Oi sinä, joka yhä vielä olet julma ja Venuksen lahjoista mahtava!
Kun kerran utuparta odottamattasi kasvaa leukasi pöyhkeydeksi[2] ja
nuot kiharasi, jotka nyt liehuvat olkapäilläsi, ovat lähteneet[3] ja
tuo muotosi, joka nyt on purpuraista ruusunkukkaa[4] kauniimpi, on
lakastunut ja muuttunut karheaksi laadultansa;[5] silloin sinä, oi
Ligurinus, joka kerta kun näet kuvasi peilissä[6] toisenlaisena,[7]
olet sanova: "Voi, voi! Miks'ei tämä ajatus, joka minulla on
tänäpänä, ollut jo poikana? Miks'eivät tällaisessa mielenlaadussa
nuot entiset terveennäköiset[8] poskeni tule entisellensä?"