Oi Pettius! Minua ei enää, kuten ennen, laisinkaan huvita[2]
kirjoitella värsysiä,[3] koska minua on kohdannut tulinen rakkaus,
joka on valinnut[4] minut, ennen kaikkia muita, ihastumaan
sieviin poikiin tahi tyttöihin. Tämä on kolmas Joulukuu, joka on
varistanut metsiltä niiden kaunistuksen, siitä ajasta lukien,
jolloin lakkasin Inakhian[5] tähden riehumasta. Voi minua! -- sillä
minua hävettää sellainen pilkka[6] -- millaisena loruna[7] olen
ollut pitkin kaupunkia! Myöskin kaduttaa minua nuot vieraspidot,
joissa alakuloisuus, hiljaisuus ja sydämen[8] pohjasta vedetty
henkäys ilmaisevat rakastavan. "Eikö missään suhteessa saata
voitonhimoa[9] vastaan vaikuttaa köyhän rehellinen luonne?"
vaikeroitsin minä sinulle itkusilmin, heti kun kainostelematon
jumala[10] hehkuvamman viinin avulla viekoitteli piilopaikastansa
rakastelevan[11] salaisuudet. "Mutta jos sappeni saa vapaasti riehua
rinnassani, tuhotaksensa tuuliin nämä hyödyttömät lohduttimet,[12]
jotka eivät laisinkaan huojenna haavaani, silloin lakkaa poistettu
häpeä[13] kilpailemasta erilaisten[14] vastustajain kanssa." Kun
tämän vakavasti läsnä-ollessasi[15] olin selittänyt, ja sinä olit
käskenyt[16] minua kotiin[17] menemään, lähdin epävarmoin askelin
-- voi, voi! -- noiden minulle vihamielisten ovien ja kovien
kynnysten luokse, joihin loukkasin lanteeni ja kylkeni. Nyt rakkaus
Lysiskukseen,[18] joka kehuu hempeydessä voittavansa minkä naisen
tahansa, vallitsee minua; hänestäpä[19] ystäväin julkiset varoitukset
tahi heidän ankarat nuhteensa eivät voi irroittaa minua, vaan
ainoastaan joku toinen lemmenliekki joko kauniisen tyttöön tahi
johonkin solakkaan poikaan, joka antaa pitkäin kiharainsa liehua.[20]