maisema ei suinkaan ole kaunista,
sillä kylän seuduilla maa on ylt'yleensä matalaa ja lakeata.
Asutuksella on johonkin määrään uudisasutuksen luonne. Talot ovat kuin
arkipäiväisempää, kalseampaa mallia kuin Kuittijärvien rannalla, niissä
ei tavannut koristeita eikä muutoinkaan samaa vanhanaikaisempaa sävyä.
Samanlaista oli mielestäni väkikin. Kiestinki on jo kokonaan runoalueen
ulkopuolella. Runoraja oikeastaan kulkee jo Röhössä, vaikka sitä
pohjoisemmistakin kylistä tosin on saatu runonpätkä sieltä täältä.
Lieneekö vanha viero hävittänyt täältä runot, vai eikö niitä ole
ollutkaan, sitä en voi sanoa. Ilmiö joka tapauksessa on omituinen.
Ainoastaan häävirsiä Kiestingissäkin osataan ja arvatenkin joku verta
loitsujakin, sillä niihin näyttävät turvautuvan vierolaisetkin,
kun hätä käskee. Ja vanhanaikaisia ompeluksia oli Kiestingissä
säilynyt enemmän kuin etelässä; niitä kannettiin joukottain
kaupaksi, kun kuultiin meidän semmoisia ostelevan. Luulenpa, että ne
olisivat kaikiksi ajoiksi hävinneet, ellemme olisi joutuneet näitä
rätsinämarkkinoita toimeen panemaan.
Asuimme muutoin varakkaassa ja laajassa talossa, jonka vanha emäntä
oli niin ilmetty Louhi itse, ettei taiteilijalle paremmasta väliä. Ja
Louhen tapaan, voimalla ja lujuudella, hän taloa hallitsikin, vaikka
se oikeastaan oli pojan ja tämä oli vasta hankkinut minjän. Ellen
väärin muista, oli eukko Lohjalta kotoisin, mutta hän oli kääntynyt
kreikanuskoon ja muutoinkin niin tapansa muuttanut, ettei häntä
karjalaisesta erottanut. Muun muassa hän antoi minjänsä "kumartaa
jalkaa" maan tavan mukaan kuusi kuukautta häitten jälkeen joka kerta,
kun minjä lähti uudelle työlle. Satuimme tämmöiseen tilaisuuteen kesken
kumarrusta, eikä asianomaisilla ollut mitään sitä vastaan, että sen
valokuvasin.
Sää pysyi ihmeen kauniina ne päivät, jotka Kiestingissä viivyin, ilma
oli alati tyyntä, lämmintä ja herttaista. Aamut olivat säännöllisesti
aivan tyynet, mutta kun päivemmällä helle alkoi käydä rasittavaksi,
niin virisi selältä lauha tuulenhenki, joka leyhytteli juuri sen
verran, että latoi lahden pinnan täyteen rivittäin matkaavia aaltosia,
jotka viileästi loiskia pilpattelivat kylän louhirannoilla. Mutta
iltapuolella, auringon vaivuttua alemma, ensin tyyntyi ja sitten alkoi
auringon laskun jälkeen puhaltaa vieno tuuli maalta selällepäin. Ilmiö
saa, kuten tunnettua, selityksensä siitä, että ilma päivällä lämpiää
enemmän maan päällä kuin selällä ja kohoo ylöspäin; selältä silloin
virtaa maalle sijaan viileämpää ilmaa. Yöllä taas maa jäähtyy nopeammin
kuin vesi, ja silloin alkaa kylmempi maailma raskaampana virrata
selälle päin, jolta ilma kohoo ylöspäin. Harva järvi on siksi laaja,
että se kykenisi aikaansaamaan nämä säännöllisesti vuorottelevat tuulet.
Mutta Tuoppajärvi sai sen aikaan, ja siitäpä se saikin mahtia vielä
nähtävän mahtinsa lisäksi.
Kiestingissä erosin toveristani, jonka piti viipyä siellä jonkun päivän
selvittelemässä pohjan puolen sanavarastoa. Hänen piti Varahvontan
keralla matkustaa kievarireittiä Kieretin järven kautta Vienan
merelle, minun taas kiertää Pääjärven ja Jelettijärven kautta. Sovimme
siitä, että tapaisimme toisemme Tyrhyn kylässä, Kieretin järven
pohjoispäässä. Ensimmäisen taipaleen Kokkosalmen kylään saakka hän tuli
minua saattamaan.
Sousimme takaisin Tuoppajärvelle, mutta käänsimme penikulman verran
kuljettuamme kokan pohjoista kohti. Hauska olisi ollut käydä
kaikissakin kylissä järven rannalla, mutta siihen olisi kulunut paljon
aikaa, sillä Tuoppajärvi on yhdeksää penikulmaa pitkä. Kiestingissä
mainittiin matkoja pitkin järven rantoja seuraaviksi: Kiestingistä
Lohilahteen 15 virstaa, Lohilahdesta Lampahaiseen 4 virstaa, siitä
Njilmalahteen 15, Njilmalahdesta Kuorilahteen 20 ja siitä edelleen
Suolapohjaan niinikään 20 virstaa. Suolapohja on järven eteläpäässä,
ja sieltä on ainoastaan muutama penikulma Paanajärveen Kemijoen
rannalle. Länsirannan kylät ovat: Kiisjoki, johon tulee Kuorilahdesta
20 v. Suolapohjasta siis 40, Skiitta, 10 virstan päässä Kiisjoesta,
ja Valasjoki, 15 virstaa Skiitasta. Valasjoesta tulee pohjoisrannalla
olevaan Kokkosalmeen 20 virstaa, Kiestingistä sama matka.
Saattajina oli meillä jälleen naisia. Muuan heistä oli vasta
kaksitoistavuotias tyttö, ja hänen sanoivat toiset taitavan runojakin.
