Olimme keväällä 1894 saapuneet Pohjois-Suomen kuuluun pääkaupunkiin
Ouluun,... emme kuitenkaan siellä viipyäksemme, vaan kulkeaksemme
vielä melkoisen taipaleen edemmäksikin. Aioimme matkustaa Oulun
ylämaan etäisimpiin perukoihin saakka ja vielä nälkämaittenkin poikki,
aina rajan taa. Retkemme määränä olivat seudut, jotka ovat vielä
Maanselänkin tuolla puolen, joista vedet jo järjestään valuvat hyiseen
Vienanmereen.
Vuodenajasta ja matkan päämäärästä saattaa arvata, ettemme olleet
huvimatkalla. Mutta kuitenkin olimme niin rattoisalla ja toivehikkaalla
mielellä kuin suinkin huvimatkalle lähdettäissä: olimmehan menossa
niille maille, joilla ikivanhat runot vielä elävät kansan suussa,
joilta Lönnrot oli enemmän kuin mies'iän takaperin koonnut parhaan
osan Kalevalan aineksista. Niistä seuduista ei siihen aikaan puhuttu
niin paljon kuin nykyään, ne olivat kauan olleet melkein unhotuksissa.
Runonkeruun päätyttyä sinne enää harvoin kukaan kulkuaan suuntasi.
Olimme sen vuoksi mielestämme koko löytöretkeilijöitä, meidän kun tuli
nyt uudelleen kiinnittää huomiota Kalevan kotimaahan.
Matka oli mielessäni virinnyt jo jonkun vuoden aikaisemmin. Olin
Kuusamossa, komeata Oulanganjokea laskien pikimältään Vienan
Karjalan puolella käydessäni ihmetellen huomannut, kuinka vilkas,
herkkä ja runollinen kansa asui tuolla etäällä pohjoisessa, kuinka
vanhansävyisinä sen tavat ja olot olivat säilyneet. Minusta silloin
tuntui, ikäänkuin olisin virran mukana muutamassa hetkessä solahtanut
jokapäiväisestä nykyisyydestä tarujen maahan, maahan, jossa kansa
muusta maailmasta erillään vielä eli kalevaisia aikoja. Kun sitten
Nuorusen tunturilta loin katseen pohjoisen Vienan Karjalan aavoille
vesille ja rannattomille saloille, heräsi minussa halu päästä sinne.
Ja tämä halu yhä kasvoi, kun olin omalla puolella Raja-Karjalassa
vähän kauemminkin oleskellut saman kansan eteläisemmän haaran parissa,
tutustunut sen savupirtteihin, esineihin ja tapoihin, kuullut runoja
vielä laulettavan, ja varsinkin saanut elävän vaikutuksen siitä
nerollisesta, syvästä runouden hengestä, jonka läpitunkema sen koko
olemus yhä vieläkin on. En ollut sitä ennen täysin oivaltanutkaan, mitä
se merkitsi, että eepoksemme oli kansanrunoa. Kun siellä omin korvin
kuulin, omin silmin näin, niin avautui eteeni kuin uusi maailma, joka
viehätti omituisella lumouksella. Se henki vastaani kuin metsäkukkanen,
joka on kehittänyt jaloutensa luonnon puhtaissa kartanoissa, kuin
salokansan povella kasvanut runokukka, johon se on koonnut, mitä se
parasta tietää ja tuntee. Ja vielä enemmän: siellä eli yhä kaukaisen
muinaisajan sankari- ja jumaluskon kaiku.
Toivoin Vuokkiniemestä ja Uhtuesta löytäväni asutuksen, joka
syrjäisempänä olisi säilynyt vielä lähempänä kalevaisia aikoja.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, joka on niin monta muuta taipaleelle
auttanut, se antoi minullekin matkavarat ja vielä matkatoverinkin.
Minun piti valokuvata Vienan Karjalassa, mitä vain huomasin
kuvaamiselle soveliasta. Toverini, silloisen ylioppilaan, sittemmin
yliopiston opettajan K. Karjalaisen, piti runoalueella hankitun
"kielimestarin" avulla käydä läpi koko Lönnrotin sanakirja, jotta
varsinkin saataisiin selville Kalevalassa esiintyväin sanain nykyinen
käytäntö Vienan puolella. Ja vielä meidän piti täydentää aukkoja,
joita ehkä oli jäänyt entiseen runonkeruuseen. Työtä siis oli kylläkin
ja aivan mieleisintäkin, koska olimme sen itse valinneet. Rahoja oli
toivoaksemme riittämään saakka -- puolet minun matkani kustannuksista
suoritti K.E. Ståhlbergin valokuvausliike, joka sai monisteluoikeuden
levyihin, -- muita tarpeita niinikään monenlaisia, niin että rahan
ja tavaran puolesta kyllä olimme paremmin varustetut kuin ne
runonkerääjät, jotka Vienan Karjalasta toivat Kalevalan.