Emme tosin luulleet niitten olevan sen arvoisia, että niitä kannattaisi
kirjoittaa, mutta tytön mieliksi kehoitimme häntä laulamaan. Ja
tapahtui se kumma, että hän lauloi "Kilpakosinnasta" kokonaista 236
säettä. Ensin hämmästyimme, sitten ihastuimme, ja runo tietysti
kirjotettiin, ja tyttö sai yhtä suureksi mielihyväkseen maksun
kauniista taidostaan.
Hyvin kummastelimme tätä yksinäistä vanhaa runoa, joka muodoltaan ja
sisällykseltään veti vertoja niille runoille, joita olimme Uhtuessa,
Vuonnisessa ja Latvajärvellä kuulleet.
Runon alku lähti:
Anni tyttö, aino neiti,
Läksi voatteijen pesulla,
Räpähäisen räimemähe,
Nenähän utuisen niemen,
Peähä soaren terhentyisen,
Pitän laiturin nenähä.
Iski silmänsä itähä,
Loip' on silmän luotehella,
Keksi mustasen merestä,
Sinervöisen lainehilta.
Jos olet kalani karja,
Niin sie uimaha uleha,
Vesi peälläh vetäy!
Jos olet lihani lintu,
Niin sie lentämäh levähä!
Tulipa pursi Väinämöini,
Tulipa on näillä valkamilla,
Vaskisilla valkamilla,
Teräksisillä teloilla
j.n.e.
Alku on se tavallinen, jolla Väinämöisen retki Pohjolaan neittä
pyytämään alkaa. Sen kyllä Kuittijärven kylissä monet osaavat, osaavat
myös Annin ilmoituksen veljelleen Ilmariselle, joka paraillaan pajassa
takoo, ja Ilmarisen suoriutumisen kilpakosijaksi. Mutta harvinaisempia
ovat kuvaukset ansiotöistä, joita samassa yhteydessä lauletaan. Tämäpä
tyttö niitä osasi, ja meistä tuntui, kuin olisimme äkkiä päässeet vanhan
aarteen perille.
Tyttö lauloi, kuinka Pohjan akka käski kyntämään kivisen pellon
"oatralla tulinenällä" ja kääntämään käärmeet käsillänsä. Väinämöinen
pyytää Ukkoa satamaan lunta sauvan varren ja antamaan hänelle pyhän
oriin, ja niin hän ansiotyön suorittaa. Toiseksi hän ampuu taivaalta
tähdet, sitten pyydystää suuren hauin Tuonelan joesta. Sitä varten hän
kohoo linnun lentimille ja lentää Manalan alanteelle. Osaksi oli tosin
runo sekaantunutkin, siten että esim. Annin varotus tuli vasta tämän
jälkeen, ja se päättyi kultaneidon taonnalla.
Ihmettelimme ja ajattelimme moneen suuntaan; vihdoin asia selvisi.
Tyttö oli kuullut runon eräältä kerjäläiseltä, joka oli sillä puolella
oleskellut. Sitten kävi ilmi, että kerjäläinen oli ollut Latvajärvestä
kotoisin. Ja runoja myöhemmin verrattaissa nähtiin, että tuo kiertelevä
ukko oli sen oppinut Arhippaiselta Miihkalilta. Se oli siis vanhan
Arhipan runo, joka oli näin etäälle eksynyt, tosin melkoisesti
karsiintunut ja sekaantunut matkalla, mutta siitä huolimatta
säilyttänyt monta arvokkainta piirrettään.
Emme voineet kyllin ihmetellä sitä erinomaista runomuistia, jota
tämäkin tapaus osotti. Paitsi runon yleistä juoksua oli tyttö suuressa
määrin säilyttänyt sen vanhaa kieltäkin omituisine päätteineen ja
sanoineen, joista monet varmaan olivat hänelle tuntemattomat. Vaikka
hän oli kuullut Tiitta ukon sitä laulavan vain moniaan kerran.
Kokkosalmi on hauskemmalla paikalla kuin Kiestinki, mutta koko
joukon pienempi kylä. Viivyimme siellä vähän aikaa, ostellen taas
muiskarätsinöitä. Miesten suurena kummana kuljimme, heitä kokoontui
joukottain tanhuille meitä oudostelemaan, enkä saata sanoa, että heidän
käytöksensä oli ystävällistä, jospa ei julki vihamielistäkään. Siinä
suhteessa on kylien välillä omituinen ero. Toisissa vierasta kohdellaan
mitä ystävällisimmin, toisissa taas ynseästi, ja merkillistä on, että
kylät näyttävät pitävän nämä ominaisuutensa vuosikymmeniä.
Tuoppajärvi kokoo laajaan helmaansa melkoiset määrät vettä, mutta
liika ei vuoda reunan yli järven eteläpäästä, josta olisi Kemijokeen
lyhyt ja mukava tie, vaan se murtautuu pohjoista kohti Pääjärveen.
Noin puolen virstan päässä järvestä on Sohjenanniskan koski. Se ei ole
kovin jyrkkä, putousta ei liene kymmentäkään metriä, mutta karkeassa
erämaanluonnossaan se on viehättävä helmi. Sen paras kauneus on
tuo hopean kirkas vesi. Vähääkään sekaantumatta se Tuoppajärvestä
juoksee kosken nieluun ja kaatuu sitten sileään kalliouomaan, joka on
puhtaaksi huuhdottu kuin lasiastia, ja saapuu sen vuoksi alas saakka
yhtä läpikuultavana. Suopursujen, petäjäin, harmaitten kallioitten
kehyksissä kosken pumpulivalkoinen kuohu, leimuava aalto, sointuinen
kohina virittävät erämaahan raikasta elämää. Mutta koski ei ollut
ainoastaan kaunis, se oli lumoavakin. Pohjan päällä ei tosiaan
sileillä kohdilla erottanut vettä ollenkaan, melkeinpä olisi erehtynyt
astumaan koskeen sen voimaa huomaamatta, ennenkuin se jo olisi vienyt
mukanaan. Missä joku kivi tai pykälä rikkoi peilinä kiitävän veden,
siinä näyttivät kuohut kisailevan ilmassa kuin untuvat. Kosken alla on
kuitenkin melkoinen veden mullerrus, jossa ei näy muuta kuin murtuvaa
vettä, vaahtoavia laineita.
Ei asumusta, ei myllyä minkäänlaista ollut tämän kosken partaalla,
ainoastaan vanhuuttaan lahonneita ristejä, joita ennen erakot olivat
pystyttäneet, ja taipaleen poikki ehkä vieläkin vanhempia teloja. Joki
sitten virtaa matalain rantain välitse korpea ja suota Pontselensuun
pieneen kylään, ja laskee penikulman, toista virrattuaan Sohjenansuun
kylän kohdalla Pääjärveen.
Pienempi kuin Tuoppajärvi, mutta mahtavampi luontonsa puolesta on
Pääjärvi; eikö liene se koko Pohjolan kauneimpia järviä. Ulapat
ovat aavat, tuntureita ja vaaroja kohoo joka puolella ja katse
käsittää yläviä selkosmaita vielä kaukaa rantain takaakin siintävistä
etäisyyksistä.
Ehkä on vesi yhtä kirkasta kuin Tuoppajärvenkin, mutta samoin kuin
ovat rannat korkeammat, samoin ovat Pääjärven haudatkin syvemmät ja
siitä pimeämmät, se sen vuoksi näyttää Tuoppajärveä jylhemmältä ja
juhlallisemmalta. Vasemmalla puolella kohoo jonkun penikulman päässä
Maanselän korkea reuna vaarametsineen, ja reunan takaa näkyy Nuorunen,
Kuusamon korkein tunturi.
Etäämpänä pohjoisessa, näköjään melkein järven laidassa, on
Kivakkatunturi, jonka taitse Oulanganjoki laskee Pääjärveen,
muodostaen tunturin takana komean Kivakkakosken. Kivakan takaa
näkyy jalo Päänuorunen ja järven pohjoispäästä lähtee melkoinen
Koutajoki. Tämä koeteltuaan voimiaan Kuman rajussa koskessa laskee
laajaan Koutajärveen, josta vedet Lapin jokien vahvistamina juoksevat
Kannanlahteen. Oikeallakin rannikolla on vaaraisia maita, mutta sillä
puolella kukkulat ovat melkoista matalammat.
Pääjärven rannoilla on harvemmassa kyliä kuin Tuoppajärvellä.
Länsirannalla on Oulangansuu, pohjoispäässä Mikon kylä siinä, mistä
Koutajoki lähtee, itärannalla Majuolahti, eteläpäässä Sohjenansuu ja
joku vähäpätöinen rymä näiden lisäksi.
Sohjenansuussa oli pari kookasta Suomen malliin rakennettua ja
maalattua taloa, uutimellisine ja kukallisine akkunoineen, ja kylä
sen vuoksi tervehti puoleksi tuttavallisesti. Mutta noiden talojen
isännät olivat Suomessa, jossa heillä oli Turun seudulla kauppapuodit,
ja kotiväki kohteli minua vierastellen. Omituista on, että juuri
tämä pohjoisin osa Vienan Karjalasta tekee kauppojaan meidän maamme
eteläisimmissä osissa, aivan merimaassa. Ruotsin kielen taito ei
sen vuoksi ollut Kiestingissä harvinainen. Toiselta puolen käydään
täältä Ruijassa kalassa, ja siitä osaa norjan kieltä monias mies.
Karjalaiset näyttävät oppivan vieraita kieliä paljon helpommin kuin
länsisuomalaiset, norjan kieltä esim. kuuli täällä sangen luontevasti
äännettävän; mutta luulen heidän siitä huolimatta pitävän omaa kieltään
suuremmassa arvossa kuin muut suomalaiset.
Pääjärvi varmaan on kalainen järvi. Kylän rannassa, joka oli aivan
aavan selän laidassa, oli korkeat hirsistä rakennetut venesillat
täynnään veneitä, nuottia ja verkkoja telineineen, aittoineen. Varmaan
olisi tässä kylässä viihtynyt kauemminkin, se näytti tarjoovan niin
paljon luonnonkauneutta ja urheilua. Mutta runoja sieltä oli suotta
ruveta kyselemäänkään, ja muutakin vanhaa täällä pohjoisessa oli
niukemmalti, arvatenkin siitä syystä, että koko tämä pohjoispuoli
on verraten nuorta uudisasutusta. Pääjärven ja Tuoppajärven seudut
olivat myöhään lappalaisten hallussa, taisteluista lappalaisten kanssa
kertovat sen puolen tarinat.
Onneksi oli Pääjärvi aivan tyyni, kun illalla läksin veneellä matkaa
jatkamaan Majuolahden kylään, jonne oli pari penikulmaa. Kivakkatunturi
kuvastui edessäpäin jylhänä järven pintaan ja näytti olevan hyvinkin
lähellä, vaikka sille oli matkaa neljä penikulmaa, etäisemmät tunturit
asuivat valon keralla kuulakkaissa korkeuksissa, järvellä laskeutui
illan hämäryys, vakavuus rantain metsille. Pääjärven sanotaan olevan
myrskyllä pelottavan, mutta nyt se oli niin liikkumaton ja ääneti,
että kaukaa, virstain päästä kuului, kuinka lohet poukkuilivat ilmaan,
poukkuilivat niinkuin olisi jossain halkoalusta kuormattu. Niin ylävät
olivat rannat, että soutelimme kuin avaran salin lattiaa. Suomen
puolella päilyi Maanselän päällä paksu savu -- sitä oli jo kohonnut
päiviä ja viikkoja -- joka ujui hiljalleen järvelle päin, hämärtäen
mäkiä ja laaksoja.
Kuta kauemmin soutelimme selkää, sitä halummasta olisin sinne jäänyt.
Samalla kun luonnolla oli jo Pohjolan suuripiirteinen jylhyys,
on se kuitenkin niin pohjoiseksi rikasta ja vaihtelevaa. Olisin
tahtonut nähdä Kuman, jota kertoivat niin ankaraksi, että kävyt
putoilevat kuusista sen rannoilla. Halusta olisin käynyt uudelleen
Kivakkakoskella, johon olin tutustunut Paanajärveltä käsin siellä
käydessäni. Mutta siihen ei ollut aikaa. Pääjärvi on kuutta tai
seitsemää penikulmaa pitkä, ja olisi pitänyt viipyä viikkoja, jos sen
olisi tahtonut kunnolla nähdä.
Puolen yön aikaan saavuin puhtaalle hiekkarannalle, joka oli jo
kauas selälle hohtanut; siinä oli Majuolahden vähäinen kylä. Löytyi
sieltä kuitenkin kelvollinen talo ja ystävällisiä ihmisiä, vaikka
vierasteltiin. Ylen harvoin siihen taisikaan poiketa kulkijoita ja
syytä oli sen vuoksi katsoa pitkään outoa. Mutta yhä piintyneempää
tuntui siellä viero olevan. Luontainen ystävällisyys kuitenkin voitti
uskonnolliset ennakkoluulot, pirttiin katettiin minulle illallinen ja
ullakkoon tehtiin vuode. Mutta kun ennen maata menoa istuin pihalla
piippuani polttamassa, jott'en savulla loukkaisi talonväkeä, niin
näin ihmeekseni emännän, joka palasi vainioveräjältä ystäviään
saattelemasta, jo kaukana pitävän sormillaan nenästään. Minun
kohdalleni tultuaan hän lausui: "Ka hyvähän tämä ois vieras, nii
tupakkoo polttaa." Se minusta jo oli liikaa ja rauhallisesti poltin
piippuni loppuun huomautuksesta välittämättä. Mutta ihmeellistä on,
kuinka vastenmielistä tupakansavu on semmoisille, jotka eivät ole siihen
ensinkään tottuneet. Monta kertaa meitä saattelevat naiset rukoilemalla
rukoilivat, ettemme polttaisi veneessä tupakkaa, ja jos savua, sen
ilmaan hajotessa, vähäkin joutui heidän kurkkuunsa, niin rupesivat
he siitä ankarasti yskimään, en tiedä sitten, terveydekseenkö, vaiko
sielunsa autuudeksi.
Majuolahdessa, samoin kuin Pääjärven muissakin kylissä, oli poronhoito
jo tärkein elinkeino. Maanviljelykseen ei ollut luottamista, ei
ainakaan tässä kylässä, jonka maat olivat hiekkaperäiset. Kuivuus oli
ollut niin pitkällinen, että oraat olivat kuihtuneet aivan mitättömiksi.
Majuolahdesta kuljin oppaan keralla kaksi penikulmaa Ahvenlahteen,
joka on Jelettijärven länsipäässä. Väli on kauttaaltaan erämaata,
mutta muistoni mukaan olivat metsät tälläkin välillä kauniimpia kuin
Uhtuen kankailla. Maan muodostus oli vaihtelevaa. Vasemmalla kädellä
oli jonkun matkan päässä korkea vaaramaisema, joka näytti olevan
Kuusamon tunturialueen rinnakkaisjonoa. Sillä puolella on aavanlainen
Tiiksijärvikin, syrjäisimpiä sydänmaan seutuja, joitten asematkin
kartoilla ovat väärät, muodoista puhumattakaan. Merkillistä kyllä on
Jelettijärvikin Imbergin karttaan piirretty aivan lähelle Kiestinkiä,
puolen penikulman päähän vain, vaikka Kiestingissä joka mies tiesi
matkaa olevan kaksi penikulmaa ja Jelettijärven kylään kokonaista kolme.
Ahvenlahdessa oli vain monias talo. Oppaani saattoi minut arvatenkin
parhaaseen, jonka asukkaat olivat hänen tuttaviaan. Pirtin lattia oli
aivan täynnään vihdaskoivuja, joiden keskellä istui punakirjavia naisia
ja peräpenkillä isäntä, yllään aivinainen mekko ja housut. Kaikki olivat
uutterassa vastanteossa ja pihkainen tuoksu täytti huoneen. Harvoin
olen nähnyt vierasta niin kauniisti vastaan otettavan, kuin tämä isäntä
tervehti ja puhutteli majuolahtelaista tuttavaansa. Nähdessään meidän
sisään astuvan hän ilostuen nousi penkiltä, oikaisi kookkaan vartalonsa
ja lausui juhlallisella sydämellisyydellä:
"Terveh siulla ammuin nähty!"
sekä astui lehtien poikki häntä kättelemään. Minuakin käteltyään hän
kehoitti istumaan ja alkoi sitten "pakauttaa vierasta" maan tavan
mukaan, kysyi ensinnä yleiset kuulumiset, keskusteli ilmat, vuodentulon
toiveet, kaupat, syventyi sitten yhä enemmän yksityisseikkoihin,
jopa kaikkien niitten niittyjen ja metsäluhtain heinänkasvuunkin,
joita olimme tiellämme tavanneet. Keskustelu juoksi niin sujuvaan ja
luontevasti, osotti niin tarkkaa luonnon havaintoa, että itsekseni
ihmettelin, kuinka avoimin silmin oppaani oli kaiken matkaa kulkenut,
vaikk'ei hän huomioistaan minulle mitään maininnut. Vasta kun nämä
kaikki asiat oli puhuttu, hän kysyi oppaalta, mikä minä olin miehiäni,
millä asioilla kuljin, ja lupasi saattaa minut veneellä edelleen
Jelettijärven kylään, jonne oli penikulman verran vesitietä.
Jelettijärvessä olivat kokemukseni aivan toista laatua. Siellä oli
vastaanotto jäykkä, milteipä tyly. Minua luultiin maankiertäjäksi, ja
seuraavasta taipaleesta Uuteenkylään vaadittiin niin kohtuuton hinta --
muistaakseni kuusi ruplaa -- että vetosin virallisiin matkakirjoihini
saadakseni kohtuhinnalla kyydin. Matkaa oli nelisen penikulmaa.
Mutta sitäpä minun ei olisi pitänyt tehdä. Epäluulot puhkesivat nyt
julki.
"Mitä myö siun pumakoistasi! Emme osaa lukea, luet niistä, mitä
hyväksi näet. Ethän sie ole meän puolen herroja. Et sie suudji
(tuomitse), et kokuo veroja, et hoia mitänä meän asjoja, mi lienet
vanhain rätshinäin kauppias, mintähden sinua kyyitsisimme?" Mitä
saatoin siihen vastata? Lukutaitoista ei ollut ketään, ei minkäänlaista
muuta; virallista suojaa kuin kylän omat isäntävirkamiehet, ja
heitäpä olikin juuri se mies, joka minulle tämän vastauksen antoi. En
edes saanut kunnollista yösijaa, vaan sain yrittää nukkua eteisessä
likaisessa vuoteessa, jossa sain ensimäiset täit tällä matkalla, ja
siinä oli niin paljon muutakin syöpäläistä, etten koko yönä saanut
nukutuksi niiden, mielipahan ja ehken pelonkaan vuoksi. Seuraavana
aamuna ei auttanut muuta kuin luvata vaaditut kuusi ruplaa, vaikka se
Karjalan oloihin nähden olikin ylen kallis hinta. Mutta ennen kun se
taival oli loppuun kuljettu, lauhduin sentään melkein kokonaan, sillä
niitä rahoja en tyhjästä maksanut.
Saattajiksi lähti taipaleelle kaksi miestä ja nainen. Matka piti
ensin moniaan virstan metsämaita, kunnes saavuttiin Jelettijärvestä
lähtevälle joelle. Se ei ollut aivan suuri, mutta luhtamailla ja
soilla oli siinä riittävästi vettä veneen uida. Polulla olivat
yöllä saamani vieraat alkaneet niin kiihkeästi leikata villapaidan
kuumentamaa selkääni, että veneeseen tultuamme ja joelle päästyämme
epätoivoisella kiireellä riisuin päältäni sekä takin että liivin
ja vielä paidankin yhdessä ajattomassa käänteessä, vapautuakseni
rosvoista. Saattajani eivät tuosta suurestikaan kummastuneet, nainen
kysyi vain osaa ottavasti: "Voi veikkonen, olet sie matkalla täipynyt?
Niitä kohoo ihosta näin helteellä", heitti aironsa ja rupesi etsimään
villapaitaa. Ja tottuneena hän sen puhdistikin tuota pikaa ja saatoin
rauhallisemmalla mielellä jälleen pukea sen päälleni.
Nämä saattajat olivat sitä kaikkein syvintä vieroa, mitä matkalla
tapasin. Tuon tuostakin he ristivät silmänsä ja siunailivat, liekö
siitä kun polttelin tupakkaa, vaiko lähestyvää ukonilmaa, vaiko vain
syntisyyttäni, sillä he näyttivät luulevan saattelevansa pahinta
maankulkuria. Pelko ei ollut minustakaan kaukana... He olivat
Jelettijärvessä maininneet taipaletta hyvin koskiseksi ja sen vuoksi
vaikeaksi kulkea; mutta minä, joka mielestäni olin niin paljon koskia
kolunnut, pidin tuota puhetta vain keinona rahain kiristykseen. Ja kun
joki ei ollut sen suurempi, niin olin mielestäni arvostellut asian
aivan oikein. Mutta sainkin tutustua vaikeuksiin, jotka olivat aivan
uuden luontoiset.
Maat olivat näköjään jotenkin lakeita, louhista morenipohjaa asui
missä kangas, missä suo. Tuli sitten vastaan ensimmäinen koski, mutta
kun sen kohinaa ei kauaskaan kuulunut, niin arvelin helpostikin siitä
pääsevämme. Mutta kun olimme laskeneet sen niskaan ja rantaa pitkin
kävin sitä katsomaan, niin selvisikin minulle, minkä vuoksi näitä
koskia oli vaikeiksi sanottu. Vesi oli huuhtonut kivien välistä kaiken
irtaimen maan, niin että kosken pohja oli yhtä ainoata louhikkokatua,
johon vesi katosi niin syvälle, että vain lirinää kuului ja siellä
täällä näkyi joku juokseva salasuoni. Semmoista koskea on tosiaan
vaikeampi laskea kuin taivaltaa pitkin kuivaa kangasta. Mutta keväällä
mahtaa siinä olla melkoinen ryöppy, koska tulvat olivat viruttaneet
koko jokilaakson maasta paljaaksi.
Mäkeen nousi siis tiemme, kulki kankaan poikki ja ainakin puolen
virstaa täytyi venettä vetää ja tavaroita kantaa, ennenkuin oltiin
jälleen joessa. Ja semmoista oli sitten matka edelleenkin. Missä vain
oli kynnys, siinä louhikkokin, jonka huokoisiin vesi katosi, niin että
oli taivallettava maisin. Yksi näistä taipaleista oli kaksi virstaa
pitkä. Kaksi virstaa oli venettä vedettävä pitkin koleikkoa polkua. Ken
ei ole itse ollut semmoisessa urakassa, tuskin aavistaakaan, kuinka
rasittava neljännespenikulmaa pitkä vetotaival on. Pidin itseäni jo
onnellisena, että kuudella ruplalla pääsin. Mutta päivässä kuitenkin
siitä suoriusimme ja illalla myöhään saavuimme Uuteenkylään.
Järven rannalla oli kylä, niin kehno ja viheliäinen, että kammotti
katsella. Niin pahanpäiväisen kurjaa rytökasaa en ollut vielä nähnyt.
Yksi talo oli kuitenkin muita parempi, ja siihen veivät oppaani.
Se oli ympäristössään melkeinpä komea, mutta sen omistajapa olikin
rakennusmestari, joka oli rakennellut taloja Kieretissä. Pihalle
tuli vastaani kaksi parrakasta nuorta miestä, jotka pitivät talossa
isännyyttä vanhan isännän poissa ollessa. Yhtä tylyjä kun oli oltu
Jelettijärvessä, yhtä odottamattoman vieraanvaraisia täällä oltiin.
Minut saatettiin pirttiin, samovaara paikalla sytytettiin, aljettiin
puuhata ruokaa ja toimitettiin vaatteeni kuivamaan. Pyssyni otettiin ja
vietiin orsille. Huomatessaan takkini alta revolverinnauhan pyysivät
isännät paikalla sitäkin, ja kun en siitä luopunut, niin kehottivat
vain olemaan pelkäämättä, ei minulle mitään pahaa tapahtuisi. Mutta
ystävällisyys oli niin liehakkoa, että se herätti epäilystäni. Muistin
varotukset, joita oli Kuittijärvellä lausuttu, että täällä merimaassa
oltiin rosvoja.
Toivoin sen vuoksi pääseväni yksin makaamaan huoneeseen, jotta saisin
sulkea oven; mutta aitassa, johon minulle vuode valmistettiin,
nukkuikin toinen isännistä vaimonsa ja lapsensa kanssa. Minun sinne
saapuessani oli vaimo lapsineen jo levolla. Vuoteeni, joka oli
lattialle laadittu, oli kyllä huononlainen, vaatteet haisivat kovin
ummehtuneelle ja likaiselle, mutta valitsemisen varaa ei ollut. Kun
olin ylen väsynyt ja puoliyö oli tulossa, niin veti se sittenkin
puoleensa vastustamattomalla voimalla. Mutta vaikka unettikin
ylenmäärin, niin en sittenkään uskaltanut nukkua. Jonkun aikaa siinä
taisteltuani unen kanssa näin nuoremman miehistä tulevan sisään ja
kuiskaavan jotain vaimonsa korviin, jonka jälkeen hän otti lapsen ja
kantoi sen pois. Säpsähdin aika lailla ja olin taas vähän aikaa ilmi
valveilla. Tuskahisessa odotuksessa kului taas joku aika, kunnes ovi
jälleen narahti, sama mies astui pirttiin ja taas kuiskasi jotain,
jonka jälkeen vaimo nousi ylös ja molemmat lähtivät pois, niin että
olin yksin. Nyt säikähdin vielä enemmän, sillä luulin heidän nyt
aikovan hyökätä päälleni. Saattoihan sen arvata, että minulla oli joku
sata ruplaa rahoja matkassani. Mutta päätin myydä henkeni kallihista, ja
oivallisella revolverillani arvelin voivani pitää puoliani, jos vain
hereillä pysyisin. Mutta uni alkoi olla ylivoimainen. Vaikka miten
olisin ponnistellut, se painoi raskaat silmäluomeni umpeen, mutta
toiselta puolen mielen jännityskin auttoi, että aina välistä sävähdin
joksikin sekunniksi valveilleni. Alkoi kuulua ukkosen jyrinää ja
silloin tällöin välähti huone valoiseksi, vaikka seinässä oli vain yksi
pieni aukko. Kerran siitä taas säpsähdin valveille, kun ovi narahti
-- ja molemmat isännät astuivat huoneeseen. En virkkanut mitään,
makasin hattu kasvoillani ja tarkastelin sen alta heidän toimiaan. He
astuivat aivan vuoteeni viereen ja seisahtuivat siihen. Olin varma
siitä, että he aikoivat heittäytyä päälleni äkkiä ja ehkä paikalla
kuristaa minut, kuoleman tuska tuli päälleni, sydämeni lyödä rouskutti,
kuin olisi tahtonut murtua, ja hengitys salpautui. Mutta peiton alla
käänsin revolverin heitä vastaan valmiina paikalla ampumaan, jos he
yrittäisivät heittäytyä päälleni. Vihdoin rauhoituin sen verran, että
sain kysytyksi, mitä he tahtoivat... Sanoivat tulleensa pitämään
minulle seuraa, kun en tullut pirttiin ja ankara rajuilma oli
tulossa. Hermostuneena huudahdin silloin: "Läkkä veljet pois, en mie
ukkosta varaja, nukkua pitäisi, ylen olen uupunut". Siihen he tyytyivät
ja lähtivät! Mutta valvoa koetin yhä edelleen. Aluksi se onnistui. Tuli
ukonilma semmoinen, että seinät olivat kukistua päällemme. Yö muuttui
synkeän pimeäksi, mutta salama toisensa jälkeen valaisi pienen huoneen
valkeammaksi kuin keskipäivällä. Toiset jyräykset olivat lyhyitä kuin
räjäykset, toiset kammottavia, kuin olisi päältämme taivas revennyt ja
rauniot kukistuneet ylitsemme. Mutta niinkuin sotatanterella vallitsi
kuolon hiljaisuus joka jyrähdyksen välillä. Sitten alkoi kuulua etäistä
tohua, epämääräistä jyminää, kohinaa kankailta, joka lähestymistään
läheni. Ja kattoon alkoi naksahdella raskaita pisaroita, ne taajenivat,
ja sitten rankkasade äkkiä koko voimallaan kaatui päällemme. Se pieksi
kattoa, täytti malkain välit, tulvasi joka raosta huoneeseen, niin että
lattia oli yhtenä lammikkona ja minun täytyi vetää hattu kasvoilleni
sateen suojaksi. Mutta nyt muiden ehkä pelätessä pahimmin, minä tunsin
viihdyttävää rauhaa luonnon riehuessa. Lienee ollut noin kahden'aika,
kun sitten väkisin nukuin. En herännyt enää siihen, kun perhe aamuyöstä
oli saapunut makuusijoilleen. Koko keveältä tuntui herätä seuraavana
aamuna -- hengissä. Kun heiltä kysyin, miksi olivat yöllä pois
lähteneet, niin vastasivat he tavan olevan semmoisen, että ukonilmalla
perhe kokoontuu pirttiin obrasain eteen rukoilemaan. Samalla sytytetään
tuohukset palamaan. Siinä sitten molitaan, niin kauan kuin ilmaa kestää.
En kysynyt sen koommin, miksi he olivat kahden saapuneet huoneeseeni
ja vuoteeni viereen, ja tokkopa he olisivat aikeitaan ilmaisseetkaan,
jos heillä pahoja aikeita oli. Mutta tyytyväinen olin, ettei minun
tarvinnut viettää talossa toista yötä.
Auliisti he auttoivat minut matkaan, laittoivatpa paljaita nuoria
iloisia tyttöjä saattamaan seuraavan taipaleen poikki Tyrhyyn.
Semmoista kohteliaisuutta tavallisesti osotettiin vain virkamiehille.
Syy saattoi kuitenkin olla toinenkin. Tytöt matkalla kertoivat, että
nuoret isännät sinä päivänä odottivat isäänsä kotiin saapuvaksi. Hän
oli lähtenyt Kierettiin hakemaan juhlaksi viinoja, ja niitä piti nyt
juotaman. Juoppous oli ruvennut täällä merimaassa valtaa saamaan, eikä
sitä minään pahana pidetty, vaan päin vastoin pidettiin onnellisena
sitä, joka oli kyennyt hankkimaan itselleen kunnon pääntäyden.
Naistenkin kuuli kerskailevan, kun heidän miehensä olivat olleet
humalassa.
Uudestakylästä oli Tyrhyyn vain penikulma matkaa. Mutta väli oli
hyvin soista ja sen vuoksi vaikeata kulkea. Tyrhyyn olivat toverini
ja Varahvontta jo ennättäneet saapua ja suuri oli iloni, kun heidät
tapasin. Kerroimme toisillemme seikkailumme. Heidän matkansa oli käynyt
onnellisesti pitkin kevaritietä; edellisen yön he jo olivat maanneet
Tyrhyssä, jossa ei ukkosesta tietty mitään.
Tyrhy oli niin kurja kylä, ettei siellä ollut kestikievariksi
kelvollista taloa, vaan olivat viranomaiset sitä varten rakennuttaneet
siistin mökin, jossa oli kaksi huonetta, eikä muuta vikaa kuin
runsaasti luteita. Edellisen yön oli toverini saattajineen sen vuoksi
täytynyt nukkua porstuassa. Tyrhyn kevaria piti Pingan kevarin isäntä,
joka toimitti Tyrhynkin kyydit. Pingan kylä on parin penikulman päässä
Kieretin järven takana. Pingasta tulleet kyytimiehet odottivat Tyrhyssä
saapumistani, viedäkseen meitä edelleen aina Kierettiin saakka. Sinne
oli vielä matkaa neljä penikulmaa.
Nyt kuljimme oikein kruunun maantietä, eikä parempaa tietä tarvitsekaan
jalkamies. Kaikissa välillä olevissa järvissä oli kevareilla mukavat
veneet kummassakin päässä. Matalia salmiakin oli jossain kohden
kaivettu, virtoja perattu ja kaikkiin soihin rakennettu sillat.
Etelämmässä suosillat tavallisesti olivat poikittain ladotut ja niitä
saattoi hevosellakin kulkea. Täällä sitä vastoin oli pantu rinnan
pienain päälle kaksi hirttä, joitten selkä oli veistetty sileäksi.
Jalan astua olivat nämä sillat paljon paremmat. Sillattomain suomatkain
jälkeen kulku tällä vaatimattomalla tiellä oli kerrassaan huvimatkaa.
Maisemat olivat melkein ainaisia yksitoikkoisia soita. Siellä täällä
oli kuitenkin järvien ja jokien rannalla parempaakin kasvullisuutta.
Tällä välillä oli paria penikulmaa pitkä järvikin, Luovuska, jota ei
ollut missään sen aikuisissa kartoissa. Sen vuorirannoilla kasvoi
toisin paikoin koivikoita, mutta näin lähellä kolkkoa Vienan merta
koivu jo oli niin haalistunut ja väritön, että se oli kuin metsän
jäähyväinen pohjolaa kohti kulkevalle matkamiehelle. Kun saavuimme
likemmä Kierettiä, niin tuli vastaamme kolkkoja kallioita. Kieretin
joen rannalla saimme kotvan ammuskella, ennenkun saapui venäjää
puhuva mies meitä noutamaan. Pian marssimme sitten konttinemme
kauppalaan, jonka satamassa melkoiset merialukset osottivat, että oli
tultu valtameren rannalle, vaikka tosin erääseen sen syrjäisimmistä
sopukoista. Aavaa merta ei kuitenkaan näkynyt, sillä Kieretti on lahden
pohjukassa saarien takana.
Kieretin joki laskee puolen virstan mittaisena rajuna koskena pieneen
Vienan meren lahteen, ja tämän kosken rannalla on kauppala. Koski oli
par'aikaa täynnään suuria pölkkyjä, joita laskettiin mereen, arvatenkin
Koutaan vietäviksi, sillä siellä ovat suurimmat sahat. Kauppala on
vähäinen, mutta on siinä joku kookkaampikin kahdenkertainen talo,
koska siellä asuu venäläisiä virkamiehiä ja asukkaistakin toiset
ovat kaupan, kalastuksen ja merenkulun kautta päässeet hyötymään.
Ennen oli Kierettikin karjalainen, mutta ainoastaan jonkun harvan
kuuli siellä enää karjalaa puhuvan. Melkein koko väestö on nykyään
umpivenäläistä. Kaduilla kasvoi pitkää ruohoa, mutta puisista
jalkasilloista päättäen ne mahtavat syksyllä olla hyvinkin lokaiset.
Vähän niitä tosin rattailla kuljettanee, sillä ei ainoatakaan ratsain
ajettavaa tietä tullut kauppalaan. Kauppalan laidassa on kivestä
rakennettu kirkko ja kierettiläisten perunamaat. Ilmaston kovuutta
osotti kuvaavasti peltojen pienuus. Ne eivät olleet sen suuremmat,
kuin että melkein olisivat peittyneet ympärillään olevan aidan alle,
jos se olisi kaatunut. Metsätkin olivat ainakin lähimailla huonot,
eivätkä laitumetkaan kehuttavat, koska kauppalassa oli niin vähän
maitoa, että piti odottaa iltaan lehmäin palaamista, ennenkuin
sitä saimme. Kestikievari oli viihdyttävän siisti, mutta muutoin
odottamattoman huonosti varustettu. Aloimme jo pelätä ruuan puutetta,
kunnes emäntä kysyi, tahdoimmeko verestä silliä. Sepä vasta oli löytö!
Niin oivallista kalaa harvoin saa, kuin tuo Vienanmeren rasvainen
pieni silli, "haliee", se kerrassaan suli kielellä. Pieni "botska"
maksoi vain 35 kopeekkaa. Kaloja sanottiin toisin ajoin saatavan niin
runsaasti, että niitä oli mahdoton saada myydyksi. Kalanpyynnin ja
kaupan ohella kierettiläiset harjoittavat sisämaahan melkoista jauhon
kauppaa ja paljon viljaa oli siellä varastossa.
Tuskin olimme kunnolla saapuneet kestikievariin, siistinneet vähän
pukuamme ja muotoamme -- näytimme jo jotenkin rehjuilta -- kun
saapui huoneeseen ummikko venäläinen mies, jonka rinnassa oleva
lappu ilmaisi poliisiksi, vaikka hän olikin tavallisissa vaatteissa.
Sen verran ymmärsimme hänen puheestaan, että hän ilmotti stanovoin;
s.o. nimismiehen, lähettäneen kysymään, mitä miehiä olimme, ja
kutsuneen upravljeenieensa passia näyttämään. Työnsin miehelle käteen
Arkangelin kuvernöörin antamat suositus- ja matkakirjeet, ja jonkun
ajan kuluttua hän palasi ja sanoi stanovoin käskeneen kysyä, pitikö
meille olla "djesjatskoi" passariksi (tämä oli joku kaupungin porvari,
sillä porvariston tuli vuoron mukaan hoitaa näitä pienempiä virkoja).
Kiitimme kunniasta, mutta arvelimme tulevamme muutoinkin toimeen.
Kävin kuitenkin näyttämässä itseäni stanovoille, joka ottikin mitä
ystävällisimmin vastaan, ja kaikki viralliset asiat olivat tuota
pikaa selvillä. Vähän sen jälkeen, kun olin kestikievariin palannut,
kannettiin huoneeseen suuri tarjotin, joka oli täynnään aivan vereksiä
vehnäleivoksia. Sanottiin, että leivokset olivat stanovoin lähettämät.
Meidän oli sitä suurempi syy olla hyvillämme kohteliaisuudesta, ja
vastalahjaksi lähetimme muutamia mitä parhaita uistimia, mitä meillä
oli matkassa -- meillä oli niitä hyvin suuri valikoima -- ja toivoimme,
että Vienanmeri runsaasti maksaisi hänelle takaisin.
Mutta muuta hauskaa ei tämä pieni ja ventovieras kauppala meille
tarjonnut. Olimme tosin saaneet kehotuksen etsiä täältä Petsamon
luostarin vanhaa kronikkaa, joka luostarin palon jälkeen -- luostari
oli Kuolan pohjoisrannikolla -- Gottlundin tietojen mukaan oli joutunut
erään Kieretin porvarin haltuun. Mutta vaikka löytö olisikin ollut
arvokas, ei meissä ollut miestä saamaan selkoa porvarista, ei edes
hänen suvustaan. Siitä päättäen lienee siis tutkimukselta hävinnyt
tärkeä asiakirja, joka ehkä olisi voinut luoda paljonkin valoa näitten
syrjäisten seutujen entisyyteen.
Olin huomaavinani, että Vienanmeren aluksenmalli on siksi
sulavamuotoinen ja samalla vanhanaikainenkin, että sillä mahtaa olla
hyvin vanhat juuret. Pienemmät veneet olivat kauttaaltaan "katajalla
ommellut"; naulain sijasta oli taivutettu kaarien ja lautain läpi
taidokkaihin solmuihin katajan oksia, jotka siis pitivät venettä
koossa. Veneessä ei ollut ensinkään metalliosia, kosk'ei rauta
Vienanmeren suolaisessa vedessä kauaa kestäisi. Se on varmaan hyvin
vanha rakennusmalli, niin juuri olivat viikinkienkin alukset kootut.
Tapasin Kieretissä maalla suuria kuorma-aluksiakin, jotka oli samalla
tavalla koottu puuvaarnoilla ja solmuun taivutetuilla katajan vesoilla.
Laivanrakentajat ainakin osaksi ovat yhä vieläkin karjalaisia. Ervasti
kertoo, että Usmanan kylä, joka on Kemijoen varressa, rakentaa Kemin
kaupungissa laivoja, vaikka kylä onkin sisämaan kylä, ensimmäinen meren
rannalta tullen karjalaisella kielialueella.